Osa 3:
30.12. - 1.1.

Aloitin vuoden toiseksi viimeisen päivän jututtamalla aamupalalla arkkitehtina jenkeissä työskentelevää argentiinalaista seinänaapuriani, joka jakoi tietyt ärsytyksen aiheeni hostellimajoittumisen nykymeiningistä. Kaikki vain tuijottavat älypuhelimiaan ja tietokoneitaan, ja aito kanssakäyminen on vähäistä. Toisaalta se on vain usein itsestä kiinni. Kun alkaa toimittelemaan niin kyllä sitä saa hauskoja keskusteluita aikaan.

Niinku mulla oli ollut tässä muutamaan otteeseen Crocodile Dundee -hepun kanssa joka jakoi huoneen tämän argentiinalaisen kanssa. 15 lapsen perheeseen Queenslandissa Australiassa 56 vuotta sitten syntynyt John oli viihdyttävää seuraa. Innoissaan aina kertoi löytämistään uusista jutuista kaupungilla. Ja ikävöi vähän vaimoaan ja lapsiaan. Hän oli maininnut minulle Water Tower -ostoskeskuksen yläkerroksessa olevasta liikkeestä jossa myytäisiin poikkeuksellisen edullisesti joukkuemateriaalia Blackhawksilta ja Bullsilta.

Heitin takin päälle ja lähdin liikkeelle. Aurinko paistoi kirkkaasti mutta nyt tuulinen kaupunki kyllä alkoi ansaita nimeään. Herranisä että se viima vihloi naamaa ja näppejä. Millenium Parkin legendaarisella Beanillä piti poiketa, ja ihastella tovi luistelevia ihmisiä. Aloin kävelemään Michigan Avenueta pitkin, joka tarkoitti että olin nyt Chicagon kuuluisimmalla ostosalueella, Magnificent Milellä.

Kävin nappaisemassa jostain liikkeestä hanskat, koska sormeni tekivät tuulessa kuolemaa, varsinkin toi mun tynkämallinen keskari. Tynkämallisesta keskaristani puheen ollen: unohdin mainita sen säästäneen aikaa minulta Chicagon O'Harella. Koska mulla oli maaliskuun jäljiltä voimassaoleva oleskelulupa maassa, mut laitettiin jenkkien ja kanukkien kanssa vain täyttämään kioskille maahannousupaperit, eli periaatteessa skannaamaan passini ja asettamaan sormeni automaatin lasille sormenjälkiä varten. Laite kun ei suostunut hyväksymään mun oikean käden 2cm lyhyempää keskisormea, mut vain laitettiin virkailijalle jonka kanssa piti vähän nauraa mun keskarille. Se siitä.

Mutta nyt olin siis sormet ja naama jäässä ostoskadulla josta poikkesin kääntymään parissa kahvilassa kirjoittamassa tätä eeppistä, kohta 200 -osaista sontakasaani jota on 10 vuotta myöhemmin lähinnä vaivaannuttava lukea (oon mennyt ekoja entryjä samalla läpi lisäten ääkkösiä ja korjaillen kirjoitusvirheitä). Lopulta päädyin Macy'siin joka oli ahdistava, ahdistava paikka tässä väentungoksessa. Olisihan se nyt muutenkin ollut, mutta nyt vielä enemmän.

Water Tower -ostoskeskus on 7 -kerroksinen massiivinen ostosparatiisi (joillekin -helvetti) josta löytyi paljon muutakin kuin Macy's. Mä kävin tsekkailemassa monta urheiluvaateliikettä ja Lego storen, jossa ihmettelin miten moni Lego -rakennettava on suunnattu enemmänkin mulle kuin 7 -vuotiaalle kummipojalleni (Star Wars, Hobitti, Ghostbusters). Ja sitä tuskastelin kun ei kuolontähti vaan nyt mahdu mun matkatavaroiden joukkoon.

Päivä oli taittumassa illan puolelle ja ennen ruokailua bongasin taas yhden AMC -teatterin matkan varrelta. Menin katsomaan Mark Wahlbergin tähdittämän The Gamblerin joka on ilmeisesti uudelleenfilmatisointi jostain taannoisesta Jimmy Caan -elokuvasta. Hyvähän se oli. Itse teatteri oli vakuuttava, moottorisoidut lazyboy -tuolit, tilaa oli joka suuntaan maleksia. Kävin myös pummilla kurkkaamassa viimeisen 30-45 minuuttia viimeisimmästä Night at The Museum -leffasta jonka loppukohtaus on kuulemma koskettava Robin Williamsin johdosta. Olihan se, tavallaan.

Sitten aloitin taivaltamaan kohti Zanies Comedy Clubia, jossa mulla olisi parin tunnin päästä alkava Stand Up -keikka. Etsin silmilläni jotain ruokapaikkaa enkä meinannut löytää. Sitten Hootersin seireenit kutsuivat minut luokseen. Istuin tiskille nautiskelemaan siipiä ja burgerin. Siivet jäivät kesken koska alkoi ihan aidosti kyllästyttämään tämä tosi rasvainen ruoka. On aika haastavaa yrittää budjettisyödä amerikkalaisessa suurkaupungissa ja syödä samalla terveellisesti. Tuntuu peräti mahdottomalta.

Käpystelin jonottelemaan Zaniesiin johon olikin jo tullut jonoa eteen. Tuuli puhalsi aivan jäätävällä tavalla, ja naurahdin edessäni olevalle isolle miehelle kuinka edes suomalainen ei voi teeskennellä etteikö tämä kylmyys olisi ihan perseestä. Chicagossa asuva Steve vastasi sanoen että ei tämä vielä mitään, viime talvena kaupungissa ollut "polar vortex" oli kuulemma ollut aivan jotain käsittämätöntä. Kaadoit vesilasin maahan ja se tippui alas jäähileinä. I shit you not.

Steve kertoi olevansa poliisi, ja työskentelevänsä järjestäytyneen rikosyksikön parissa. Kuulemma päivät menevät lähinnä läntisessä Chicagossa jengiläisten ja narkkareiden parissa. En voinut vastustaa tilaisuutta olla kysymättä taas kerran kaikkia idioottimaisimpia kysymyksiäni aselaista ja viimeaikaisista tapauksista (poliisin ylireagoinneista). Ymmärrettävästi Steve oli sitä mieltä että ihmiset eivät voi ikinä tietää mitä on elää päivittäin sen pelon kanssa että joillain noista slummien lapsista on se ase ihan oikeasti, ja usein se pari ylimääräistä sekuntia määrittelee selviätkö itse siitä tilanteesta. En nyt lähtenyt inttämään, vaikka pari noista ampumisvideoista osoittavat minulle aika selkeästi että lähtöoletuksena on että nuori musta mies ennemmin ampuu kuin antautuu. Jota epäilen kovasti.

Minä ja Steve kun olimme molemmat itsekseen liikkeessä, saimme yhteisen pöydän ja keikat alkoivat. Neljän koomikon illan päätähtenä olisi Saturday Night Livessä nykyään vaikuttava Sasheer Zamata, jota ennen oli pari lämppääjää. Erityisen hyvänä pidin Chicagosta syntyisin olevaa Matteo Lanea, jonka jutuille piti nauraa ihan vedet silmissä.

Neiti Zamatan keikkaa seurasin mielenkiinnolla, SNL:ssä kun ei oikein saa tyypistä välttämättä muuta mielikuvaa kuin että kuinka hyvin tämä työskentelee kameran kanssa, ja yleensä nuorille koomikoille annetaan vain lähinnä yksittäisiä imitaatiomahdollisuuksia. Todella pidettävä koomikko, ehkä asteen epävarma aluksi mutta rohkeita yhteiskunnallisia teemojakin nosti esille. Osa nauratti vieressä istuvaa Steveä vähemmän kuin muita, if you catch my drift. Mutta pidin. 

"keeping it cool, keeping it cool..."

Oli myös aivan mahtavaa saada tietää että naisen nimi ei ole niinkään afrikkalaista lähtöperää, vaan Star Trekistä. Original Seriesin jossain jaksossa oli ollut joku eksoottinen kukka tai jotain, jota kutsuttiin Sashir - vanhemmat olivat kuulleet väärin ja nimenneet tyttönsä tämän mukaan. Lainaus setistä: hänen vanhempansa edustavat yhtä maailman uhanalaisinta lajia: mustat nörtit.

Keikan jälkeen Sasheer tuli kääntymään baarin puolella, ja vaihdoimme muutaman sanan. On vain jotenkin niin hauska aina käydä kertomassa nouseville koomikoille että heitä seurataan ja heidät tunnistetaan kylmästä pohjolasta asti. Oikein pidettävä nainen, ärsyttävän lahjakaskin.

Astuin takaisin kylmään viimaan ja menin nukkumaan, noustakseni vuoden viimeiseen päivään ja viimeiseen päivääni Chicagossa. En ollut varannut tälle päivälle minkäänlaisia suunnitelmia, joten lähdin vain kaupungille harrastamaan satunnaisissa kahviloissa istumista ja inspiraation hakemista. Ainut mitä tiesin tänään haluavani tehdä oli napata pari olutta ja mennä katsomaan ilotulitusta Navy Pierille - joten hengailupaikakseni otin tuulisen itäisen kaupunginosan. Bongasin satamasta Imax -teatterin jonka ohjelmistossa ei oikein mitään järisyttävää ollut, mutta ajattelin että josko viimeisen hobitin katsoisi vertailun vuoksi 3D HFR Imaxina, että voi sitten sanoa paljonko meidän pikku teatteri Jalasjärvellä eroaa Chicagon Imax -teatterista.

Pari tuntia kun oli aikaa vielä tapettavana, päätin kääntyä Water Towerin lähistöllä hakemassa veljenpojalle ja -tyttärelle legojuttuja jotka olivat varmasi riesana koko loppumatkan rajallisen tavaratilan vuoksi. Kävin myös Best Buyssä katsomassa haluanko mitään elektroniikkaa - en halunnut. Päädyin tosin juttelemaan ison Red Wings -huppariin sonnustautuneen miehen kanssa jääkiekosta pitkäksi toviksi - kerroin myös isoveljeni elinikäisestä omistautumisesta kyseiselle joukkueelle. Tämä kaveri oli kotoisin Detroitista, tullut Chicagoon työn perässä.

Lounaaksi oli pakko yrittää syödä jotain joka ei ole kauheaa ja rasvaista, ja onneksi Chic'A'Filessä oli vaihtoehtona myös kanakeitto ja -salaatti, jotka nappaisin naamaan.

Oli Imaxin aika. Sali oli, kuten asiaan kuuluu, iso. Penkit tappavan epämukavia ja jalkatilaa huonosti. Heti ärsytti. Pari kiinalaista päättivät selostaa leffaa toisilleen takanani, ja mikään tässä salissa ei oikein vakuuttanut mua. Lisäksi HFR oli juuri niin huono juttu kuin muistin. Vilpittömästi elokuva ei näytä elokuvalta oikealla tavalla, ja kameran liikkeet ja ihmisten liikkeet eivät vaikuta luontevilta. Ainoat kohdat joissa HFR toimii paremmin, ovat kohdat joissa on jonkinlainen iso kamera-ajo tai laaja otos.

Tässä nyt kun olen taas käynyt muutamassa isossa teatterissa pitää vain todeta että kyllä pienet teatterit ovat ottaneet digiaikana isoveljiään kilometrikaupalla kiinni. Ne ovat mukavempia, sydämellä pyöritettyjä paikkoja jotka eivät edes enää häviä teknisesti juuri mitenkään massiivisille saleille.

Leffan jälkeen jäin pyörimään Navy Pierille, joka oli ihan hauskaa aluetta - paljon liikkeitä ja putiikkeja, baareja joissa porukka jo valmistautui uuteen vuoteen. Jäin itsekin nautiskelemaan pari sihijuomaa ja odottamaan lähtölaskentaa vuoteen 2015. Tosi hassua oli katsella Facebook -päivityksiä ja kuvia Suomesta missä kaikki oli tapahtunut 10 tuntia aiemmin.

Kuten tässä on jo pariin kertaan tullut ilmaistua, pihalla oli ihan jäätävän kylmä tuuli. Eikä auttanut yhtään että seisoimme lake michiganin rannalla odottamassa H-hetkeä. Hampaat kalisten fiilistelin tulitusta aikani, mutta sitten oli ihan pakko päästä sisätiloihin. Jatkoin iltaa muutaman oluen verran ja palasin hostellille.

                               

Mun yläpunkassa oli ollut jo parin yön ajan erikoisilla päivärytmeillä varustettu pieni brassimies, joka oli myös tullut takaisin. Voivotteli mulle kuinka olisi kauheasti halunnut päästä luikertelemaan hississä tapaamansa kuuman aasialaistytön huoneeseen. Mikäli mä nyt oikein ymmärsin, heidän keskustelunsa viiden kerroksen hissimatkan aikana oli ehtinyt koskettaa lähinnä kylmää säätä. Seurueeseemme liittyi myös jenkkijätkä josta mulle jäi epäselväksi kuka oli ja mistä, mutta siinä me sitten kolmestaan paransimme maailmaa aikamme. Mä lohdutin brassia että tuu Suomeen, siellä ruskeasilmäisillä tummatukkaisilla pojilla on aina enemmän vientiä.

Otin tähän väliin unta, koska aamulla piti heräillä pitkälle bussimatkalle Minneapolisiin. Navigaattori näytti että bussipysäkki oli vain reilun kilometrin päässä, kahden metropysäkin takana. Toivotin yläpunkan brassipojalle (joka yhä valvoi kun tein lähtöä kahdeksan aikaan) onnellista uutta vuotta ja niin paljon aasialaista kuin vain pystyy nauttimaan.

Metron perkele. Tulin pysäkille juuri kun edellinen lähti, ja seuraavaa piti odottaa vartti. Fuck. Katsoin Greyhoundin varauslappua tarkemmin ja totesin ajan käyvän vähiin. Fuuuck.

Kompastelin matkalaukkuuni yrittäen juosta sen kanssa, ja kun saavuin bussiterminaalille, tajusin heti myöhästyneeni.

Fuck.

Osa 4 ->

Osa 2:

27.-29.12.
Olin siis saapunut tuuliseen kaupunkiin. Viimeksi olin ollut täällä ohikiitävän hetken retkueella Jonna, Riku ja Antti vuonna 2009. Oli jotenkin jäänyt semmonen kutina että voisin tykätä tästä kaupungista samalla tavalla kuin New Yorkista.

Metro löytyi terminaalista 3 helpohkosti, ja junailu keskustaan vei n. 45 minuuttia. Näin päin lentäminen ei ole aikaeron puolesta huono, periaatteessa tulee valvottua vain 4-5 ekstratuntia. Metrosta noustessa kylmä tuuli puski Jokipiin äireen pojan melkein kumoon, vaikkakin sää oli muuten yllättävän lämmin. Olin odottanut maassa olevan mahdollisesti jopa lunta jota oli ilmeisesti pari päivää sitten ripotellut.

Hostellini oli vain ihan parin hassun korttelin päässä pysäkiltä, ja kävin kirjautumassa sisään viideksi yöksi. Ideana oli lähteä Chicagosta 1.1. Minneapolisia kohti. Pitkästä aikaa tuli myös kirjauduttua isompaan hostelliin, Chicagon HI Hostelling Internationaliin (hinta 30 dollarin paikkeilla / yö). Hisseilin itseni neljän hengen huoneeseeni, ja näin yhden punkan vapaana jonne rojahdin takkeineni päivineni.

Huoneeseen saapui tuota pikaa viisissäkymmenissä oleva, harmaan Beatles -mopin omaava, kauheasti täpisevä Aussimies joka aloitti höpöttelyn. Mies huomautti samalla että nyt kannattaisi nousta sängystä aika vinkeään, se kuulemma kuului hyvin pikkutarkalle ja kiukkuiselle japanilaismiehelle. Tajusin että sänky oli vain hostellisängyksi harvinaisen hyvin pedattu, ja sen alla oli tavaraa. Nousin sängystä ylös hämmentyneenä ja katsoin kuinka huoneeseen saapunut japanilainen alkoi pyöriä yhteistiloissa kiukkuisen oloisesti, eräänlaisessa sademiesmoodissa. Pahoittelin virhettäni vedoten pitkään lentoon ja kiukkuinen japsi lähti huoneesta vaihtamaan lakanoita. Aussi rauhoitteli mua (syyttä) että älä huoli, se on vähän tommonen. Mua koko tilanne lähinnä nauratti.

Asettauduin (oikeaan) sänkyyni ja lähdin kävelemään kaupungille. Suuntasin kauppakatuuja pitkin pohjoiseen, ja tutustuin hiukan kaupungin metrokaavioon. Päivällisseksi vetäisin n. cd -levyn kokoisen, mutta VHS -kasetin paksuisen deep dish -pizzan, ja olin aikalailla valmis sänkyyn.

Sikeästi nukutun yön jälkeen lähdin aamuvarhain kohti entistä Sears Toweria, nykyisin tunnettu Willis Towerina. Hyvä sinänsä että olin varhain liikenteessä - oli melkoinen kuhina jo päällä. Ilmiselvästi joulun välipäivät ovat keskustassa kiireisiä nimenomaan kaupankäynnin ja nähtävyyksien suhteen, illalla ei niinkään paljon näy jengiä liikkeellä.

Eihän näissä rutiineissa ollut mitään uutta, mitä tulee jenkkiläisillä monumenteilla vierailemiseen - turvatarkastukset ovat tarkat, kaikista näpsäistään turistikuva jonka saa ostaa kalliilla lähtiessään paikalta, ja sitten jonotetaan niin maan pirusti. Kyllä nämä maailman korkeimmat rakennukset ovat toisaalta maksaneet maltaita, mutta kun tätäkin touhua seurasi, niin ymmärsi että kannattaa ennemmin rakentaa jotain massiivista kuin keskinkertaista. Loputon ihmisvirta sahaa hissillä ylös alas ottamaan kuvia korkeuksista, ja maksaa lystisä 20 dollaria. Ja tämä ralli on jatkunut vuodesta 1973 kun Sears Tower valmistui.

Valmistuessaan kunnianhimoisen rakennusprojektin lopputulemana oli silloinen maailmaan korkein rakennus, joka seisoi 442 metrissä. Myöhemmin rakennuksen päälle oon lisätty pari isoa lähetinantennia, jotka nostivat kokonaiskorkeuden 527 metriin. Rakennus nousi pystyyn hauskalla perusidealla - se ei ollut niinkään yksi iso pilvenpiirtäjjä, vaan yhteen niputettu 9 putkea joista kaksi jatkavat huipulle asti. Arkkitehtti oli kuulemma esitellyt ideaansa alunperin laittamalla nipun savukkeita vierekkäin kuvan osoittamalla tavalla. Tällä tavoin rakenne on tukeva.


                        

Hissimatkalla ylös havainnollistettiin miten ohitettiin missäkin vaiheessa mitkäkin maailmman tunnetuimmat monumentit, ja lopulta hissi pidätti n. 415 metrissä. Kun olimmme viimeksi Chicagossa, päivät eivät olleet suosiollisia näkyvyyden kannalta. Nyt päivä oli kirkas, ja näkymät olivat melkoiset. Hengailin yläilmoissa aikani, ja palasin alas pakollisten rihkamamyymälöiden läpi. Tässä vaiheessa päivää torniin oli jonoa jo muutaman sadan metrin verran korttelin ympäri. Olin ajoitukseeni tyytyväinen.

Tässä vaiheessa päiväni aikataulutus oli hiukan auki. Olimme sopineet Uuden Seelannin ajoilta tutuksi tulleen ex -työkaverini Tariq Khanin kanssa treffaamamme joko tänään tai huomenna, joten menin tappamaan aikaani AMC 21 -teatterille (21 viittaa salien määrään). Ostin lipun suomessa tammikuun lopulla ensi-iltansa saavaan Birdmaniin, joka oli niin naurettavan kova leffa että meinas tulla itku. Jos Michael Keaton ei voita Oscaria niin ihmetten isosti. Saattaa muutenkin putsata pöytää.

Puhelua kun ei vieläkään tullut, livahdin samalla lippuhinnalla katsomaan Disneyn uusimman Grimm -sovituksen Into The Woods, jota katsoessani sain Tariqilta viestin ettää nähtäisiin huomenna. Katsoin tämän leffan loppuun hampaita tiukasti yhteen purren, koska se oli niin kovin huono. Koska mulla ei ollut muutakaan tekemistä ja nautin laittomuudesta, kävin myös nautiskelemassa helmikuussa Suomen ensi-iltansa saavan Stephen Hawking -biopicin Thery of Everything. Siitä taas vuorostaan pidin, vaikka se keskittyikin enemmän Hawkingin parisuhteeseen 90% ajasta.

Loppuillan vietin vanhassa kaupungissa pari olusta nauttien ja painuin hostellille yöpuulle. Koitti maanantaiaamu, ja ehdotin Tariqille että menisimme tsekkaamaan uuden mantereen ensimmäistä planetaariota, hienolla paikalla niemennokassa sijaitsevaa Adler Planetariumia.

                           

Otin asiakseni kävellä paikalle kovasta ja kylmästä tuulesta huolimatta. Tariq ilmoitti olevansa myöhässä, ja jäin ihailemaan lake Michiganin massiivisuutta ja näpsimään kuvia. Näpit vaan jäätyivät, ja totesin vieressä olevan Chicago Aquariumin jonosta päätellen tänään olevan vielä viikonloppua enemmän porukkaa liikenteessä. Kaikki olivat kollektiivisesti taktikoineet visiittinsä maanantaille. Käpystelin sitten planetaariolle jonottamaan, ja jututtamaan kanssajonottajiani. Tariq saapui paikalle parahiksi kun olin pääsemässä tiskille puolisen tuntia myöhemmin.

Tariq on erikoismies. Pyöreänpuoleinen arabi-isän ja jenkkiäidin iltatähti ja ainut lapsi. Juuri valmistunut lukemasta lakia, ja on hyvin innokas lähettelemään minulle ja muille suomalaisille Facebook -kavereilleen aika ajoin häröjä tanskankielisiä viestejä. Koska osaa tanskaa. Ja olettaa että mekin. Olimme työskennelleet yhdessä 2008 Portagessa - Tariq housekeepingissä ja minä kuljetuspuolella. Muistan kuittailleeni ukolle paljon tämän Nickelback -paidasta jonka oli kuulemma kadottanut - raukkaparka. Mehän vierailimme Tariqin järjestämässä majoituksessa Jonnan, Rikun ja Antin kanssa Chicagosta n. tunnin ajomatkan päässä lännessä vuonna 2009.

Nykyään Indianapolisissa asuva mies kertoi nyt etsivänsä verkostointimahdollisuuksia, että voisi päästä töihin jollekin monikansalliselle yhtiölle juristiksi. Juttelimme ummet ja lammet tepastellessamme hyvin keskinkertaisessa mutta kauniissa planetaariossa, jonka antimet olivat kuitenkin ehkä parhaita lapsiperheille. Otimme Tariqin auton alle ja lähdimme ruokailemaan.

Chicagon keskusta oli - ei yllättävästi - ihan solmussa. Saimme parkkipaikan ja menimme jonottelemaan Giordanosin pizzeriaan pöytää. Fiksuina miehinä teimme tilauksen ja lähdimme naapurikuppilaan oluelle ja wingseille kun deep dish -pizzan tekemiseen menee hyvin paljon aikaa. Deep dish on siis eräänlainen pannupizza, jossa on ihan älyttömästi tavaraa sisällä - olkoon tässä kuva havainnollistukseksi:

                              

Olin niin kovin, kovin täynnä. Mulla oli liput illan Blackhawks -peliin ja hölmönä miehenä olin tuplabuukannut illan ostamalla stand up -lipun Jordan Klepperin keikalle Zanies -komediaklubille, jonne pyysin Tariqin mut pudottamaan. Hyvästelin hassun ystäväni ja lähdin koittamaan onneani josko saisin vaihdettua maksamani 30 dollarin lipun huomiselle keikalle. Klubi oli kiinni, mutta sivuovesta mua tuli tervehtimään palvelualtis rastapäinen nuorimies, joka yllättävästi vaihtoi lippuni. Välillä saa yllättyä positiivisesti - nettisivujen perusteella vaihdot eivät ole mahdollisia.
Aloin taivalluksen metropysäkille, ja ihan pieni määrä yrjöä nousi suuhun suoritetun yliruokailun johdosta. Hain Teemu Selänne -paitani ja lähdin itsevarmasti taivaltamaan kohti United Centeriä.

Sain luonnollisesti osakseni kysyviä katseita ja ihan kysymyksiäkin paitavalintani motiiveista, mutta totesin kaikille olevani Teemu -pyhiinvaelluksella joka veisi mut lopulta 11.1. Anaheimiin paidanjäädytystilaisuuteen. Kaikki ymmärsivät ja tsemppasivat. Kaikki tykkäävät teukasta. Olin täpinöissäni unohtanut tulostaa lippuni hostellilla, mutta onneksi tiskillä oli taas palvelualtista porukkaa joka avusti asiassa.

Alkushow on NHL:ssä aina jotain käsittämätöntä. Täällä nämä viihdearvot on väännetty maksimiin.


Varsinkin kansallislaulun aikana jopa supisuomalainen M. Jokipii koki niskakarvojen nousevan pystyyn kun legendaarinen oopperalaulaja Jim Cornelison kajautti kovaa ja korkealta.

Huomasin lähelläni seurueen jossa vaalealla miehellä oli Timonen -paita päällä Nashvillen ajoilta ja kävin tervehtimässä heitä. Heidän ilmeensä olivat yllättyneitä ja iloisia, tällä seurueella oli nimittäin aika selkeä Suomi -yhteys: mukana porukassa ollut isä kävi vuosittain Suomessa, olihan hän toiminut lakimiehenä suomalaiselle metsäteollisuudelle. Taas kerran hauska sattuma. Herra tarjosi mulle korttinsa - Robert Misey nimeltään, ja kehotti mun kerrottua Tariqista laittamaan hänelle mailia ja CV:n. Näin se maailma toimii.

Matsi itsessään oli mieletön - 8 maalia ja rankkarit päälle. Rinne pelasi kaikesta huolimatta hienon matsin. Ehkä paras ottelu mitä olen koskaan livenä todistanut, koska meininki oli niin käsittämätön. Hymyssä suin taivalsin hostellille nukkumaan.

Osa 3 ->

Osa 1:

26.12. - 27.12.

Lentokentällä, vähän viime tingassa niinku asiaan kuuluu. Tapaninpäivänä oli aika mukavasti porukkaa jonottelemassa tiskeille ja Finskin ah-niin-kätevät itsepalveluautomaatit eivät oikeastaan nopeuta mitään. Onneksi jono liikkui tarpeeksi ripeästi, ja löysin itseni portilta juuri kun jono alkoi olla huvennut.

Suuntana oli siis Madrid, joka oli yhden yön välipysäkkinä halventanut lentoni hintaa reippaasti Chicagoon, joten mikäs siinä. Itekseen matkustaessa mulle painaa suurimmin hinta, ja tämä vieläpä vaikutti ihan hauskalta välietapilta. Koneen noustessa mietin että kun näitä hyviä ja huonoja lentokokemuksia on vuosien varrella kertynyt varmasti tusinoittain, niin olisipa mukava joskus päästä haastattelemaan jotain lentokonepilottia oikein ajan kanssa. Esitin universumille toiveen päästä tekemään niin.

Laskeuduimme Madridiin, jossa oli 13 astetta lämmintä joka tuntui hassulta lumisen ja tuiskuisen Helsingin jälkeen. Olin ollut harvinaisen huonosti valmistautunut tällä kertaa, enkä ollut oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin tulostanut hostellini tilausvahvistuslomakkeen. Yleensä yritän vähän edes katsella etäisyyttä kentältä kaupunkiin ja latailen kartat puhelimeen. Nyt sitten lähdin puolisokkona etsimään junaa joka veisi keskustaan, ja sieltä taksia joka veisi hostellin ovelle.

Yrittäessäni päättää mihin junaan nousisin, huomasin nuoren Korealaisen pariskunnan joka oli vähintään yhtä hukassa kuin minä, ja olivat suuntaamassa samaan osoitteeseen. He turvautuivat teknologiaan ja vilkuilivat puhelimeensa, mä kävin kysymässä apua. Menin myös ilmoittamaan sitten heille mikä juna lähtee oikeaan suuntaan. Koko junamatkan ajan Korealaiset tölläsivät puhelimensa navigaattoria ja väittelivät kiivaasti oikeasta sotasuunnitelmasta, minä taas vuorostani näytin avuliaalle nuorelleherralle hostellini osoitetta ja tämä osoitti oikean pysäkin.

Kun saavuimme junanvaihtopaikalle, kehotin Korealaisia seuraamaan minua, mutta taas kerran teknologia oli luotettavampi vaihtoehto. Vaihtometroa odotellessani seurasin mielenkiinnolla josko nuoripari löytäisi tiensä oikealle junalle, mutta vaikutti siltä että tämä elävän elämän Amazing Racen voittopokaali irtosi ihmisten väliselle kanssakäymiselle ennen ruudun tuijottamista.

Puerta Del Solin aukio

Nousin metrosta Puerta Del Solin kohdilla, ja kadulla oli kauhea hälinä. Espanjalaiset tapsan tanssit + jonkinlainen mielenilmaus oli käynnissä. Mulla oli mielikuva missä ilmansuunnassa mun hostelli oli, mutta mulla ei ollut mitään hajua missä mikäkin ilmansuunta oli - joten otin taksin.

Hostellini, The Hat Backpackers, vaikutti heti mukavalta. Hinta ei ollut paha, yhteistilat mainiot ja henkilökunta ystävällistä. Neljän hengen huonekin oli mukava, sängyt olivat tykyksi tehtyjä puisia umpiosukkuloita, jossa oli oikeasti mukavasti oma rauha. Tiputin kamat talteen ja lähdin ihmettelemään tapaninpäivän hulluttelua kaupungille. Kauhea määrä rihkamamyyjiä ja eri ikäisiä ihmisiä. Eteläisen Euroopan parhaisiin juttuihin kuuluu että tälläiset juhlat ovat koko yhteisön juhlia, vauvasta vaariin. Välillä tuntuu siltä että Suomessa lähdetään ulos juhlimaan ja hulluttelemaan vain nuoremman kansanväen toimesta, ja yleensä vedetään perseet olalle.

Pysähdyin muutamaan kapakkaan, ja San Miguelin aukiolla piti käydä ihmettelemässä isoa, lasista tehtyä torikatosta jonka alla jengi nautiskeli herkkuja ja juomia, itsekin piti oikein hörpätä yksi San Miguel. Pari tuntia haahuiltuani palasin hostellille tilaamaan aamuksi shuttle busia lentokentälle (9 euroa, ei paha) ja naurahdin kun Korean pariskuntakin saapui laukkuineen hostellille. Loimme merkitsevän katseen toisiimme.

Ennen nukahtamista päätin olla fiksu ja ladata Nokialaiseeni koko jenkkireissun GPS -kartat, ettei menisi ihan näin säädöksi Chicagossa. Aamulla herättyäni ja aika vaatimattoman hostelliaamupalan nautittuani höpöttelin tovin jenkkiläisen isä-poika -kombon kanssa joita kiinnosti kirkuvan vihreät XBOX -kenkäni. Nää monot ovat kirvottaneet tässä parin päivän aikana jo paritkin mielenkiintoiset keskustelut.

Pikkubussi poimi kyytiin ja matkalla tutustuin Argentiinalaiseen nuoreen mieheen joka työskentelee Fordin tehtaalla kotimaassaan - poikaa kuulemma kiinnosti kauheasti musahommat ja tapahtumajärjestäminen. Esitin hänelle luonnollisesti kutsun tulla Suomeen tekemään juttuja. Lisäksi avauduimme kilpaa siitä miten paljon hostelleissa on aasialaisia matkustajia joilla ei vaikuta olevan kauheasti mielenkiintoa kanssakäymiseen muiden matkaajien kanssa. Yhteisissä tiloissa istuminen on parhaimmillaan uusiin ihmisiin tutustumista ja kokemusten vaihtamista mutta pahimmillaan sitä kun kaikki tuijottavat koneitaan, puhelimiaan ja kameroitaan. Niinkun minäkin tässä paraikaa kirjoitellessani (self-zing).

Madridin lentokenttä on iso, mutta jotenkin kauhean mutkattomasti löytyi portti ja jonot liikkuivat. Ei puhettakaan mistään naurettavista itsepalvelutiskeistä. Olin unohtanut haalia matkaani jenkkiadapterin laitteiden latausta varten, mutta portin vierestä löytyi automaatti josta sellainen tarttui matkaan kympillä.

Nousin Iberian koneeseen, jossa viereeni istahti nenäkäs, vaaleatukkainen (näytti David Guettalta) mies joka esittäytyi Paoloksi. Paolo oli mua pari vuotta vanhempi italialainen, ja ammatiltaan pilotti. Nyt mulla olisi siis aikaa haastatella liki 10 tunnin ajan ammattilentäjää kaikista mua vaivaavista lentokonejutuista! Paolo kuuteli lennon mittaan monia tyhmiä kysymyksiäni pilvistä turbulenssiin, siipiläpistä lentoemäntiin. Olin tyytyväinen. Paolo tosin lensi lähinnä vähän pienempiä koneita, mutta natsat riittäisivät ihan isompiinkin matkustajakoneisiin. Yleisin lentoreitti oli kuulemma kotikaupungistaan Roomasta ihan minne vaan ympäri Eurooppaa, kuskaillen poliitikkoja ja miljonäärejä yksityisjeteillä. Puolen vuoden välein miehen oli käytävä jenkeissä lentämässä simulaattorilla pysyäkseen ajan hermolla. Ja luonnollisesti simulaattori on ainoa paikka missä pystyy muistelemaan mitä pitää tehdä jos tapahtuu jotain ikävää - huumorimies Paolo yritti silmää iskien aika ajoin kertoa mulle kuinka vaarallista hommaa tämä lentäminen onkaan.

Lennon aikana tuli nautiskeltua aivan mahtava The Drop ja pari muuta leffaa. Eivät nämä kymmentuntiset lennot edelleenkään mukavia ole. Kummasti vaan koneen renkaat tömähtivät Illinoisin maaperälle tuulisena lauantaipäivänä, ja minä Paololle kaikkea parasta toivotettuani aloin taittamaan matkaani Chicagon keskustaa kohti.

Osa 2 ->

Reissaaminen se on hyvää hommaa. Siitä on tullut mulle varsinainen terapiamuoto tässä vuosien varrella, ja joka reissulla mulle aina hiukan täsmentyy se, millainen jätkä mä oikeastaan oonkaan. Monen hostellin seinällä voi lukea mission statementtina, että matkustaminen lisää ymmärrystä ja rauhaa kansakuntien välillä. Ja tottahan tuo on, on vaikea kuvitella sotaisaa maailmaa jonka johtajat olisivat nuorena parantaneet maailmaa punkkasängyissä.

Ollessani yrittäjänä Jyväskylässä kolme vuotta vuosina 2010-2013, mun suurimmaksi ongelmakseni muodostui se etten päässyt koskaan lähtemään mihinkään. Baariyrittäjyyden jälkeen lähdin Australiaan toteamaan että 30 vuoden ikäraja working holidaylle on ihan hyvä katto - ainakin mulle. Mutta ei se tokikaan meinaa ettei reissaamisesta voi nauttia edelleen.

Nyt istun aamupalalla Chicagossa ja kirjoitan perinteeksi muodostunutta reissudiaariani, jota en oikeastaan edes yritä luetuttaa kenelläkään - enemmän tämä on osa mun terapiaani ja toimii samalla jonkinlaisena mielikuvien valokuva-albumina. Se, että eksyit tänne tarkoittaa että sinulle kirjaimellisesti tapahtui niin. Tai sitten olen kiinnostunut minusta ja siitä mitä minulle kuuluu, josta olen kovin kiitollinen.

Tämän vuodenvaihteen kantavana teemana on Teemu Selänne ja sukuloiminen. Tarkoituksena on taivaltaa reissu Helsinki-Madrid-Chicago-Minneapolis-Seattle-Astoria-Portland-San Francisco-Los Angeles-Lontoo-Helsinki-Oulu. Kyllä vaan, Oulu.

Aloitan nyt tälläisen prologin päälle kirjoittelemaan. Hyvää huomenta Chicago, hyvää yötä Suomi!

Osaan 1 ->

Osa 14:

Sunnuntai 12.5. - Sunnuntai 19.5.

Öh-bout to wrap it up.

Moskovan lentokentällä ollaan istuttu, ja nukuttu kivilattialla muutama tunti. Kokonaisodotusaika 16+ tuntia. Mikäs tässä. Mutta aika mennä reissun viimeiset vaiheet läpi.

Perthissä oli mukavan aurinkoista, ja parin kilometrin matka hostellille taitettiin kävellen bussipysäkiltä. Apunamme oli kämppikseltämme Davelta ostettu autonavigaattori, josta loppu akku sopivasti Bambu Hotelin ovella. Heti sisään astuessa vastaan iski tietynlainen hajuseinämä, joka ei ollut miellyttävä.

Kun on reissannut tarpeeksi ja nähnyt tarpeeksi monta kämyistä rahastushostellia, ne tunnistaa välittömästi. Ja Bambu Hotel oli juuri sellainen. Ei häävejä yhteistiloja, pirun vähän tilaa huoneessa, ei juurikaan pistokkeita vehkeiden lataamiseen, törkyinen keittiö ja tiskivuori, paskaset vessat, lähinnä kanta-asiakaskunnasta koostuva henkilökunta, sisäsiittoinen meininki, kaikesta piti maksaa, seinän takana äänekäs yökerho. Invavessan ovi oli nostettu saranoiltaan siten ettei kukaan pyörätuolilla kulkeva IKINÄ pääsisi sisään. Lisäksi seuraavan parin yön aikana selvisi että meidän huoneeseen hiiviskeli joka ilta pari ylimääräistä ranskalaista majoittumaan laittomasti siten, että laittoivat herätyksen varhaiseen 06-07 aikaan, ja katosivat kuin puuppa saharaan. Niin, ja ne pussaili ällöttävän äänekkäästi. Mutta en jaksanut avautua henkilökunnalle, jotka koostuivat lähinnä nuorista ranskalaisista, taisivat olla niiden kavereita.

Mun yläpunkassa oli hauska walesilainen heppu, jolla oli rugbytausta. Juttelimme parina iltana pitkään erinäisistä turhanpäiväisistä urheilujutuista, ja siitä miten perseestä meidän hostelli oli. Mies jonka nimeä en luonnollisesti muista kertoi olevansa itsekin lähdössä keskiviikkona pois. Mutta paska hostelli sikseen, millainen Perth oli?

Perth oli Kiva. Toki vain pari päivää tutustumisaikaa, ja aika minimaalinen budjetti eivät sallineet ihan kauheasti turistikokemuksia, mutta kävelimme ympäriinsä ja käytiin lautalla tsekkaamassa eteläinen Perth, joka oli täynnä mukavia kahviloita, beverly hills -osaston asumuksia ja jostain syystä useita vanhainkoteja. Eräänlainen Florida. Kävimme myös pyörimässä subiacon alueella tsekkaamassa AFL -ottelua edeltäviä huminoita, ja etsiydyimme elokuvateatteriin katsomaan uuden Star Trekin. It was gooooood.

Eteläinen Perth, kuva Pertun iPhonesta.

Meitä helli koko Perthissä olon ajan lämmin sää, joka tuntui oudolta Melbournen harmauden jälkeen. Salla raportoi siellä sään käyneen alati kylmemmäksi, ja kertoi ostoskeskusduuninsa käyneen ärsyttäväksi. Mutta luovuttaa se ei aio, joka on mahtavaa. Tyttö porskuttaa menemään!

Hauskin sattumus länsirannikolla tapahtui lauantai-iltana, kun baarikierroksella ollessamme ihmettelin miksi Perttu jämähti pitkäksi aikaa tiskille ison karjun kanssa. Heidän juttutuokionsa lopuksi miehet suuntasivat tyköni, joka alkoi hiukan jännittää. Haluaako se vetää mua turpaan? "Terve, mä oon Harri. Lapualta".

Harri oli timpurismiehiä, ja ollut Australiassa jo 19 kuukauden ajan. Hänen lähtönsä maasta oli myös lähellä, ja oli pirun hauska kuulla kun rehellisesti leviää puhuva mies kertoi erinäisistä koitoksistaan down underissa. Paljon oli saanut kavereita ja tehnyt töitä, ajanut autiomailla, kumonnut mielestään joitain stereotypioita ja vahvistanut joitain. Ja Harri oli mahtiheppu. Rehti pohjalaismies. Paljon oli yhteisiä tuttujakin!

Lähdettiin siinä sitten yksissä tuumin pikkupöhnissä baarikierrokselle, joka jäi vähän tyngäksi kun joihinkin paikkoihin ei oltu pukeuduttu tarpeeks viimesen päälle ja joihinki paikkoihin olis pitäny olla kaikilla passit henkkareina. Mutta kyllä me ihan tarpeeksi juotiin.

Perth olisi ollut mukava kokea ihan kunnolla, eikä tälleen hätäsesti, mutta parempi tämä toki oli kuin ei mitään. Keskiviikkona tuntui kuitenkin tosi hyvältä nousta koneeseen. Tämä Australian reissu ei ollut ihan sitä mitä odotin, ja vaikka mukavaa toki oli, niin jotain erilaista tässä oli. Olenko tulossa vanhaksi? Jossain päin maailmaa Ritva Jokipii huokaisee "vihdoinkin".

Ennen lentoa piti vielä soittaa Sallalle, ja hyvästellä. Oli outoa meidän molempien kannalta lähteä suunnillemme, ja jotenkin vasta nyt se osu ja uppos. Ikävä sitä pirpanaa tulee. Rakas pieni apina.

Lentomme heitti meidät Kuala Lumpurin kautta Souliin, jonne laskeutuessa oli mahtavaa katsoa ulkona miltä salamointi näyttää pilvien yläpuolella. Koneen renkaat osuivat Incheonin lentokenttään 06.30 torstaiaamuna.

Soulin kautta ei ollut tosiaan paljon sen kalliimpi lentää, ja koska ystäväni Taeyeon Yi oli jo pitkään pyytänyt poikkeamaan, niin totesimme "miksei". Airport express -juna vei meidät keskustan asemalle ja kesti tunnin verran, ja taksi siitä hostellillemme jonka nimi oli JK Guest House. Taksikuskilla kesti tovin ymmärtää meitä, mutta onneksi lapussa luki osoite ja navigaattori löysi perille. Eikä ollut edes kallista, olisikohan maksanut 3 euroa.

Tämä oli Perthin hostellikokemukseen verrattuna ihan päinvastainen. Kiiltävän siistit tilat, ystävällinen ja kohtelias henkilökunta, aamupala odottamassa pöydällä, ilmainen wifi, sopivasti pistokkeita, läjäpäin informaatiota miten navigoida kaupungilla, koko ajan ilmaista kahvia pannussa, kaksi asiakastietokonetta, ilmainen pyykkitupa ja riittävästi kylpyhuoneita. On se vaan käsittämätöntä miten paljon saman verran laskuttavat paikat voivat erota toisistaan.

Istuimme hetkiseksi koneille ja teimme tuttavuutta hostellin asiakkaisiin. Jenkkejä ja jopa pari suomalaista, aussi, kanadalainen ja sveitsiläinen pelitoimittaja. Jälkimmäisen kanssa meille tuli intensiivinen keskustelu pelibaareista, ja kutsuin miehen poikkeamaan Helsinkiin kun avaisimme uuden paikan jätkäsaareen loppuvuodesta. Vaihdoimme kontakteja muutamien tyyppien kanssa.

Soitin Taeyeonilla skypen avustuksella ja sovimme treffit kaupungille klo 12.30. Tyttö antoi meille ohjeet saapua Jongno 3- ga -asemalle, ja raiteelle viisi. Olimme paikalla ajallaan, ja aloimme stressata miten bongaamme pienen sievän korealaistytön tuhansien seasta - onneksi toki me pistimme aika räikeästi silmaan ihmisjoukossa. Emme nähneet Taeyeonia, ja wifin avulla pääsimme soittamaan tälle uudestaan. Hälinän seasta ymmärsin lähinnä että hän oli nähdäkseen .... -vitosen vieressä, mutta niinhän olin minäkin! Puolen tunnin säntäilyn jälkeen kuulin kimeän kiljaisun, kun osuimme uloskäynti vitosen kohdalle - sitä se oli tarkoittanut koko ajan. Olin viimeksi nähnyt tämän taskuraketin Provinssirockin työleirillä jota vedin vuonna 2010. Jengissä oli pari korealaista jotka olivat, kuten mainittu, useasti kehottaneet kyläilemään. Ja mehän tultiin. Leirin yhteydessä Taeyeon oli pyytänyt että häntä kutsuttaisiin Apriliksi (kotimaassaan englannintunneilta saamansa lempinimi), joten näppäimistöä säästääkseni nimitän häntä tällä tavoin lopputekstin ajan. April vääntyi yhden heikosti kieliä taitavan espanjoolin suussa Appleksi joksi mä häntä lähinnä kutsun.

Aprililla oli mukanaan lippikseen sonnustautunut Jae Yung Choi, joka puristi kättä reippaasti ja kertoi olleensa aikanaan Aprilin kanssa samoilla englannintunneilla, ja oli halunnut lähteä mukaan houstaamaan meitä. Aloitimme päiväkierroksemme kävelemällä Insa Dongin torialueen läpi. Meitä opastanut parivaljakko vei meidät heti lounastamaan yhteen lempiravintoloistaan, jonka ovella otimme kenkämme pois, ja istuuduimme lattialle nauttimaan paikallista ruokaa. Ravintolan henkilökunta tuntui olevan kiinnostunut mistä olimme, ja päästeli kliseenomaisia "OOOooooOOOOO" -huokauksia sitä mukaa kun April kuvaili mistä olemme ja miten olimme päätyneet tänne.

Nyt olen äärimmäisen rehellinen. Kaikki jotka tuntevat mut ja jotka ovat mua pyytäneet syömään eksoottisia juttuja vuosien varrelta tietävät, että mä en oo ihan se avoinmielisin jätkä mitä tulee kulinaristisiin kokemuksiin. Perttu on, jos mahdollista, vielä vähemmän. Mä oon kuitenkin Jalasjärveltä.  Cut Mikko some slack. Tikuilla syönti ei myöskään ole oikein mun juttu, mutta tottakai, taas piti kohteliaisuudesta yrittää sählätä. Perttu ei ole koskaan edes koittanut, mutta oli välittömästi mua parempi siinä. Ruokalajina oli Bibimbobia, jossa oli aika tujusti maustettuna riisiä ja vihanneksia, raa'ahkoa kananmunaa, ja kylkeen tuli rapua. En tiedä montaakaan asiaa joka on yhtä kiusaannuttavia kuin se että joku katsoo innostuneena pöydän toiselta puolelta kun me yritämme teeskennellä pitävämme ruuasta joka ei oikein toimi. Eikä se pahaa ollut, mutta ei kyllä hyvääkään. Ei missään nimessä hyvääkään. Perttu taisteli kuin soturi ja sai tarpeeksi alas ettei loukannut isäntiämme. Olin ylpeä. Ja nyt puhutaan nuoresta miehestä joka ottaa hampurilaisen välistä kaikki rehut pois.

April ei suostunut antamaan meidän maksaa ruokia, eikä paljon muutakaan päivän mittaan. Olin kuulemma ollut hyvä host Suomessa ja nyt oli sen vuoro. Ihan ok, ottaen huomioon mun tilitilanteen, joka ei ollut rohkaiseva.

Seuraavana kohteenamme oli Gyeongbokgung, yksi kuninkaallisista palatseista ajalta jolloin Korealla oli vielä oma monarkki. Onnistuimme tällä kertaa maksamaan jopa houstaajiemme liput (3 eur / nuppi, jeeeee) ja menimme kiertelemään paikat läpi. Vaikuttava palatsi kaikkine lisärakennuksineen ja yksityiskohtineen oli täysin puusta rakennettu ja oli pariinkin otteeseen kärsinyt lukuisten sotien ja yhteenottojen aikana. Osallistuimme tunnin kestäneeseen kierrokseen ja saimme taas kuulla kun keski-ikäiset naiset reagoivat mielenkiintoisiin faktoihin "OoooOOoOooooOOo".

Lepuutimme jalkojamme hetkisen nauttimalla kahvit ja mä otin piruuttani testaukseen jääkahvin. Jalasjärven sankari totesi taas kerran että "turhan erikoista". Mutta seura oli edelleen hyvää. Juttelimme pitkään kahvin äärellä siitä millaisia ystäviemme elämät täällä olivat. April oli valmistunut pari vuotta sitten farmaseutiksi ja teki yö- ja iltavuoroja viikonloppuisin, ja oli kovasti tyytyväinen saamaansa liksaan ja tunteihin. Käytännössä arkipäivät olivat aina tätä myöden vapaat. 24 -vuotias tyttö asui vielä vanhempiensa luona, jotka olivat kaikesta päätellen vakavaraisia - isä oli jonkinlainen pankkipamppu citibankilla. Aprililla on 29 -vuotias poikaystävä, ja nämä ovat olleet yhdessä 6 vuotta. Jae oli 33 -vuotias mies jonka reitti oli jotakuinkin erilainen. Tällä hetkellä heppu oli hankkimassa itselleen tohtorinarvoa maantieteistä, ja matkan varrella oli sattunut yhtä sun toista joka oli viivästyttänyt tätä maalia. Kun hän oli ollut jenkeissä hankkimassa tohtorinarvoa, jotain oli sattunut muutamia vuosia sitten hänen perheessään joka oli pakottanut tämän palaamaan Koreaan. Tällä kertaa yleensä utelias Jokipii koki että nyt mä en kaiva syvemmälle, koska se ei oikeastaan kuulu mulle. Jae oli mennyt naimisiin neljä vuotta sitten, ja Apriliakin piti kiusata että koska se sen ukko meinaa kosaista. Ei kuulemma mitään hätää, nauroi tyttö hermostuneesti.

Illan edetessä tsekkasimme torin hälyä Namdaemoonin kauppa-alueella, ja otimme ennen auringonlaskua reilun puolen tunnin bussireissun Yeouidon Hanggangin puistoalueelle, jossa ihastelimme jokimaisemaa. Nuoret korealaiset olivat piknikillä puistossa ja kuuntelivat omituista k-poppiaan. Kävimme kävelemässä vielä läheiseen Chicken & Beer -mestaan (iso juttu täällä) jossa otimme ison kannullisen kaljaa ja ison lautasellisen rasvapaistettua kanaa. Oluen käydessä päähän heittäydyimme filosofiseksi ja puhuimme isoja linjoja, muun muassa veljistä pohjoisrajan takana. Aika chillisti suhtautuvat. Hauskoja tyyppejä, nämä korealaiset.

Kun pääsimme hostellillemme, olimme ihan puhkipoikki. Tiesimme että nyt kun valot lähtisivät pois, emme tulisi heräämään ainakaan 12 tuntiin, koska emme olleet lentojen takia nukkuneet viime yönä käytännössä ollenkaan. Ja toden totta valot lähtivät pois, kun heräsimme puolen päivän nurkilla perjantaina.

Olo oli kuin olisi nukutuksesta herännyt, ja pari tuntia meni ihan toipuessa. Koko päivä menikin sen jälkeen kuin kelloa kiinni ottaessa, mutta ehdimme sentään käväisemään isossa ostoskeskuksessa ja tsekkaamaan jonkin ison kadulla tapahtuvan pelitapahtuman. Edustettuna oli mobiilipelit, League of Legends ja Starcraft 2 - ja LoL se kuulkaa vaan porskuttaa kohta ohi Starcraftista täälläkin. Ainakin niiden teltta oli paljon täydempi.

Yritimme löytää tietämme sotamonumentille, mutta 10 kohtaamaamme ihmistä olivat toinen toistaan toivottomampia englannissa. Pysäytimme taksin ja Perttu kirjoitti kuskille näytölle "War Memorial", mutta ei mitään apua. Hävisimme kellolle, ja luovutimme etsinnän. Kävelimme keskustassa muutaman kilometrin ja palasimme hostellille tavoitteemanne käydä haaskaamassa loput wonit illalla ruokaan ja olueen. Sama kielimuuri osoittautui taas haasteeksemme kun pyrimme toinen toistaan mainiomman oloiseen ravintolaan: kukaan ei osannut tai uskaltanut kommunikoida meille englanniksi. Lopulta löytyi yksi ravintola joka tosin oli selkeästi suunnattu (jenkki)turisteille. Mutta en mä valita, ruoka oli hyvää ja oli viihdyttävä katsoa kun kaksi paikallista pariskuntaa humaltuivat beer-pongin äärellä. Me puolestaan kippistimme viimeisen reissuillan kunniaksi.

Kun menimme nukkumaan perjantaiyönä olimme laittaneet jo kaikki vermeet valmiiksi. Aamulla olisi hektinen aikataulu ehtiä lentokentälle. Yöllä aiemmin torstaina tapaamani sympaattinen jenkkipoika yritti kiivetä yläpunkkaani ja pudotti kantamansa ruukkukasvin (??) maahan ja osittain päälleni. En ottanut tilanteesta pahakseni ja poika oli tästä kauhean yllättynyt. Nolona kaapi multaa sängystäni pois.

Lauantaiaamu koitti, ja aloitimme säntäyksen kohti lentokenttää. Kantaessamme rinkkojamme kohtuullisen autiolla baarikadulla aloitimme dialogin jenkkipariskunnan kanssa, koska mua kiinnosti heidän mielipiteensä paikallisten englannintaidosta. He nauroivat reissunsa olleen kovasti haastava, kunnes olivat oppineet puhumaan englantia korealaisittain. "We we're looking for a Costco, but everyone just had this deer in headlights expression on when we asked them. When we realized to ask for Cost-A-Co, they immediately knew."

Kun pienten sähläilyjen jälkeen pääsimme lentokenttään vievään junaan, totesimme ettei kyseinen reitti vienyt kuin puoleen matkaan, jossa hyppäsimme pois. Olimme jo ottamassa taksia viimeiselle 40 kilometrille kun näin saksalaisen eläkeläispariskunnan, jotka olivat yhtä lailla hämmentyneen näköisiä. Porukalla tulimme siihen johtopäätökseen että jos nyt ei seuraavan 10 minuutin aikana tulisi junaa Incheoniin niin jakaisimme taksin. No, juna tuli ja pääsimme onnellisesti ajoissa lentokentälle.

Kovinkaan monella eurooppalaisella lentoyhtiöllä ei ole diilejä venäläisten kanssa, ja ymmärtääkseni Finnairkin lentää itärajan yli vain lennoilla jotka laskeutuvat Pietariin tai Moskovaan - heidän ilmatilastaan pyydetään aika suolaisia hintoja. Air Korealla ja Aeroflotilla ilmeisesti kuitenkin on diili, ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin nousemassa Aeroflotin koneeseen. Olin jotakuinkin skeptisellä tuulella tämän suhteen, mutta kone oli ihan samaa tasoa kuin mikä tahansa näistä nähdyistä Cathway Pacificin tai Emiratesin koneista. Ei ihan yhtä pramea, mutta kaikki perusjutut toimi.

Yhdeksän tunnin lennon loppuvaiheilla oli aika raakoja pomppuja kun laskeuduimme pilvien läpi tuuliseen Moskovan ilmatilaan. Koko matkustajakunta oli selkeästi stressaantunut, minä mukaanluettuna, kun kone hivuttautui kohti maata. Pari sellaista kunnon ilmataskuakin sattui kohdalle, kun kone vain ikäänkuin kadottaa sekunniksi pariksi siipensä ja sitten nappaisee kiinni. Matkustajien reaktiot olivat äänekkäitä - aluksi huokailua ja sitten hermostunutta naureskelua. Kerran nostettiin viime hetkellä kone takaisin ylöskin, huonojen olosuhteiden takia, ihan n. kilometrin päässä kentästä.

Lopulta kun renkaat osuivat kenttään porukka antoi (aina ärsyttävät) aplodit ja pääsimme pois, tutuhkoon harmaaseen ja havuiseen maisemaan. Edessä oli 16 tunnin odottelu Moskovan lentokentällä, josta on nyt kärsitty... 13 tuntia kun viimeistelen tätä tekstiä. Nukuimme kivilattialla ja odottelemme koska taululle ilmaantuu Finskin porttikomento.

On ollut mahtava taas reissata, ja ihan kiva taas päivittää tätä pienen porukan lukemaa diaaria. Taakka välillä, mutta aina jälkeenpäin itse lukiessa sen arvoista. Hiukan vaivaannuttavaa, mutta sen arvoista. Nähdään pian, urpot.

Pertun nappaama näkymä Moskovan lentokentällä. Pai pai!

Osa  13:

Sunnuntai 5.5. - sunnuntai 12.5.

Hyvää äitienpäivää, äireet!

Ollaan saavuttu Perthiin, liki  viikon ajelun jälkeen. Ennen Melbournesta lähtöä viime sunnuntaina kävimme vielä heittämässä mun telkkarin ja pleikkarin ne ostaneille herrasmiehille. Lisäksi kämppäkaverillamme Danielilla oli DJ -keikka ihan samoilla huudeilla johon olin telkkaria roudaamassa, joten otimme saksalaiset asuntoauton takapenkille ja ajoimme Chapel Streetille katsomaan palan herran setistä. Kyseisen baarin asiakaskunnassa oli paljon kivan näköisiä nuoria neitoja, ja päämme kääntyilivät kuin vallattomat tuuliviirit. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä liikkeelle, ja käydä pakkaamassa Blyth streetiltä loput kamat autoon. Salla oli jäänyt Mattille emmekä nähneet tyttöä, mutta jätimme läksiäislahjaksi sängyn päälle tämän kovasti rakastamia Timtam -keksejä.

Ensimmäinen ajopätkä matkalla länttä kohti oli rapiat 700 kilometriä Adelaideen. Asuntoauto tuli olla palautettuna, tankattuna, kello kolmeen mennessä maanantaina. Siksi aloitimme ajourakan jo yöllä. Hurautimme ensimmäiset 300-400 kilometriä kahvin voimalla ja otimme nukkumatauon rest stopilla, todeten ettei unta ehdittäisi ihan kauheasti palloon ottamaan. Onneksi ajourakka Adelaidesta eteenpäin ei ollut aivan yhtä hätäistä.

Yö oli yllättävänkin kylmä, ja millään ei olisi halunnut heittää päältään auton mukana tulleita lämpimiä petivermeitä. Heräsimme auringonnousun aikoihin ihastelemaan kuvankaunista peltomaisemaa, ja  nauttimaan muroaamiaista. Loppumatka Adelaideen tarttui musiikkia fiilistellen kämyisistä matkakaiuttimista. Ihan viimeiset kilometrit ihmettelimme miksi auto oli kavunnut tasaisesti pitkään, ilman sen kummempia alamäkiä. No, sellainen ihan kunnollinen tuli sitten lopuksi vastaan. Viimeinen 10km oli jyrkkää laskua kohti keskustaa. Luultiin aluksi että olisi turhankin tiukalla ajan suhteen, mutta Britzin autovuokraamo olikin auki tuntia pitempään kuin luulimme. Tyhjensimme automme nurmelle ja siivosimme sen peruskuosiin, ja aloimme jännittämään minkälaisen piilin saisimme allemme loppureissun ajaksi. No aika melkosen sitten saimmekin. V8 Land Cruiser, joka oli kustomoitu outbackilla ajettavaksi. Meidän diiliin autoliikkeen kanssa se tokikaan ei kuulunut, eikä meillä olisi ollutkaan aikaa lähteä maastoon ajamaan. Mutta oli se kyllä silti siisti, piru vieköön. Leirimoodissa auton katto nousi metriä ylemmäs, jonne tehtiin Pertulle yläpunkka, ja alempana majoittuisin minä. Autossa oli myös kaksi 90 -litraista tankkia dieseliä varten, joten ihan jatkuvasti ei tarvitsisi tankata - mutta toki sitten kun pitäisi niin eihän se halvaksi tulisi.

Land cruiserimme leirivalmiudessa, lisäksi kyljestä tulee ulos yhdistetty kaasuliesi ja käsienpesuallas 

Ihan ensimmäisenä kävimme pyörähtämässä Adelaiden keskustassa, joka oli selkeästi rauhallisempi ja pienempi kuin Melbournen CBD. Perttu bongasi futiskamaan erikoistuneen pikkuliikkeen, josta löysi itselleen jotain hauskaa - en voi kertoa mitä kun pilaisi yllätyksen kotona. Ruokakaupasta auton jääkaappiin napattiin jauhelihaa, maitoa, ketsuppia ja juustoa. Eipä me Pertun kanssa oltu Melbournessakaan juuri mitään muuta tehty kuin Spagettia, eikä me siihen oltu vieläkään kyllästymässä.

Ekan Toyota -yön olimme päättäneet viettää leirintäalueella, että saisimme vehkeet ladattua ja käytyä suihkussa. Ajoimme 250 kilometriä pohjoiseen, Port Pirieen. Eipä leirintäalueetkaan nyt niin halpaa hupia ole, 14 dollaria per naama sähköpaikasta. Hostelleista saa sängyn suunnilleen samaan hintaan suurkaupungeissa. Meillä oli hauskaa kun availimme auton eri laatikoita ja löysimme kaikenlaista luksusta - vedenkeittimestä leivänpaahtimeen. Ja kaikki maholliset ruuanlaittovälineet ja petivaatteetkin oli tarjottu yhtiön puolesta. Ja itse autostahan emme maksaneet yhtään mitään! Sweet.

Autossa nukkui ihan mukavasti, paitsi että pitkäksi mennyt herääminen aiheutti pertulle lämpöhalvauksen, kun noussut aurinko lämmitti auton yläkerrosta. Otimme asiaksemme mennä nukkumaan aikaisemmin loppureissun ajan, koska valoisa aika piti pyhittää ajamiselle.

Jatkoimme ajoa kohti pohjoista ja kaivoskaupunki Port Augustaa, jossa pidetyn breikin jälkeen Land Cruiserin nokka kääntyi länteen. Koko ajan oli harvemmassa autoja, huoltoasemia, maatiloja. Taitoimme matkaa Cedunan pikkukaupunkiin asti, jossa totesimme ettei meidän Vodafone -liittymät toimineet enää ollenkaan. Mua oltiin varoitettu kyseisen firman kuuluvuusongelmista, enkä tietenkään ollut ottanut kuulevaan korvaani. Asian vahvisti huoltoaseman täti Cedunassa, ja sanoi että ei ole toivoakaan että saisimme signaalin palaakaan ennen Perthiä, jonne oli matkaa vielä yli 2000 kilometriä. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme ostaa Telstran prepaid -kortin, koska tuntui ihan liian ahdistavalta ajaa monta päivää ilman puhelinta, puhumattakaan ilman nettiyhteyttä jolla tsekata NHL -tulokset. We are sick. Hauskasti huoltoasemalla ei ollut Pertun puhelimeen sopivaa Mini-Sim -korttia, joten meidän piti hiukan saksia ostettua korttia. Toimi se, vaikka emme ihan heti olisi uskoneet.

Huoltsikan nainen oli myös kertonut meille ettei seuraavaan n. 1000 kilometriin olisi luvassa juuri minkäänlaisia kauppoja, joten päätimme yöpyä Cedunan nurkilla. Majapaikka löytyi esikaupunkialueelta, jonkinlaisen tehtaan tahi vastaavan tuotantolaitoksen vierestä. Meitä valvotti vapaana auton lähistöllä seikkaillut kissanpentu, joka naukui äänekkäästi.

Nousimme juuri ennen auringonnousua, koska meitä hiukan jännitti naapuruston reaktio niiden etuovien vieressä majoittuviin backpackereihin. Ruokakauppa ei ollut auki vielä, ja pönötimme oven takana puoli tuntia ennen kuin tajusimme että meidän olisi pitänyt siirtää kelloja - Adelaiden aika oli Melbournen aikaa samaisen puoli tuntia myöhässä. Jääkaappi täyteen, tankki täyteen, ja kohti autiomaita. Edessä oli Nullarbor Plainin ylitys, yli 1000 kilometriä autiomaata. Viimeinen pieni huoltoasema / kauppa varoitti asiasta kyltillä "Warning! This is the last shop for 1000km!"

Oli kuulkaas tikkusuoraa.

Toki 100-150 kilometrin välein oli asemia ja pieniä asuinyhteisöjä jotka olivat täällä juurikin turisteja varten, muuten kaikilla pitäisi olla polttoainetta tankeissaan kuten meillä - paljon.

Maisemat olivat melkoiset, tasaista karua maaperää ja kitukasvuista kasvillisuutta silminkantamattomiin.  Mutta kyllä silti 1000 kilometriä on aika paljon. Matkan varrella piti pysähtyä aina jos tuli vastaan joku hauskan näköinen huoltoasema, koska niiden yhteydessä oli yleensä pala 3G -verkkoa josta saatoimme tsekata urheilumaailman kehityksiä. Lisäksi mä soitin vuokraisännille yhdeltä pysäkiltä joutuvani lähtemään suomeen äkillisesti omaisen sairaskohtauksen vuoksi. Kyllä, valehtelin kylmästi. En halunnut jättää Sallaa kuseen kämpän kanssa, ja olin kuullut tarinoita siitä miten takuuvuokraa ei ole tullut takaisin vastaavissa tilanteissa. Tässä tapauksessa siis koijasin, ja lopputuloksena Salla sai pitää kämpän kuun loppuun takuuvuokran kustannuksella. Hyvä näin. 

Yövyimme jossain Eucla -nimisen kylän lähistöllä, keskellä ei-juurikaan-mitään. Juuri kun olimme saaneet mahat täyteen ja asetuttua nukkumahommiin, uskomaton myräkkä pyyhkäisi päälle. Vilpittömästi musta tuntui että auto saattaa kaatua hetkenä minä hyvänsä, vaikka todennäköisesti ennemminkin Pertun kattokerroksen telttapressu siinä olisi vain revennyt. Tuuli puhalsi auton kylkeen, joten luikahdin makuupussista auton etupenkille ja siirsin sitä siten että se oli nokka kohti tuulen suuntaa. Pikkasen hellitti, ja tuulikin alkoi rauhoittua. Sade tosin jatkui läpi yön, ja Land Cruiserikin alkoi laskea vettä läpi. Keräsin kaikki mahdolliset kipot ja keräsin vettä niihin, välillä nukkuen. Aamu koitti vihdoin ja pääsimme kuivaamaan kamppeet ja jatkamaan matkaa.

Maisemia matkan varrelta.

Tämän päivän ajoetappi vei meidät meidän mukaamme nimetyn Norsemanin kautta Boulderiin, joka on kaivoskaupunki 500 kilometrin päässä Perthistä. Otimme toisen leirintäaluepysäkin, tällä kertaa hinta oli 10 dollaria naamaa kohti. Aamulla tutustuin taas yhteen saksalaispariskuntaan, jotka olivat hekin 31 -vuotiaita, aikomuksenaan viettää vielä toinenkin vuosi Australiassa. Mukavia tyyppejä, joiden kanssa höpistessä meni varmaan kaksi tuntia ja aamukahvi kylmeni. Pariskuntaa kiinnosti kauheasti meidän Land Cruiser, koska olivat juuri itse ostaneet samanlaisen, ja parivaljakon kovasti kykenevän oloinen miespuolisko oli päättänyt modata heidän omastaan suunnilleen samanlaisen.

Pariskunta oli kehottanut meitä tsekkaamaan ihan viiden minuutin ajomatkan päässän olevan kultakaivoskuopan, jota kutsuttiin nimellä superpit. Ja sitä se todella oli. Silmin arvioituna 500 metriä syvä kuoppa, jonka pohjalta ajoi tasaisena virtana valtavan kokoiset rekat maaperää ylös, käsiteltäväksi läheiseen laitokseen. Wikipedia kertoo kaivauman olevan 570 metriä syvä ja 1,5 kilometriä leveä. Aika vakuuttava ilmestys, ihmisen luoma Grand Canyon.

Super Pit gold mine, Boulder

Edessä oli enää parit sadat kilometrit ja viimeinen yö autossa, jonka vietimme vajaan 100 kilometrin päässä, Northamin kaupungin lähistöllä. Auton lopputankkaus ei ollut ihan halpaa lystiä, mutta oli se sen arvoista.

Lauantaiaamusta heräsimme tiskaamaan auton tiskit, siivoamaan se peruskuosiin ja pakkaamaan omat romppeet kasaan. Myös Perthiin ajaessa viimeiset kilometrit olivat melkoista alamäkeä, auton olisi voinut pistää vapaalle jos ei olisi hirvittänyt millaista tahtia se kiihtyi mäessä itsekseen.

Palautimme auton Britzin Perthin konttorille, ja Perttu sai takaisin luottokortilleen 1000 dollarin panttirahan. Britzin kassalla oli britti joka oli itsekin asunut Melbournessa, Brunswickissä ja vieläpä Blyth Streetillä, neljän kuukauden ajan viime vuonna. Melkosta.

Nyt olimme Perthissä, aurinko paistoi kauniisti, ja täällä olisimme seuraavat muutamat päivät. Sitten koneeseen.

OSA 14 >

Osa  12:

Keskiviikko  24.4. - Sunnuntai 5.4.

Ajanvietto Melbournessa jatkui vielä muutaman päivän vanhaan malliin, oleskelua, työnhakua, pleikkaria ja ajoittainen Sallaspottaus.  Mua oli jo muutaman päivän kalvanut ajatus siitä että nyt pitäisi tehdä jotain radikaalia. Ja ajatus jalostui ideaksi: lähdetään suomeen kesäksi töihin. Ikävä tosiasia on vain ollut, että työmarkkinat ovat raa'at tällä hetkellä Melbournessa, ja mitä olen kuullut huhuja Sydneystä ja Brisbanesta, tilanne ei ole paljon häävimpi. Töitä toki on, niinkuin aina, mutta se minkälaisia uhrauksia sen työn eteen pitää tehdä, ja millä ehdoilla... not for me. Perttu oli samaa mieltä, ja sai sovittua itselleen duunin Lemminkäiselle kesäksi. Mun duunikuviot menee vanhaan malliin tapahtumien parissa.

Nythän mulla ja Sallalla on edelleen liput loppureissuksi, Uusi Seelanti - Cook-Saaret, Jenkit ja Islanti - ja nyt jääkin nähtäväksi mitä niille lipuille tehdään. Totta hemmetissä ykkösvaihtoehto on reissata loppuun syksyllä, mutta ensimmäisenä realiteettina on raha, ja tämä edestakaisin lentely ei ole halpaa.

Perttu oli tullut samaan johtopäätökseen lähdön suhteen, varsinkin kun duunikuviot selvisivät. Sallan työtouhut olivat jatkuneet kiireiseen malliin, ja syy siihen miksei tyttöä ollut näkynyt johtuivat enimmäkseen niistä pitkistä päivistä joita tämä tekee 1,5 tunnin junamatkan päässä (per suunta). Salla oli aluksi ymmärtänyt hiukan väärin palkkausmallin, ja tälle oli selvinnyt että duunista saatava liksa oli puhtaasti provisiopohjainen. Siitä huolimatta tämä oli päättänyt tykittää niin pitkään kuin vain ilmaa pihisee, ja edelleen raskaista ja pitkistä päivistä huolimatta oli todella hyväntuulinen.

Perttu dominoi keilauksessa.

Ja mitäkö on tapahtunut hiljattain? No, ei paljoakaan. Ollaan löydetty muutama vänkä paikka jossa ollaan vietetty aikaa - käyty pelaamassa bilistä ja keilaamassa, ja viime viikonloppuna käytiin spontaanisti vuokra-autolla ajamassa Ballaratissa. Ja en edes muistanut käyneeni siellä aiemmin! Tää oli sellanen kaupunki jossa viime reissulla vietettiin yksi yö leirintäalueella, käytiin Gold Rush -minigolfissa, väiteltiin Formuloista, spotattiin pelikahvila josta pidin ja muistaakseni missattiin Antin kanssa jokin kummituskiertue (opastettu sellainen). Nyt yritin löytää tuttuja huudeja, ja vaikkakin pelikahvila jossa kävimme viimeksi oli lopettanut toimintansa, oli se poikinut uuden vastaavan kahvilan ihan lähistölle. Ja voi veljet kun tuli ihan hyvä mieli nähdä lauantai-iltana pelikahvila täynnä teinejä, joilla oli jotain muuta tekemistä kuin pussikaljoittelu. Olkaa passiivisesta koneella olosta ihan mitä vaan mieltä, mutta kyllä tää kännisekoilun voittaa.

Myös ammuskelussa hän on etevä. Itse olen tässä vaiheessa kuollut.

Illemmasta kävimme viihdyttämässä itseämme paikallisessa karaokebaarissa muutaman tunnin ajan, ja yön pikkutunteina kävimme mäkkärissä syömässä roskaa. Kylän teinit olivat mäkkärin ovella ja loistivat suomitietoudellaan "Mhina Rhakstn Zhnu?" ja kehuivat Pertun kenkiä. Ajoimme kotiin tyytyväisenä.

Kotitalomme yleishenki on ollut hyvä viime viikkoina, saksalaiset Medde ja Daniel joista olen aiemminkin puhunut ovat olleet mainio lisäys jengiin, ja naapurin Daven kanssa olemme rupatelleet myös tiiviiseen tahtiin. Mukavana yllätyksenä Steph saapui vierailemaan pari päivää sitten, ja kertoi helpottuneena äitinsä olevan ok. Mies oli itse myös suuntaamassa kotiin ihan näinä viikkoina. Daven vieraaksi oli saapunut myös hänen ystävänsä Dunedinista, Uudesta Seelannista. Ukon nimi on Jon, ja tällä on ikää 27 vuotta. Hänen tarinansa oli tyypillinen romanttinen aivopieru - mies oli päättänyt vaihdeltuaan aikansa tekstiviestejä Melbournelaisen naisen kanssa että "nyt mä lennän sinne". Oli ostanut kalliin lipun ja ilmaantunut ovelle. Ilmiselvästi vaivaantunut neito oli pistänyt sen parin päivän jälkeen luiskaan ja oli selvinnyt että sillä on toinen mies. Tämä ei Jonia lannistanut, nyt se oli saapunut tänne meidän taloomme ja etsi kovasti töitä. Erityisesti Pertulla ja Jonilla on hauskasti samanlainen aaltopituus ja pojilla on hyvää läppää - sinänsä sääli että tästä lähdetään liikkeelle.

Eilen kävimme katsastamassa ottelun AFL -futista, lajia joka on paikallisesti "se juttu", seuratuin joukkueurheilulaji. Pertulle oltiin huomautettu jo joskus taannoin että tämä kantaa Essendon Bombersin väreissä olevaa takkia, ja tästä otettuna päätimme mennä katsomaan heidän matsin. Myöhästyimme parituntisesta matsista yli tunnin kun olimme noutamassa vuokra-autoa seuraavalle etapille (siitä lisää alempana), mutta se riitti meille. Yleisön pauhe Etihad -stadionilla oli melkoinen, ja lajin logiikkakin lähestulkoon aukesi meille. Kotijoukkue voitti, mutta pienenä huolena faneilla on jonkin sortin doping -skandaali joka on ravisuttanut paikallista urheilumediaa viimeiset viikot. Kuulemma ovat popsineet järjestelmällisesti pillereitä koko viime kauden. Tsaijai. Kuvasin oikein kuulkaa videotaki.

Seuraava puolitoistaviikkoinen tulee olemaan reissun hauskin osa meille. Etsin netistä matkavaunu -relocation -saitteja, ja löysin diilin jolla pääsemme ajamaan pelkillä polttoainekuluilla (joista myös yhtiö maksaa osan) seuraavan muutaman päivän ajan Adelaideen ja Perthiin, kokonaiskilometrien noustessa reilusti yli kolmeen tuhanteen. Me ollaan Pertun kanssa melko liekeissä tästä etapista, ja lähtöön on enää pari tuntia. Perthissa vietetään muutama päivä ja sieltä lennetään loogisesti Etelä-Koreaan moikkaamaan erästä mun kaveria joka oli töissä Provinssissa vetämälläni työleirilla muutamia vuosia sitten. Etelä-Koreasta Moskovaan jossa on pitkä vaihto, ja sieltä Helsinkiin, jossa ollaan 19.5. klo 13.30.

Seuraavan kerran kirjoittelen varmaan Perthistä. See you then!

OSA 13 >

Osa  11:

Maanantai  15.4. – Keskiviikko  24.4.

Aika se menee vaan aika mahotonta kyytiä. Nyt ollaan saapumassa huhtikuun loppuun, joka tarkoittaa että aika pian täällä ollaan oltu kolme kuukautta. Melkosta.

Alkuviikko jatkoi Status Quota, me hengailtiin Pertun kanssa aika paljon keskenään ja Sallaa näkyi satunnaisesti – kaikki etsimme töitä samalla. Mulla ja Sallalla kävi molemmilla hyvin tiistaina, kun molemmat kutsuttiin keskiviikolle haastatteluun. Sallan oma oli tunnin junamatkan päässä pohjoisessa, mulla etelässä. Sallan työ oli jotain ostoskeskus –edustushommaa, mulla puhelinmyyntiä.

Mun haastattelu oli St. Kilda roadin varressa sijaitsevassa toimistorakennuksessa, jonne piti ottaa taksi kun julkiset eivät oikein taaskaan meinanneet toimia. Taksikuski oli ajaessaan hot dogia nautiskeleva vanhempi aussiherrasmies, joka raivosi mulle koko matkan hallituksen toimimattomuutta. Ja sitä kuinka oli taistellut 20 vuotta valtiota vastaan joistakin sakoista ja tullimaksuista. Ajoipa raivotessaan ainakin hyvää haipakkaa.

Mua haastatteli intialaismies, joka esittäytyi Harryksi. Mä olin pitkään jo Suomessa ollessani miettinyt kuinka hauskaa olisi joskus lähestyä puhelinmyyntiä semmosella totaalisella ”no bs” –asenteella. ”Terve, tässä Mikko. Mä MYYN ASIOITA. Sopiiko sulle?” sen raivostuttavan myyntilätinän sijasta ihmisiä voisi koittaa yllättää positiivisesti ja mennä suoraan asiaan. Ei valehdella tippaakaan. Harry katsoi mua ja vaikutti ymmärtävänsä mistä puhun, vaikka totta puhuen vaikutti siltä että häntä ei voisi juurikaan vähempää kiinnostaa mun filosofia asian suhteen, kunhan saisin vaan tuotetta myytyä. Kertoi että illemmasta ottaisivat yhteyttä, ja että heillä oli tulossa haastateltavaksi vielä kymmenkunta ihmistä.

Jo ratikkamatkalla kotia kohti mulle tuli puhelu jossa yksi firman omistajista kutsui mut töihin seuraavalle päivälle. Hommassa oli ihan ok pohjaliksa ja kannusteet lisämyynnille.

Sallaakin oli lykästänyt, oli saanut töitä – vaikkakaan ei ollut ymmärtänyt juuri sanaakaan aussiesimiehensä mongerruksesta. Oli kuitenkin ymmärtänyt olennaisen: huomenna töihin. Sallan myytävä tuote oli splatballit. Kyllä vaan, ne sellaiset limaiset huumorilelut joiden sisällä on jotain matskua. NÄITÄ (klik). Sallalle ilmoitettiin osoitteeksi ostoskeskus joka ei varsinaisesti ollut naapurustossa, vaan 60 kilometrin päässä. Onneksi juna ajaa siitä kilsan päästä, mutta silti melkonen matka.

Torstaina oli aika lähteä töihin, Sallan ensimmäinen päivä olisi vasta perjantaina. Olin 20 –vuotiaana kokeillut siipiäni lehtimyynnissä Mikkelissä ja tehnyt sitä viikon, ja Jyväskylään muutettuani työskentelin Elisan asiakaspalvelussa Launchille liiketilaa etsiessäni liki vuoden. Siitä jopa pidin.

Kanssani koulutettavana oli 21 –vuotias irkkutyttö Sinead ja Liverpoolista maailmalle lähtenyt 22 –vuotias Keane, joka kuulosti huvittavan paljon Ringo Starrilta. Harry paukutti päähämme päivän ajan puhelinmyynnin ”Do´s and Don´tseja”. Sitten käytiin muutama leikkipuhelu keskenään, jossa luonnollisesti näyttelimme paskamaisinta mahdollista asiakasta. Mua ei linjoille hyppääminen kauheasti seuraavana päivänä jännittänyt, Sineadia sen sijaan kauhistutti ajatus ihmisten häiriköimisestä. En mäkään toki siitä ajatuksesta kauheasti nauttinut.

Perjantaiaamusta Salla suuntasi töihin ennen kukonpieremää ja mä tiesin pääseväni puhelinlinjoille samoin tein. Mut istutettiin riviin, annettiin tunnukset järjestelmään ja sanottiin ”anna palaa”. Tällä tavalla kieltämättä erotellaan jyvät akanoista, mitäpä sitä kouluttamaan porukkaa joista ei tähän ole.

Aluksi työ ei vaikuttanut kauhean pahalta. Tuote jota myin oli sähkösopimuksia New South Walesiin. Eteen annettiin lappu joka oli työnantajan mielestä ”suuhun sopiva”, mutta mä rupesin improilemaan alusta asti. En pysty mitenkään kuulostamaan luontevalta tuollaisen tekstin kanssa, ja kuuntelin miten armottomasti Sineadille ja Keanelle lyötiin luuria korvaan. Välillä palasin tekstiin, mutta aika hapuilua se oli.

Intialaiset esimiehet tsemppasivat kaikkia koko ajan kovasti, ja antoivat ystävällisiä selälletaputuksia ja ylävitosia kauppojen päälle. Oli vaikea olla huvittumatta välillä. ”Yes guys, WE can do it!”. Kun ympärilleen katsoi, niin saattoi todeta firman rekrytointistrategiassa olevan selkeä nättien tyttöjen haalimislinjaus. Vieressäni istui mun ja Keanen lisäksi lähinnä 20-30 vuotiaita tyttöjä, jotka kaikki olivat ihan kivan näköisiä. Ja ystävällisesti esimiehet kävivät välillä antamassa heille niskahierontoja.

Okei, nyt oon vähän kyyninen, mutta ei tuota voinut olla huomaamatta. Työpaikan henki oli kaikesta huolimatta ihan ok, ja ei ketään haitannut se että vain Sinead sai meistä kolmesta yhden kaupan aikaan ensimmäisen päivän aikana. Työpäivän päätteeksi ja tyypilliseen perjantaiseen tapaan kuudelta linjojen sulkeutuessa alkoi dokaus. Työpaikka tarjosi kaikille työntekijöille ilmaisen humalan, ja oli kyllä kieltämättä hauskaa. Juttelin monen työkaverin kanssa, jotka kaikki tuntuivat ajattelevan itse työn olevan kauheaa kuraa, mutta työpaikan hengen olevan erinomainen. Ja pakko tämä oli itsekin allekirjoittaa. Juomapeli seurasi toista, ja lopulta löysin itseni Harryn kämpiltä jonne koko konkkaronkka suuntasi jatkoille. Juttelin kuvankauniin intialaistytön kanssa ja julistin tälle miten ihana hän onkaan. Se oli antanut mulle puhelinnumeronsakin, totesin hoiperrellessani kotiin. Olin kaikonnut jatkoilta koska mun ”liian humalassa, kotiin nyt” –autopilotti oli kytkeytynyt päälle. Mutustin ratikassa KFC:t ja menin kotiin raportoimaan Pertulle tapahtumista.

Seuraavana aamuna olimme Pertun kanssa päättäneet lähteä Great Ocean Roadille ja Sallaakin olin kismittänyt mukaan. Lauantaiaamusta soitin punapäälle joka kertoi olevansa kohta kotona. Kävimme ottamassa Pertun kanssa Kian haltuun Southern Crossin Budget –liikkeestä ja ajoimme kaupan kautta kotiin. Pakkailut kuntoon ja olimme valmiit lähtemään liikkeelle. Salla ei halunnutkaan lähteä mukaan, koska Matt oli tarjonnut tälle saman reissun ilmaiseksi seuraavalle viikonlopulle.

Lähdimme liikenteeseen siis poikaporukalla. Ajoimme Geelongin kautta (kaljakauppa) Great Ocean Roadin alkuun jossa aloin heti tunnistaa maisemia – ei mun edellisestä reissusta toki nyt ikuisuuksia ollutkaan. Yritin kovasti spotata samaa rantaa jossa olimme ruokailleet ja yöpyneet (likakaivon päällä), mutta missasin sen. Paukutimme Mumford and Sonsia stereoista ja fiilistelimme mahtavia maisemia. Aurinko paistoi, good times.

Vietimme pit stopin Apollo Bayssa ja ruokailimme samassa Food Courtissa jossa muistan käyneemme Rikun, Jonnan ja Antin kanssa. Paikallinen information centre buukkasi meille sängyt Port Campbellista, jonne auton nokka seuraavaksi suuntasi. Ehdimme sopivasti ennen auringonlaskua näkemään ensimmäiset muutamat kalliomuodostelmat, mm. niistä kuuluisimman, 12 Apostolia. 

Aurinko laski länteen, ja me ajoimme hostellille joka vaikutti todella hiljaiselta mutta miellyttävältä. Tiskin takana ollut hostelliyrittäjä tervehti meitä ystävällisesti ja kertoi bisneksestään ja siitä kuinka kovin sesonki on jo luonnollisesti ohi. Kun kysyin onko tälläisessä pikkukaupungissa kilpailua mies kertoi että lähinnä villin leirinnän myötä. Tuhatpäin maahan rantautuvat rahattomat irlantilaisnuoret esimerkiksi majoittuvat paljon ennemmin laittomasti puskassa kuin 20 dollarilla hostellissa. No niin toki tehtiin mekin viime reissulla. Mies ihmetteli aksenttiani ja että mistä mahdan olla, oli kuulemma ”all over the place”.

Pääsimme aivan mahtavaan huoneeseen, nappasimme parhaat punkat ja avasimme oluet. Huoneeseen (ja hostelliin) saapui illemmasta kyllä porukkaa, harva vaivautuu edes varailemaan majoitusta kun tähän aikaan vuodesta sitä saa halvalla melkein mistä vaan. Meidän huoneeseen saapui aluksi nuori saksalaispariskunta, ja myöhemmin malesialaistyttö ja –poika. Hyvää porukkaa, joiden kanssa juteltiin syvällisiä pitkälle myöhäisiltaan asti, jutunaiheiden vaihdellessa koulukiusauksesta teini-iän angsteihin ja unissakävelystä erikoisiin pariskuntiin (saksalaispoika oli kemisti ja sen tyttöystävä fyysikko). Me kävimme Pertun kanssa vielä nauttimassa parit juomat paikallisessa lähikapakassa jossa serkkupoikani huokaili miten nätti tyttö meille tarjoili olutta. Muutenkin mentiin aika syviin vesiin, humalaisissa keskusteluissamme.

Aamu koitti ja oli aika jatkaa matkaa. Edessä oli vielä parit upeat näkymät, ja sää suosi edelleen – matkan varrella nähtiin London Bridge, Grotto ynnä muita mahtavia paikkoja. Pertun olo ei ollut vahva, koska hän oli aloittanut kaljan nauttimisen itseäni aiemmin edellisenä päivänä, olinhan kuski. Mutta olo tasaantui kun pääsimme suoremmille teille ja kohti Melbournea. Loput 200 km taittuivat nopeasti ja pidimme pari tankkaustaukoa, autolle ja miehille.

London Bridge

Palasimme Melbourneen jossa Salla oli viettänyt Salla –aikaa, ollut itsekseen pitkästä aikaa. Kertoi tehneen aika gutaa. Illalla katselimme formuloita ja syötiin epäterveellisesti. On meinaan lähtenyt tää meidän syömishomma vähän käsistä. Epäterveellinen ruoka on halpaa, minkäs teet.

Maanantaiaamusta satoi taas, kun palautin autoa Budgetille. Kauhea ruuhka ja ärsytys. Sain Kian palautettua ja suuntasin takaisin töihin. Maanantaina sain oikein muutamat kaupatkin, ja niiden myötä hetkellisesti nousi jopa sellainen fiilis että ”ehkä musta on tähän”. Ihmiset ovat ihan ok, jos sä oot niille rehellinen. Halveksuen kuuntelin joidenkin työkavereideni likaista ”Look, I´m not selling you anything” –taktiikkaa. Paskanmarjat. Jos mä kuulin pienenkään huokauksen toisesta päästä aloittaessani myyntipuhetta sanoin vain suoraan että ”Look, you must get these a lot. I am a salesman.” Palaute joka tätä seurasi oli kautta linjan hyvää. Ihmiset tykkäsivät empaattisemmasta tavasta tehdä tätä työtä. Mutta musta alkoi tuntua puhelu toisen jälkeen enemmän siltä että parhaimmillaan voisin tehdä tätä viikon tai kaksi. Mä oon ihan liian anteeksipyytelevä luonne tekemään tuollaista. Holmstedtin Jukkakin mua välillä kritisoi siitä että mä oon turhankin pehmeä myyntimies, annan myönnytyksiä ennen kuin niitä edes kysytään.

Tiistaina väänsin lounaaseen asti ja menin Harryn juttuihin. Kerroin vain rehellisesti totuuden: musta ei oo tähän. Harry oli kanssani eri mieltä, sanoi että mulla oli hyvä ote työhön ja omaperäinen tapa saada kauppoja aikaan. Mutta ei, joka puhelulla mun paha olo kasaantui ja halusin vain pois. En muista hengittäneeni vapaammin pitkään aikaan kuin ratikkamatkalla kotiin.

Mä oon 31. Mun ei oo pakko tehdä jotain tälläistä koska mun pitäis todistaa itelleni jotain. Jos jotain siedettävää työtä löytyy, fine. Ja ehkä mä oon oppinu vähän turhan hyvälle viime vuosina ”liian kivojen” duunien takia. Mutta silti, ihan mitä tahansa en tee. Puhelinmyynti omalla otteella oli mielenkiintoinen laboratoriokoe, mutta sellaisenaankin se vaatii tosi kovaa kuorta ja kykyä ravistella jokaisen torjunnan jälkeen paskat pois päältä.

Illemmasta saimme mukavan yllätyksen: saksalaispariskunta joka oli käynyt katsomassa kämppäämme pari viikkoa sitten oli muuttanut samaan taloon kanssamme. Jutustelimme Pertun ja heidän kanssaan yömyöhälle. Sallalla oli puolestaan taas varhainen herätys töihin, joka päivä piti lähteä viimeistään seitsemän aikaan liikkeelle kun junamatkassa menee melkoinen tovi.

Eilen käytiin katsomassa Pertun kanssa Iron Man 3, joka oli kaikki odotukset ylittävä, loistava toimintapätkä. Nyt makoillaan ja laitetaan hakemuksia työpaikkoihin. Josko se jossain vaiheessa vaikka tärppäis. Hymiö.

OSA 12 >