Osa  11:

Maanantai  15.4. – Keskiviikko  24.4.

Aika se menee vaan aika mahotonta kyytiä. Nyt ollaan saapumassa huhtikuun loppuun, joka tarkoittaa että aika pian täällä ollaan oltu kolme kuukautta. Melkosta.

Alkuviikko jatkoi Status Quota, me hengailtiin Pertun kanssa aika paljon keskenään ja Sallaa näkyi satunnaisesti – kaikki etsimme töitä samalla. Mulla ja Sallalla kävi molemmilla hyvin tiistaina, kun molemmat kutsuttiin keskiviikolle haastatteluun. Sallan oma oli tunnin junamatkan päässä pohjoisessa, mulla etelässä. Sallan työ oli jotain ostoskeskus –edustushommaa, mulla puhelinmyyntiä.

Mun haastattelu oli St. Kilda roadin varressa sijaitsevassa toimistorakennuksessa, jonne piti ottaa taksi kun julkiset eivät oikein taaskaan meinanneet toimia. Taksikuski oli ajaessaan hot dogia nautiskeleva vanhempi aussiherrasmies, joka raivosi mulle koko matkan hallituksen toimimattomuutta. Ja sitä kuinka oli taistellut 20 vuotta valtiota vastaan joistakin sakoista ja tullimaksuista. Ajoipa raivotessaan ainakin hyvää haipakkaa.

Mua haastatteli intialaismies, joka esittäytyi Harryksi. Mä olin pitkään jo Suomessa ollessani miettinyt kuinka hauskaa olisi joskus lähestyä puhelinmyyntiä semmosella totaalisella ”no bs” –asenteella. ”Terve, tässä Mikko. Mä MYYN ASIOITA. Sopiiko sulle?” sen raivostuttavan myyntilätinän sijasta ihmisiä voisi koittaa yllättää positiivisesti ja mennä suoraan asiaan. Ei valehdella tippaakaan. Harry katsoi mua ja vaikutti ymmärtävänsä mistä puhun, vaikka totta puhuen vaikutti siltä että häntä ei voisi juurikaan vähempää kiinnostaa mun filosofia asian suhteen, kunhan saisin vaan tuotetta myytyä. Kertoi että illemmasta ottaisivat yhteyttä, ja että heillä oli tulossa haastateltavaksi vielä kymmenkunta ihmistä.

Jo ratikkamatkalla kotia kohti mulle tuli puhelu jossa yksi firman omistajista kutsui mut töihin seuraavalle päivälle. Hommassa oli ihan ok pohjaliksa ja kannusteet lisämyynnille.

Sallaakin oli lykästänyt, oli saanut töitä – vaikkakaan ei ollut ymmärtänyt juuri sanaakaan aussiesimiehensä mongerruksesta. Oli kuitenkin ymmärtänyt olennaisen: huomenna töihin. Sallan myytävä tuote oli splatballit. Kyllä vaan, ne sellaiset limaiset huumorilelut joiden sisällä on jotain matskua. NÄITÄ (klik). Sallalle ilmoitettiin osoitteeksi ostoskeskus joka ei varsinaisesti ollut naapurustossa, vaan 60 kilometrin päässä. Onneksi juna ajaa siitä kilsan päästä, mutta silti melkonen matka.

Torstaina oli aika lähteä töihin, Sallan ensimmäinen päivä olisi vasta perjantaina. Olin 20 –vuotiaana kokeillut siipiäni lehtimyynnissä Mikkelissä ja tehnyt sitä viikon, ja Jyväskylään muutettuani työskentelin Elisan asiakaspalvelussa Launchille liiketilaa etsiessäni liki vuoden. Siitä jopa pidin.

Kanssani koulutettavana oli 21 –vuotias irkkutyttö Sinead ja Liverpoolista maailmalle lähtenyt 22 –vuotias Keane, joka kuulosti huvittavan paljon Ringo Starrilta. Harry paukutti päähämme päivän ajan puhelinmyynnin ”Do´s and Don´tseja”. Sitten käytiin muutama leikkipuhelu keskenään, jossa luonnollisesti näyttelimme paskamaisinta mahdollista asiakasta. Mua ei linjoille hyppääminen kauheasti seuraavana päivänä jännittänyt, Sineadia sen sijaan kauhistutti ajatus ihmisten häiriköimisestä. En mäkään toki siitä ajatuksesta kauheasti nauttinut.

Perjantaiaamusta Salla suuntasi töihin ennen kukonpieremää ja mä tiesin pääseväni puhelinlinjoille samoin tein. Mut istutettiin riviin, annettiin tunnukset järjestelmään ja sanottiin ”anna palaa”. Tällä tavalla kieltämättä erotellaan jyvät akanoista, mitäpä sitä kouluttamaan porukkaa joista ei tähän ole.

Aluksi työ ei vaikuttanut kauhean pahalta. Tuote jota myin oli sähkösopimuksia New South Walesiin. Eteen annettiin lappu joka oli työnantajan mielestä ”suuhun sopiva”, mutta mä rupesin improilemaan alusta asti. En pysty mitenkään kuulostamaan luontevalta tuollaisen tekstin kanssa, ja kuuntelin miten armottomasti Sineadille ja Keanelle lyötiin luuria korvaan. Välillä palasin tekstiin, mutta aika hapuilua se oli.

Intialaiset esimiehet tsemppasivat kaikkia koko ajan kovasti, ja antoivat ystävällisiä selälletaputuksia ja ylävitosia kauppojen päälle. Oli vaikea olla huvittumatta välillä. ”Yes guys, WE can do it!”. Kun ympärilleen katsoi, niin saattoi todeta firman rekrytointistrategiassa olevan selkeä nättien tyttöjen haalimislinjaus. Vieressäni istui mun ja Keanen lisäksi lähinnä 20-30 vuotiaita tyttöjä, jotka kaikki olivat ihan kivan näköisiä. Ja ystävällisesti esimiehet kävivät välillä antamassa heille niskahierontoja.

Okei, nyt oon vähän kyyninen, mutta ei tuota voinut olla huomaamatta. Työpaikan henki oli kaikesta huolimatta ihan ok, ja ei ketään haitannut se että vain Sinead sai meistä kolmesta yhden kaupan aikaan ensimmäisen päivän aikana. Työpäivän päätteeksi ja tyypilliseen perjantaiseen tapaan kuudelta linjojen sulkeutuessa alkoi dokaus. Työpaikka tarjosi kaikille työntekijöille ilmaisen humalan, ja oli kyllä kieltämättä hauskaa. Juttelin monen työkaverin kanssa, jotka kaikki tuntuivat ajattelevan itse työn olevan kauheaa kuraa, mutta työpaikan hengen olevan erinomainen. Ja pakko tämä oli itsekin allekirjoittaa. Juomapeli seurasi toista, ja lopulta löysin itseni Harryn kämpiltä jonne koko konkkaronkka suuntasi jatkoille. Juttelin kuvankauniin intialaistytön kanssa ja julistin tälle miten ihana hän onkaan. Se oli antanut mulle puhelinnumeronsakin, totesin hoiperrellessani kotiin. Olin kaikonnut jatkoilta koska mun ”liian humalassa, kotiin nyt” –autopilotti oli kytkeytynyt päälle. Mutustin ratikassa KFC:t ja menin kotiin raportoimaan Pertulle tapahtumista.

Seuraavana aamuna olimme Pertun kanssa päättäneet lähteä Great Ocean Roadille ja Sallaakin olin kismittänyt mukaan. Lauantaiaamusta soitin punapäälle joka kertoi olevansa kohta kotona. Kävimme ottamassa Pertun kanssa Kian haltuun Southern Crossin Budget –liikkeestä ja ajoimme kaupan kautta kotiin. Pakkailut kuntoon ja olimme valmiit lähtemään liikkeelle. Salla ei halunnutkaan lähteä mukaan, koska Matt oli tarjonnut tälle saman reissun ilmaiseksi seuraavalle viikonlopulle.

Lähdimme liikenteeseen siis poikaporukalla. Ajoimme Geelongin kautta (kaljakauppa) Great Ocean Roadin alkuun jossa aloin heti tunnistaa maisemia – ei mun edellisestä reissusta toki nyt ikuisuuksia ollutkaan. Yritin kovasti spotata samaa rantaa jossa olimme ruokailleet ja yöpyneet (likakaivon päällä), mutta missasin sen. Paukutimme Mumford and Sonsia stereoista ja fiilistelimme mahtavia maisemia. Aurinko paistoi, good times.

Vietimme pit stopin Apollo Bayssa ja ruokailimme samassa Food Courtissa jossa muistan käyneemme Rikun, Jonnan ja Antin kanssa. Paikallinen information centre buukkasi meille sängyt Port Campbellista, jonne auton nokka seuraavaksi suuntasi. Ehdimme sopivasti ennen auringonlaskua näkemään ensimmäiset muutamat kalliomuodostelmat, mm. niistä kuuluisimman, 12 Apostolia. 

Aurinko laski länteen, ja me ajoimme hostellille joka vaikutti todella hiljaiselta mutta miellyttävältä. Tiskin takana ollut hostelliyrittäjä tervehti meitä ystävällisesti ja kertoi bisneksestään ja siitä kuinka kovin sesonki on jo luonnollisesti ohi. Kun kysyin onko tälläisessä pikkukaupungissa kilpailua mies kertoi että lähinnä villin leirinnän myötä. Tuhatpäin maahan rantautuvat rahattomat irlantilaisnuoret esimerkiksi majoittuvat paljon ennemmin laittomasti puskassa kuin 20 dollarilla hostellissa. No niin toki tehtiin mekin viime reissulla. Mies ihmetteli aksenttiani ja että mistä mahdan olla, oli kuulemma ”all over the place”.

Pääsimme aivan mahtavaan huoneeseen, nappasimme parhaat punkat ja avasimme oluet. Huoneeseen (ja hostelliin) saapui illemmasta kyllä porukkaa, harva vaivautuu edes varailemaan majoitusta kun tähän aikaan vuodesta sitä saa halvalla melkein mistä vaan. Meidän huoneeseen saapui aluksi nuori saksalaispariskunta, ja myöhemmin malesialaistyttö ja –poika. Hyvää porukkaa, joiden kanssa juteltiin syvällisiä pitkälle myöhäisiltaan asti, jutunaiheiden vaihdellessa koulukiusauksesta teini-iän angsteihin ja unissakävelystä erikoisiin pariskuntiin (saksalaispoika oli kemisti ja sen tyttöystävä fyysikko). Me kävimme Pertun kanssa vielä nauttimassa parit juomat paikallisessa lähikapakassa jossa serkkupoikani huokaili miten nätti tyttö meille tarjoili olutta. Muutenkin mentiin aika syviin vesiin, humalaisissa keskusteluissamme.

Aamu koitti ja oli aika jatkaa matkaa. Edessä oli vielä parit upeat näkymät, ja sää suosi edelleen – matkan varrella nähtiin London Bridge, Grotto ynnä muita mahtavia paikkoja. Pertun olo ei ollut vahva, koska hän oli aloittanut kaljan nauttimisen itseäni aiemmin edellisenä päivänä, olinhan kuski. Mutta olo tasaantui kun pääsimme suoremmille teille ja kohti Melbournea. Loput 200 km taittuivat nopeasti ja pidimme pari tankkaustaukoa, autolle ja miehille.

London Bridge

Palasimme Melbourneen jossa Salla oli viettänyt Salla –aikaa, ollut itsekseen pitkästä aikaa. Kertoi tehneen aika gutaa. Illalla katselimme formuloita ja syötiin epäterveellisesti. On meinaan lähtenyt tää meidän syömishomma vähän käsistä. Epäterveellinen ruoka on halpaa, minkäs teet.

Maanantaiaamusta satoi taas, kun palautin autoa Budgetille. Kauhea ruuhka ja ärsytys. Sain Kian palautettua ja suuntasin takaisin töihin. Maanantaina sain oikein muutamat kaupatkin, ja niiden myötä hetkellisesti nousi jopa sellainen fiilis että ”ehkä musta on tähän”. Ihmiset ovat ihan ok, jos sä oot niille rehellinen. Halveksuen kuuntelin joidenkin työkavereideni likaista ”Look, I´m not selling you anything” –taktiikkaa. Paskanmarjat. Jos mä kuulin pienenkään huokauksen toisesta päästä aloittaessani myyntipuhetta sanoin vain suoraan että ”Look, you must get these a lot. I am a salesman.” Palaute joka tätä seurasi oli kautta linjan hyvää. Ihmiset tykkäsivät empaattisemmasta tavasta tehdä tätä työtä. Mutta musta alkoi tuntua puhelu toisen jälkeen enemmän siltä että parhaimmillaan voisin tehdä tätä viikon tai kaksi. Mä oon ihan liian anteeksipyytelevä luonne tekemään tuollaista. Holmstedtin Jukkakin mua välillä kritisoi siitä että mä oon turhankin pehmeä myyntimies, annan myönnytyksiä ennen kuin niitä edes kysytään.

Tiistaina väänsin lounaaseen asti ja menin Harryn juttuihin. Kerroin vain rehellisesti totuuden: musta ei oo tähän. Harry oli kanssani eri mieltä, sanoi että mulla oli hyvä ote työhön ja omaperäinen tapa saada kauppoja aikaan. Mutta ei, joka puhelulla mun paha olo kasaantui ja halusin vain pois. En muista hengittäneeni vapaammin pitkään aikaan kuin ratikkamatkalla kotiin.

Mä oon 31. Mun ei oo pakko tehdä jotain tälläistä koska mun pitäis todistaa itelleni jotain. Jos jotain siedettävää työtä löytyy, fine. Ja ehkä mä oon oppinu vähän turhan hyvälle viime vuosina ”liian kivojen” duunien takia. Mutta silti, ihan mitä tahansa en tee. Puhelinmyynti omalla otteella oli mielenkiintoinen laboratoriokoe, mutta sellaisenaankin se vaatii tosi kovaa kuorta ja kykyä ravistella jokaisen torjunnan jälkeen paskat pois päältä.

Illemmasta saimme mukavan yllätyksen: saksalaispariskunta joka oli käynyt katsomassa kämppäämme pari viikkoa sitten oli muuttanut samaan taloon kanssamme. Jutustelimme Pertun ja heidän kanssaan yömyöhälle. Sallalla oli puolestaan taas varhainen herätys töihin, joka päivä piti lähteä viimeistään seitsemän aikaan liikkeelle kun junamatkassa menee melkoinen tovi.

Eilen käytiin katsomassa Pertun kanssa Iron Man 3, joka oli kaikki odotukset ylittävä, loistava toimintapätkä. Nyt makoillaan ja laitetaan hakemuksia työpaikkoihin. Josko se jossain vaiheessa vaikka tärppäis. Hymiö.

OSA 12 >