10.1.2021

Tasan kuusi vuotta edellisestä postauksestani huokaisen syvään: onpa ikävää että multa loppu kirjoitteluinto kesken vuonna 2015. Tämä erikoinen matkablogikokoelma vuodesta 2005 vuoteen 2015 jääköön toistaiseksi kuitenkin nettiin, oli se ihan miten vaivaannuttavaa luettavaa tahansa. Yritän tässä lähipäivinä järkeistää luettavuutta ja linkittää aina seuraavan tekstin edellisen perään.

Vuodet 2014 - 2019 olivat ihan levotonta reissaamista. Selkeästi oli kiire aina lähteä pois, eli eskapismia tuli harjoitettua oikein olan takaa. Jotenkin myös semmonen tietynlainen viattomuus ja löytämisen riemu oli harvinaisempaa, kun oli koko ajan hyppäämässä johohkin koneeseen. Hävettää myöntää, mutta tuossahan ei ole läheskään edes kaikki - mm. viidet-kuudet Reeperbahn Music festit ja useita viron ja ruottin reissuja.

Merkittäviä matkoja joista olisin hyvinkin voinut näinä kuutena vuotena kirjoittaa (ja onpa valitettavaa että en ole kirjoittanut), ovat:

Maaliskuu 2014
New York, Philadelphia NHL15 -kiertueen
voittaneen Hannes Kettusen seurassa



Lokakuu 2014
Maailman erikoisin roadtrip Manuel Deinhardtin seurassa:
Helsinki-Tallinna-Tartto-Kaunas-Krakova-Auschwitz-
Nachod (Tsekki) - Innsbruck - Berliini - Hampuri - Ruotsi

 

Tammikuu 2015
Espanja, Camarinas (Hankematka)

Maalis-Huhtikuu 2015
Maailman ympäri # 3
Pekka Kuhnan kanssa koko reissu, jenkkien
osuus Heidi Välkkilän ja Kimmo Kaunisharjun seurassa

Touko- ja heinäkuu 2015
Buzet, Motovun, Pula, Kroatia
Venetsia, Slovenia

Loka-marraskuu 2015
Dubrovnik, Zagreb, Kroatia
-> Budapest, Unkari

Joulukuu 2015
New York - Philly - Washington w. Olli Hyvönen

Tammi-helmikuu 2016
Miami-bussilla New Orleansiin-Vegas-Salt Lake City-
Park City (Sundance Film Festival) - New York

Huhtikuu 2016
Lontoo-Manchester (ei näköjään löydy kuvia :D)

Heinäkuu 2016
Taas Kroatiassa, lähinnä Motovun ja Buzet

Elo-Syyskuu 2016
Istanbul-Toronto-Istanbul-Hampuri



Marraskuu 2016
Praha, Nachod, Tsekki



Tammi-helmikuu 2017

Sundance Film Festival # 2

Elo-syyskuu 2017

Köln-Amsterdam

Marraskuu 2017

Los Angeles, Tucson Arizona (Loft Film Festival)

Marraskuu 2017

Minsk, Kiova

Joulukuu 2019

Tokio

Tammikuu 2018

Budapest w. Karoliina Mäkäräinen

Tammi-Helmikuu 2018

Sundance Film Festival # 3

Helmi-maaliskuu 2018

New York, Boston kummipojan Luken ja äireen kaa

Huhtikuu 2018

Aukusti-herrojen roadtrip San Francisco-Los Angeles

Heinä-elokuu 2018

Slavic Bass Boost -roadtrip w. Tatu Niemi: Budapest-Transylvania-
Bucharest-Serbia-Bosnia-Dubrovnik-Split-Buzet-Budapest

Lokakuu 2018

Edinburgh, Skotlanti w. Craig Dunbar

Marraskuu 2018

Etelä-Afrikka (Johannesburg + road trip)

Tammi-Helmikuu 2019

Sundance Film Festival # 4 + road trip Seattle-

Oregon-San Fran-Los Angeles äireen kaa

Kesäkuu 2019
Foo Fighters Kroatiassa + Venetsia w. Niina Autio

Marraskuu 2019
Los Angeles, Tucson, San Diego (Loft Film Festival 2)



Joulukuu 2019
Niinistön ja Hautalan vieraana Brysselissä

Joulu-tammikuu 2019-20

Uusi vuosi Teneriffalla

Tammi-Helmikuu 2020
Viides (ja viimeinen?) Sundance

Osa 6:
5.-6.1.

Kirjauduin miellyttävästä hostellistani ulos ja olin lähdössä pois harmaasta mutta miellyttävästä Seattlesta. Oli edessä teknologiaihmiselle haastava pari päivää vailla internet -yhteyksiä, sillä olin ajamassa alas Oregonin Astoriaan vierailemaan 90 -vuotiaiden sukulaisteni Lempi ja Väinö Koskelan luona. Ajomatka oli 3,5 tuntia, ja arvoin kahden eri reitin välillä – joko 101 -tietä rannikkoa pitkin tai isompaa tietä vähän tylsästi. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Autokseni olin valkannut vuokravaunun pienimmästä päästä, eihän tässä nyt tarvinnut yksin ajaessa mitään bensasyöppöä ottaa. Autoliikkeellä mukavan oloinen herrasmies antoi mulle vinkkejä halpoihin rentaleihin vastaisuudessa, ja kysyi vielä lopuksi olisinko kiinnostunut isommasta autosta samalla hintaa ja ilmaisilla polttoaineilla – pitäisi kuulemma siirtää Portlandiin. Mikäpä siinä, ja alle tuli uusi Chevrolet Traverse.

Matkalla piti vielä viimeisen kerran pidättää MacDonaldsiin juomaan kahvit ja tsekkaamaan mailit, ja sitten sukelsin 101 -tielle. Sukelsin tosiaan. Olin ajanut parin tunnin ajan kun liikenne pysähtyi. Nousin muiden mukana autosta ulos katsastamaan mistä oli kysymys. Paikalliset isännät kertoivat alueella tulvivan pahasti, ja että jos tästä vielä pääsisi yli, olisi Astoriaan ajaessa vielä monta riskipaikkaa edessä. Tämän yhteisön miehet tuntuivat tuntevan kaikki toisensa ja arpovan keskenään vaihtoehtoisia ajoreittejä. Juuri kun olimme lähdössä lottoamaan pikkupolkuja pitkin, tuli edestä ilmoitus että sillan saisi ylittää ”with your own risk”. No eihän mulla mitään hätää, vuokra-autolla liikenteessä – isolla sellaisella. En olisi lähtenyt koittamaan onneani pikkuautolla, eli tämän upgreidauksen kanssa kävi nyt säkä. Mutta samalla sai jännittää oliko edessä umpikuja, sellaista kanssamatkustajani olivat minulle pelotelleet.

Ajoin alaspäin kohti Raymondin keskustaa, ja vastaan tuli uusi stoppi. Tällä kertaa ihan tiesulun muodossa. Aloin tarkastella epätoivoisena puhelimeeni lataamaani karttaa – pitäisikö tässä nyt lähteä ajamaan koko reissu ympäri johon menisi tuntikausia ekstraa? Kun kartan zoomasi oikein lähelle, näytti niemen yli menevän pieniä sorateitä jotka veisivät mäen yli toiselle puolelle. Lähdin koittamaan onneani. Tiellä ei näkynyt juuri muita autoja, ja oli kapea. 7-8 kilometrin ajelun jälkeen olin päässyt oikaisemaan toiselle puolelle, juuri sulun ohi.

Eikä tiesulut siihen loppuneet, mutta mutaman tuskaisen pikkutien jälkeen olin ylittämässä komeaa Astoria-Megler -siltaa kohti Astoriaa – ja samalla Washingtonin osavaltio jäi taakse. Väinö oli lähettänyt minulle kirjeenkin jossa opasti oikealle talolle johon hänen tyttärensä ja äitini serkku Leila Koskela-Collier oli korjannut että ”kyllä niillä on nykyään kaikilla taskussa kaikki maailman kartat”.

Väinö tiirailikin ikkunasta kun ajoin heidän talonsa ovelle. Pimeässä talo ei näyttänyt isolta, mutta olin väärässä. Väinö ja Lempi olivat aina meille ”ne ameriikan sukulaiset”. Ne jotka lähtivät 50 -luvulla suomesta, ja puhuivat nyt sellaista hauskaa hybridikieltä. Mä olin aina halunnut käydä täällä, lypsämässä kaikki mahdolliset tarinat imigranttielämästä lännessä. Ja Väinö toden totta toteutti tämän toiveen. Sain seuraavan kahden päivän aikana sellaisen määrän informaatiota pariskunnan elämästä Amerikassa viimeisen 60+ -vuoden aikana että en tiedä montako kertaa sain edes puheenvuoroa. Väinö on puhelias seuramies, ja Lempi on ihana karjalaismummo, ihan niinkuin mun omakin karjalaismummoni Aili joka on Lempiä 3 vuotta nuorempi.

Väinö kertoi paljon tarinoita isoisästäni Aatosta joka menehtyi minun ollessa alle 10 -vuotias, kertomuksia siitä miten oli saapunut maahan 5 dollaria ja 35 senttiä taskussaan ja tehnyt itselleen hyvän elämän uudella mantereella. Pariskunnan avioliitto oli kestänyt 66 vuoden myrskyt, ja tuonut maailmaan kaksi lasta, Yrjön (George) ja Leilan.

Pöydällä makasi Astorian paikallislehti, Kurikka -lehti sekä Karjala -lehti. Kellon lyödessä tuli mieleen mummola. Ainut ei-suomalainen asia tässä kodissa oli jenkkimallinen kokolattiamatto, ja se että kenkiä ei olisi tarvinnut ottaa jalasta.

Leila tuli poikkeamaan tervehtimässä meitä iltasella, ja tapasin samalla pitkästä aikaa hänen miehensä Miken. Harrikkajätkä, parrakas, tatuoitu ja lempeä iso mies. Muistan nähneeni pariskunnan viimeksi 19 -vuotiaana jolloin olin ihan liekeissä että pääsin puhumaan heille engelskaa. Leila oli työkseen nykyään rehtorina läheisessä koulussa, ja puhui edelleen täysin sujuvaa suomea hienoisella aksentilla. Hänen lapsilleen perinne ei ollut siirtynyt mikä on täysin ymmärrettävää – se tapahtuu aikalailla kaikille toisen polven maahanmuuttajille. Astoria on varsinaista Suomalaisseutua samoin kuin Minnesotan Duluth jonne Lempi ja Väinö alun alkaen muuttivat Suomesta, mutta niin siellä kuin täälläkin kuulemma suurin osa suomalaista ovat tätä nykyä ”six feet under”.

Jutustelimme aikamme sekä englanniksi että suomeksi, kun Lempillä on kieli päässyt pahasti unohtumaan 30 kotivuoden aikana. Leila kutsui meidät huomisillaksi syömään heille, ja oli hellyyttävä nähdä miten Lempi murehti että mitä se nyt laittaa ruuaksi ja mitä pitäisi tuoda mukana. Äidit ja tyttäret, sama kaikkialla.

Mua hyysättiin niin paljon. Lempi oli aina laittamassa jotain ruokaa (jota piti siskonsa tapaan aina vähätellä, että ”ei tämä nyt ole kummoista”) ja illalla juotiin ryypyt viiniä jonne Väinö livautti mulle jotain ekstraa. Mä en oo juurikaan syönyt tätä kirjoittaessani koska olen edelleen niin täynnä (kirjoitan tätä vuorokausi heiltä lähtöni jälkeen). Lisäksi heillä oli hauskana tapana lämmittää illalla kuumaa vettä jota siemailtiin kuin teetä.

Aamulla heräsin kauniiseen auringonpaisteeseen, ja tajusin millaista näkymää täältä mäen päältä sai ihailla kirkkaana päivänä. Nautimme aamupalaa, ja nauroin ääneen Väinölle kaikista hauskoista mutta perin loogisista hybridisanoista joita olin kuullut tähän mennessä:

Petirummi = Makuuhuone
Polvitoppi = laptop
Misus = vaimo
Severi = viemäri
+ paljon muita

Lempi esitteli minulle perhealbumeita joista ikäväkseen ei muistanut ihan kaikkia sukulaisia – ymmärrettävästi. Äidilläni kun sattuu olemaan n. 50 serkkua, ja 90 -vuotiaan pää ei varmaan muista ihan kaikkia. Lähdin pienelle kävelylle Väinön kanssa joka nappasi käteensä bambukepin ”jos tulee kulkukoiria”. Aurinko paistoi lämpimästi ja naapurusto näytti oikeinkin mukavalta.

Pari korttelia kierrettyämme tulimme Tapiola Parkiin, joka oli ilmiselvästi Suomalaisen lahjoittama maapala puistoksi Astorian kaupungille. Väinö osoittautui varsinaiseksi teräsvaariksi kun kiipesimme jyrkkää mäkeä takaisin heidän asunnolleen. Kahden kesken sain myös kuulla tarinoita sodasta, siitä miten 18 -vuotiaana piti lähteä kannakselle taistelemaan. 32 -vuotiaana osaa arvostaa tätä niin paljon, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka monta vuotta tälläisiä miehiä pystyy vielä jututtamaan. Osa tarinoista olivat sellaisia joita ”ei tarvitse Suomessa puhua”.

Tässä välissä lähdin itsekseni alakaupungilla tsekkaamassa miltä keskusta näytti. Olin yllättynyt siitä miten turistimainen kauppakatu sieltä löytyi, ja facebookin kautta kaverini vinkkasi mulle myös Finnware -nimisestä liikkeestä missä myytäisiin skandinaavista mutta lähinnä Suomalaista designia, ruokaa ja muistoesineitä. Tiskin takaa löytyi Leilan lailla immigranttiperheeseen syntynyt Sari, joka oli ottanut firman hoitaakseen. Rupattelimme pitkän tovin niistä haasteista joita kulttuurien yhteentörmäys on mukanaan tuonut, ja lopuksi kannatin Sarin bisnestä ostamalla häneltä juhla mokkaa Lempille ja Väinölle (paketti maksoi 15 dollaria).

Kun palasin Lempin ja Väinön asunnolle, halusi Väinö välttämättä käydä näyttämässä mulle hautausmaata jossa oli paljon suomalaisia hautakiviä, mutta myös pari näyttävää intiaanihautaa. Suomalaisia nimiä osui silmään enemmän kuin muita. On ihan aidosti vaikea ymmärtää miten tälläinen yhteisö on aikanaan syntynyt tänne etäällä, jenkkilän länsirannikolle.

Illan vietimme Leilan ja Miken luona ruokaillen, ja tapasin myös toista kertaa elämässäni pikkuserkkuni Kristoferin. Viimeksi kun tapasimme, hän oli 13 ja mä 19. Nyt tämä oli iso, möreä-ääninen mies joka pyöritti työkseen dialyysimasiinaa. Sääli etten nähnyt tämän pikkusiskoa Emmiä josta taisin aiemmin mainita että on yksi jenkkien kuulantyönnön tulevaisuuden toivoista. Muistan 5-6 -vuotiaan Emmin joka nauroi 19 -vuotiaalle mulle "you look funny".

Taas mua ruokittiin. Olin niin täynnä.

Collierien tupa oli vakuuttava ilmestys, suoranainen kartano. He olivat omistaneet tämän maapalan jo pidemmän aikaa ja todenneet että heidän talonsa oli huonossa kunnossa 2000 -luvun alkuvuosina. Olivat sitten polttaneet talonsa maan tasalle vapaapalokunnan avustuksella (rakenteissa oli ollut kovasti isoja rottia) ja rakentaneet tilalle ison ja pramean tuvan. Myös jouluvalot olivat amerikkalaiseen malliin tehty vaivan kanssa.

Mike kierrätti mua ympäri taloa ja esitteli asekokoelmansa joka oli melkoinen. Harrastuksenaan Mike myös teki itse ammuksia. Naapuritalossa asui Miken isä josta Väinö oli sanonut minulle että toivottavasti päästää katsomaan autojaan. Jopa autoista ymmärtämätön M. Jokipii arvosti näkemäänsä, vuoden ´22 Chevroletia joka oli ajokunnossa. Miken isä Sonny oli siihen sovittanut vuoden ´19 koneen ja körötteli sitä joka kesä ympäriinsä. Lisäksi tallissa oli pari ukon muuta projektiautoa joista en oikein ymmärtänyt muuten kuin että hienoja olivat.

Haastelin Colliereja kovasti Suomeen, varsinkin Kristoferia jolle kokemus olisi varmaan huikea - mehän voitais Huhtasen poikain kans houstata oikein kunnolla.

Palasimme Lempille ja Väinölle ja joimme tuttuun tapaan lämmintä vettä ja tujua viiniä. Tämän viininjuonnin taustatarina oli, että Lempille oli aikanaan alettu tarjoamaan tätä viiniä kolme pulloa viikossa luontaisetuna ompelutyöstään. Taas paransimme maailmaa ja menimme nukkumaan. Aamulla mulla oli kymmeneltä lähtö edessä.

Siellähän ne taas hääräsivät aamulla ja tottakai tekivät mulle taas jotain syötävää. Lempi antoi mulle mukaan villasukat äidille vietäväksi ja Väinö halusi välttämättä antaa mulle 100 dollaria matkarahaa. Melkosia ihmisiä nämä Koskelat. Suloisia ihmisiä.

Kun peruutin pois heidän pihastaan, 90 -vuotias teräsvaari ja -mummo heiluttivat mulle ikkunasta hyvästit. Oli aika ajaa Portlandiin josta lentäisin San Franciscoon.

Osa 5:
3.-4.1.

Olin viettänyt toisen yöni hostellissa josta muistan ajatelleeni suomen päässä että buukkaan kolmannen yön jos on kiva. No ei tarvinnut jäädä kolmanneksi yöksi, saman rahan voi käyttää vaikka ruokaan. Checkout oli myös miellyttävä klo 09 aamulla, jollaista en ole ikinä nähnyt missään. Korjasin romppeeni autiosta ja valtaisasta makuusalista jossa oli edelleen minä ja yksi muu asukki, ja lähdin kaupungille etsimään lokeroa minne laittaa laukkuni. Mun lentoni Seattleen olisi sunnuntaiaamuna klo 07, joten ajatuksena oli viettää päivä Minneapolisia kierrellen, kahviloissa ja baareissa istuskellen ja lopuksi järjestää itsensä pikkutunneilla lentokentälle.

Olin yrittänyt googletella lokeropaikkoja, mutta niitä ei vain ollut. Hakeuduin Greyhoundin terminaaliin jossa laukkuaan sai säilyttää vain jos oli Greyhoundin lippu. Tämä tarkoitti sitä että lokeroille (matkustaja-alueelle) ei päässyt ilman pilettiä. Katsoin kuinka pari tummaihoista matkustajaa joutuivat kaivamaan tiskin ohi mennessään lipun esiin. Koitin onneani, ja eihän tältä tylsän näköiseltä (kenkiä lukuunottamatta) valkoiselta herrasmieheltä kukaan mitään kysynyt. This is white priviledge.

Greyhoundin terminaali olisi menevä klo 01.30 kiinni ja ratikka lentokentälle menisi pikkutunteina harvakseen, joten laitoin itselleni merkiksi että olisin yhden aikaan hakemassa laukkuani viimeistään. Olin ilmeisesti unohtanut 10 dollarin hanskani eilen matsireissullani, joten Minneapolisin kylmäksi yltynyt tuuli ei tuntunut kivalta näpeissä. No, kohta sitä oltaisiin jo Kaliforniassa.

Kuljin keskustaa ristiin rastiin ja kuuntelin Amy Poehlerin äänikirjaa, naurahdellen satunnaisesti ohikulkijoiden ihmetykseksi. Minneapolis ja St. Paul olivat molemmat mukavan oloisia kaupunkeja, mutta kaksi päivää oli tällä kertaa ihan tarpeeksi, varsinkin kun se oleellisin (jääkiekko) oli tullut koettua. Istuin lueskelemassa kahviloissa ja seuraamassa ihmisiä.

                       

Reilusti iltapäivän puolella löysin itseni Sneaky Pete's -nimisestä sporttibaarista, jossa oli ihan mukavan näköiset annokset. Ja tarjoilijat. Amerikkalaiseen kokemukseen kun tuntuu olennaisesti kuuluvan että miehille suunnatuissa ruokapaikoissa on töissä lähinnä parikymppisiä mimmejä vaatteissa jotka eivät sopisi heille jos he söisivät itse kyseisissä paikoissa.

Teeveestä sai katsella Wildin ja Dallasin yhteenottoa, joka ei ollut kivaa katsottavaa Wildin kannalta. Yhtäkkiä, lukuisten halpojen happy hour -olusten jälkeen baariin alkoi virrata väkeä ja se oli muuntautunut illanviettopaikaksi. Musiikki huusi kovasti, ja joku korealaismies lierihattu silmillään kuvitteli parin metrin päässä liikkuvansa kuin Psy. Pöytääni istahti pari nelikymppistä herrasmiestä, jotka esittäytyivät (en tokikaan muista nimiä) ja aloimme jauhaa sitä itseään. Toinen oli töissä rakennusalalla ja näytti 15 vuotta ikääntyneeltä Macklemorelta (sama tukka) ja toinen oli äärimmäisen sarkastinen urheilumuistoesineitä myyvä yrittäjä. Sen nimen muistan! Se oli Shaun ja firma oli Fan HQ. Jälkimmäisellä oli ensimmäisen vihkisormus kaulassaan roikkumassa tallessa.

Baarissa oli paljon jengiä, ja paljon mainittuja vähäpukeisia parikymppisiä mimmejä myymässä shotteja. Pöytäseurueeni koki velvollisuudekseen puhua hävyttömiä heistä lähes kaikille, ja ostivat shotteja. Olin humalassa. Katsahdin kelloon, että nyt on mun aika lähteä, herrojen ihmetykseksi, paiskasimme kättä ja toivotimme hyvää jatkoa.

Kun taivalsin lumipyryssä hakemaan laukkuani ja takaisin kohti ratikkapysäkkiä tuli sellainen hassu olo kun vierailet jossain oudossa ja kaukaisessa paikassa: tänne tulee tuskin koskaan enää tultua uudelleen. Kun on tämmönen tunteilija ja ammattinostalgikko, se tuntuu aina hassulta. Greyhoundin terminaalissa skarppasin pirusti etten vaikuttaisi vain kadulta tulleelta känniapinalta – samalla tavalla kun teininä yritti skarpata vanhemmille ettei oo humalassa.

Onneksi ratikkapysäkillä oli kyytiä odotellessä tuulensuojaksi rakennettu pleksinen koppi, muuten olisin jäätynyt pystyyn. Juna tuli ja vei minut terminaalille 1. Kello oli jossain 2-3 paikkeilla kun etsin itselleni paikan minne rojahtaa uneen pariksi tunniksi. Olin edelleen aivan humalassa, ja puhkiväsynyt.

                                    

Kännimeitsie

Heräsin klo 5, ajatellen että tässäpä nyt hyvin aikaa mennä koneeseen. Alaska Airlinesin tiski oli ihan terminaalin päässä, ja henkilökuntaa ei ollut ihan kauheasti palvelemassa. ”Allright sir, proceed to checkpoint 2 for security”. Tunti aikaa lentoon. Jono mainitulle checkpointille oli aivan järjetön, ja jatkui melkein koko terminaalin mitan verran. Alkoi jännittää. Porttini lennolle oli jo auennut kun jonoa oli vielä reilusti jäljellä. Googlettelin että kuka on korvausvelvollinen jos missaan lennon. Minä, ilmeisesti. Jotain kuitenkin tapahtui, ja jono alkoi etenemään rivakammin. Olin koneessa ihan viimeisten joukossa.

Seattleen matkaavan lennon aikana tuli ihan nukuttua, ei yllättävästi. Itse lento oli yllättävän pitkä, 3,5h ja kattoi kaksi aikavyöhykettä. Sitä ei meinaa edes muistaa että rannikolle on Minneapolisista niin pitkä matka. Koneen laskeutuessa tarkastelin että lunta ei täällä ollut, mutta harmaus muistutti kovasti Suomea.

Olin katsonut koneessa Foo Fighters -dokumentin Sonic Highways osan Seattlesta, joka oli laittanut mut oikeanlaiseen moodiin. Olin kovasti odottanut että näkisin miltä tämä taiteilijakaupunki näyttää. Lentokentällä soi kaiuttimista Pearl Jam, ja dokkarista oli jo tullut ilmi että legendaarinen Sub Pop myy siellä levyjään.

Kello kun ei ollut vielä oikein mitään, suuntasin junalla keskustaan istuskelemaan hostellini läheiseen kahvilaan odotellen sisäänkirjautumista. Kävin pari tärkeää skypepuhelua ja tapoin aikaa kunnes kello oli yli puolenpäivän. Seattlen City Hostel oli taas sitten edelliseen verrattuna ihan täysin päinvastainen kokemus - vaikkakin isohko, mutta kotoisan oloinen paikka.

Mun huoneeni oli kyllä järjettömän sotkuinen, mutta se johtui enimmäkseen jostain urposta joka oli päättänyt vetää tietokoneen monitorin virtapiuhan poikki huoneen sänkynsä viereen, ja kytkenyt sen läppäriinsä jonka näyttö oli paskana. Ikkunalaudalla oli perhekuvia. Erikoinen punkkahuone. Ja mun alasängyssä oli japanilainen tyttöpoika/poikatyttö, joka katseli padiltaan jotain korvanapit syvällä päässään.

Sotkusta vastuussa oleva 26 -vuotias jenkkimies tuli huoneeseen, ja esittäytyi Chrisiksi. Oli tullut Kaliforniasta Seattleen jahdatakseen unelmaansa olla näyttelijä. Kovasti optimistisen oloinen, nuoren tytön isä. Oli jättänyt tyttärensä ja ex-vaimonsa ja lähtenyt toteuttamaan itseään. Olin bongannut hostellin tiskillä 2 for 1 -mallisen tarjouksen improteatteriesitykseen iltakahdeksalta, ja haastoin mukaan - häntä nyt voisi oletettavasti kiinnostaa. Kertoi lähtevänsä mielellään mukaan, ja kerroin palailevani illemmasta.

Lähdin tutustumaan Seattlen ydinkeskustaan, ja piti sitä Space Needleäkin käydä vilkaisemassa. Mutta ei tällä kertaa kiiinostanut kaahia yläilmoihin. Ilma oli sateinen ja harmaa. Päädyin keskustassa Cheesecake Factoryyn, jossa nautiskelin taas kerran kanakeiton, ja jälkkäriksi aivan naurettavan herkullisen palan juustokakkua mansikoilla.

Vieressä oli vaihteeksi leffateatteri, jonne poikkesin katsomaan loistavan Foxcatcherin. Steve Carrell on jumala nyt sitten mun kirjoissani. Ärsyttävästi keskellä ruutua näkyi iso vihreä läntti joka kertoi projektoreita tuntevalle että xenon -lamppu tekee kuolemaa josta kerroin jälkikäteen henkilökunnalle.

Menin takaisin hostellille jossa Chris makoili sängyssään, ja oli nukahtanut katsellessaan erikoisesta monitorivirityksestään jotain piirrettyjä. Erikoismies. Japsi ei ollut myöskään hievahtanutkaan sängystään. Käpystelin katsomaan keskinkertaista stand uppia ja keskinkertaista improilua ajatellen että mä pystyisin parempaan. Koska mä oon silleen vähä narsisti. Vaivasi ihan pirusti kun yksi punapäinen mimmi -koomikko näytti niin tutulta.

Seattle vaikutti mukavalta, ja ihailin satama-alueen neonvaloja. Sääli että täällä tuli oltua vain yksi päivä - noh, ehkä tänne voisi tulla toistekin. Huomenna piti ottaa alle vuokra-auto ja lähteä katselemaan sukulaisia Astoriaan, Oregoniin.

Osa 4:
1.1.-2.1.
Olin siis myöhästynyt bussistani. Nää on aina niitä hetkiä ku arpoo mielessään että olishan sitä nyt voinut enemmänkin varata aikaa, ja samalla miettii että kuinkahan reisille tämä päivä nyt meni. Mutta ei tämä onneksi mennyt. Ei tarvinnut paljoa esittää pettyneen näköistä bussistamyöhästyjää, kun laahauduin tiskin äärelle selvittämään seuraavaa kyytiä Minneapolisiin. Tiskin takana oli oikein kultainen rouvashenkilö joka antoi minulle vaihtolipun ilmaiseksi, odotteluakaan ei tullut kuin 3 tuntia (pelkäsin pahempaa).

Istuin sitten kirjoittelemaan postikortteja ja tappamaan aikaa koneen äärellä. Eikä aikaakaan kun olin aika täyteen ahdetussa bussissa tekemässä lähtöä Chicagosta. Mainio kaupunki, kertakaikkiaan.

Greyhoundin busseissa on tätä nykyä myös Wi-Fi, joka on liialliseen mukavuuteen tottuneen länkkärin mielenterveydelle erittäin hyvä. Vähemmän kiva oli mainostetut isot jalkatilat, jotka eivät olleet isot. Edessä oleva urpo myös laittoi penkin äärimmäiseen nojausasentoon, joka tarkoitti sitten sitä että polvet puristivat Milwaukeen asti penkkiä vasten. Lisäksi se piti aikalailla koko matkan käsiään taitettuna penkin päänojan taakse siten, että ne oli 10cm päässä mun naamasta. Haistelin sitten kaverin käsiä muutaman tunnin.

Bussimatka taittui mukavemmin kun puolet jengistä kaikkosi Milwaukeessa. Kokonaisuudessaan 8 tuntia bussissa, ja olimme saapumassa Twin Citiesiin. St. Paul ja Minneapolis ovat molemmin puolin Missisippiä sijaitsevia pohjoisia kaupunkeja, jotka muodostavat yhdysvaltain 14. suurimman metropolialueen (n. 3,4 miljoonaa asukasta). Kaupungit itsessään ovat molemmat kokoluokkaa Helsinki-Tampere, ja näin lähekkäin olevien kylien välillä on luonnollisesti terve määrä kilpailua. Yksi hauskimmista esimerkeistä on se, kun St. Pauliin rakennettiin 1915 Katedraali, ei mennyt kymmentäkään vuotta kun naapurikaupunkiin valmistui oma massiivinen kappeli.

St. Paul Cathedral

Basilica of St. Mary, Minneapolis

Minneapolisin asukkaissa on valtava määrä luterilaista skandinaavista syntyperää (suurin osa Norjasta ja Ruotsista) ja St. Paulin asukkaat koostuvat mannereurooppalaisista ja irlantilaisista immigranteista.

Mun majoitus oli yhdessa ainoista mahdollisista hostelleista koko alueella, Minneapolisin keskustan eteläosissa. Nousin bussista ihmettelemään ja ihastelemaan lumista maisemaa, ja totesin samalla etten jaksa nyt kävellä 2 kilometriä hostellille laukkuineni. Nappasin taksin joka vei mut osoitteeseeni (Minneapolis International Hostel). Soitin ovikelloa - ei mitään. Koputin äänekkäästi - ei mitään. Toistin nämä pariin otteeseen, ja sitten päätin soittaa varauslapussa olleeseen numeroon.

Epäluuloisen kuuloinen ääni vastasi toisessa päässä, ja kyseli tiukkaan sävyyn asioita. Kerroin varanneeni sängyn kahdeksi yöksi ja olevani ulkona odottelemassa. "I'll call you back". Meni 5-10 minuuttia, jonka aikana tutustuin ovessa oleviin vähemmän ystävällisiin ohjeistuksiin. "If you bring anyone to the hostel you will be asked to leave!" ja muita klassikoita. Tovin jälkeen sama hyypiö soitti mulle että menisin takaovelle, joku tulisi kohta avaamaan. Odottelin toiset 5-10 minuuttia jolloin se soitti taas ja päätti nyt kertoa minulle koodin jolla pääsen takaovesta sisään. "Just wait inside a while, someone will be right with you".

Pääsinpä edes lämpimään, ja asettauduin ihmettelemään tätä autiota, viktoriaanista kummitustaloa. Oikeinkin miellyttävästi sisustettu vaikkakin epäsiisti pytinki. Huonosti lämmitetty. Ei ristin sielua. Odottelin tunnin. Vihdoin sisälle saapui pelokkaan oloinen, laiha nuori mies joka oli ilmeisesti työntekijänä tässä hienossa laitoksessa. Ymmärtävästi hymyillen istuin kirjautumaan sisään hostellin toimistoon, ja kysyin muutavan tarkentavan kysymyksen. "Your boss is quite the hard-ass, isn't he?". Kerroin pojalle ettei tarvitse kuin lukea pari lappua seinältä ja paikan yleinen viba tulee esille. Poika nauroi helpottuneena ja kertoi työskennelleensä paikassa 2kk, joka kuulemma on pitkä aika tälle paikalle. Hyvänä esimerkkinä meiningistä oli että maksu kävi vain luottokortilla, ei käteisellä. Tiedättehän, jos vaikka joku varastaa tai rikkoo jotain. Ei ihan perushostelli, sanoisin.

You catch more flies with honey, sanovat.

Menin kolmannen kerroksen dormiini, joka oli hauska ilmestys - 20 sänkyä joista yksi oli käytössä. Minä menin perisuomalaiseen tyyliin etäisimpään nurkkaan, petasin petini ja painuin unten maille.

Heräsin aamuvarhain. Päivän kohokohtana olisi Minnesota Wildin kotiottelu St. Paulissa, jonne ideana oli suunnata iltapäivästä. Matkaa keskustaan oli vajaa pari kilometriä, jota talsimaan. Hauskoja joulukoristeita ja hienoja tupia. Mukavan näköinen kaupunki.

Pistäydyin isoon Barnes & Noble -liikkeeseen selailemaan kirjoja ja pari tarttui matkaankin, Amy Poehlerin uusi Yes Please ja Tina Feyn muutaman vuoden takainen Bossypants, joka löytyi alle kymmenen dollarin paperback -versiona. Sweet.

Aikani Minneapolisia tutkailtuani, suuntasin St. Pauliin vihreän linjan ratikalla, jolla matka taittui puolessa tunnissa. Kävelin ympäriinsä, ajatuksenani mennä Minnesota Science Museumiin ennen matsin alkua, mutta siellä oli ihan järjettömät jonot. Ihan täyteen ammuttu. Tuonne vois mennä vaikka huomenna jos olis yhtään fiksumpi määrä ihmisiä.

Tulin, söin, voitin.

Menin ruokailemaan vastapäätä olevan Xcel Energy Centeriin jossa katselin samalla kuinka jenkkien U20 -joukkue putosi venäläisiä vastaan kisoista. Ruuaksi nautiskelin kanakeiton leivällä - tai oikeastaan leivässä, jos katsotte kuvaa vieressä. Olipa hyvvee. Matsia katseli kanssani venäläisellä aksentilla puhuva mies ja lauma kanukkeja Thunder Baystä. Venakko ilakoitsi avoimesti ja aiheutti pahennusta ympärillään, ja päädyin sitten ottelun jälkeen haastattelemaan seuruettani. Kanukit olivat tosiaan Thunder Baysta, jossa asuu suurin suomalainen vähemmistö koko maailmassa Suomen ulkopuolella - näin ainakin väittivät. Seurasi keskustelua NHL:n ja KHL:n voimasuhteista, joihin voimantunnossaan matsin päälle oleva venäläismies heitti aika poskettomia väitteitä. Minä ja kanukit kuuntelimme kohteliaasti, tiedostaen että tässä oli nyt vähän markkinoinnin makua.

Kanukit lähtivät, ja minä jäin vielä jutustelemaan idän ihmeen kanssa. Dimitri oli nimeltään, ja syntyisin Valko-Venäjältä. Vuonna 92, vaikeina aikoina oli tullut jenkkeihin ja työskennellyt kuljetusalalla 20+ vuotta. Kertoi tuntevansa kaikki NHL -pelaajat, ja olevansa hyvää pataa kaikkien kanssa. Esitteli puhelimestaan mulle erinäisten menneen päivien venäläispelaajien puhelinnumeroita ja kertoi tarinoita siitä kuinka hän usein vierailee hyvän ystävänsä Pavel Datsuykin luona. Nöyryys kaunistaa! Sitten puhuimme politiikkaa. Oli hauska huomata miten erilainen kuva on ihmisillä jotka tarkastelevat asioita idän ja lännen näkökulmasta. Pidin diplomaattista linjaa mutta älähdin kun kaveri sanoi jotain posketonta.

Oli matsin aika. Ennen matsia tosin jäin suustani kiinni Minnesota Wildin fanimyymälässä koko henkilökunnan kanssa, jotka kerääntyivät yksi kerrallaan ympärilleni puhumaan intohimoisesti jääkiekosta. Jossain vaiheessa liikkeen pomo tuli hakemaan työntekijänsä pois, kun kaveri joka ei ilmiselvästi ollut ostamassa mitään vei koko henkilökunnan ajan. Mutta onhan tää siistiä - nähdä amerikkalainen kaupunki jossa jääkiekko merkitsee ihmisille paljon. Paljon kertoi pari vuotta sitten sekin kun vapailla markkinoilla olleet jenkkiläiset supertähdet Ryan Suter ja Zach Parise päättivät molemmat tulla pelaamaan kotiseudulleen Wildiin varmasti paljon maltillisemmilla soppareilla kuin mitä muualla tarjottiin. Kukaan ei odottanut mitään tällaista, ja tämän siirron jälkeen Wildin nousua on odotettu. Joukkue ei ole vielä sillä tasolla millä sen pitäisi, mutta pelaajia rakastetaan ja palvotaan täällä. 

Puhuin aiemmin myös kaupunkien välisestä kilpailuhenkisyydestä, jonka johdosta luonnollisesti joukkueet on nimetty pääsääntöisesti osavaltion mukaan. Ilmeisesti kun joskus vuosikymmeniä sitten Vikings ja Twins ovat tulleet alueelle, ovat nämä "kaikkien yhteiset" joukkueet aidosti toimineet sillanrakentajina. Siksi myös Minnesota Wild - ei St. Paul Wild.

Kyselin monelta ohikulkijalta heidän all-time Wild -pelaajaa ja Mikko Koivu keräsi selkeästi eniten ääniä. Seuran pitkäaikaisin kapteeni ja hiljainen johtaja, joka saisi edelleen ampua useammin. Niin, kyllähän mä sitten lopuksi jotain ostin, 12 dollarin Mikael Granlund -legofiguurin kummipojalle. Melkosta.

Mun paikka oli ihan mahtava, ihan lasin ääressä. Kuvailin vähän ennen matsin alkua ja kuuntelin kuinka humalaiset Toronto -fanit ilkkuivat jenkeille U20 -matsiin liittyen. Näin aika montakin Leo Komarovin paitaa yllään pitävää fania, joka vahvisti tiedon siitä että miehen jekkuja arvostetaan Torontossa.

Ostin oluen ja istuin katsomaan. Tämän hallin kapasiteetti jääkiekkoareenaksi valtava, liki 20 000. Ja se ei edes näkynyt. Vieressäni oli miellyttävän oloinen Kanadalaispariskunta, jonka kanssa turisin läpi matsin. He olivat saaneet 40 -vuotishäälahjakseen lapsiltaan reissun otteluun. Mua kiinnosti miten harvemmin asutun Kanadan keskivaiheen väki valitsee lempijoukkueensa, johon isäntä vastasi että kun hän syntyi oli vain Leafs ja Canadiens. Ja hänen isänsä oli tykännyt Leafsista.

Herttainen pariskunta tarjosi mulle oluttakin, joka on jyrkät stadionhinnat huomioonottaen todella kultaista. Välillä jopa itse matsi jäi toiseksi kun puhuimme syntyjä syviä elämästä ja perheestä, ja pariskunta olisi kauheasti halunnut lopuksi naittaa mua tyttärelleen. Mulla menee aina paremmin äitien kuin tytärten kanssa.

Ottelu oli kyllä hieno, Mikko Koivu teki oikein maalin ja syötti yhden, tärkeä voitto Wildille. Mä teeskentelin kannustavani Leafsia koska  mulle oltiin tarjottu olutta. Mä oon silleen halpa.

Tallustin takaisin juna-asemalle lumen narskuessa jalkojen alla, ja ihailin St. Paulin pimenevää iltaa. Kohta pitäisi jo Seattleen.