Osa 5:
3.-4.1.

Olin viettänyt toisen yöni hostellissa josta muistan ajatelleeni suomen päässä että buukkaan kolmannen yön jos on kiva. No ei tarvinnut jäädä kolmanneksi yöksi, saman rahan voi käyttää vaikka ruokaan. Checkout oli myös miellyttävä klo 09 aamulla, jollaista en ole ikinä nähnyt missään. Korjasin romppeeni autiosta ja valtaisasta makuusalista jossa oli edelleen minä ja yksi muu asukki, ja lähdin kaupungille etsimään lokeroa minne laittaa laukkuni. Mun lentoni Seattleen olisi sunnuntaiaamuna klo 07, joten ajatuksena oli viettää päivä Minneapolisia kierrellen, kahviloissa ja baareissa istuskellen ja lopuksi järjestää itsensä pikkutunneilla lentokentälle.

Olin yrittänyt googletella lokeropaikkoja, mutta niitä ei vain ollut. Hakeuduin Greyhoundin terminaaliin jossa laukkuaan sai säilyttää vain jos oli Greyhoundin lippu. Tämä tarkoitti sitä että lokeroille (matkustaja-alueelle) ei päässyt ilman pilettiä. Katsoin kuinka pari tummaihoista matkustajaa joutuivat kaivamaan tiskin ohi mennessään lipun esiin. Koitin onneani, ja eihän tältä tylsän näköiseltä (kenkiä lukuunottamatta) valkoiselta herrasmieheltä kukaan mitään kysynyt. This is white priviledge.

Greyhoundin terminaali olisi menevä klo 01.30 kiinni ja ratikka lentokentälle menisi pikkutunteina harvakseen, joten laitoin itselleni merkiksi että olisin yhden aikaan hakemassa laukkuani viimeistään. Olin ilmeisesti unohtanut 10 dollarin hanskani eilen matsireissullani, joten Minneapolisin kylmäksi yltynyt tuuli ei tuntunut kivalta näpeissä. No, kohta sitä oltaisiin jo Kaliforniassa.

Kuljin keskustaa ristiin rastiin ja kuuntelin Amy Poehlerin äänikirjaa, naurahdellen satunnaisesti ohikulkijoiden ihmetykseksi. Minneapolis ja St. Paul olivat molemmat mukavan oloisia kaupunkeja, mutta kaksi päivää oli tällä kertaa ihan tarpeeksi, varsinkin kun se oleellisin (jääkiekko) oli tullut koettua. Istuin lueskelemassa kahviloissa ja seuraamassa ihmisiä.

                       

Reilusti iltapäivän puolella löysin itseni Sneaky Pete's -nimisestä sporttibaarista, jossa oli ihan mukavan näköiset annokset. Ja tarjoilijat. Amerikkalaiseen kokemukseen kun tuntuu olennaisesti kuuluvan että miehille suunnatuissa ruokapaikoissa on töissä lähinnä parikymppisiä mimmejä vaatteissa jotka eivät sopisi heille jos he söisivät itse kyseisissä paikoissa.

Teeveestä sai katsella Wildin ja Dallasin yhteenottoa, joka ei ollut kivaa katsottavaa Wildin kannalta. Yhtäkkiä, lukuisten halpojen happy hour -olusten jälkeen baariin alkoi virrata väkeä ja se oli muuntautunut illanviettopaikaksi. Musiikki huusi kovasti, ja joku korealaismies lierihattu silmillään kuvitteli parin metrin päässä liikkuvansa kuin Psy. Pöytääni istahti pari nelikymppistä herrasmiestä, jotka esittäytyivät (en tokikaan muista nimiä) ja aloimme jauhaa sitä itseään. Toinen oli töissä rakennusalalla ja näytti 15 vuotta ikääntyneeltä Macklemorelta (sama tukka) ja toinen oli äärimmäisen sarkastinen urheilumuistoesineitä myyvä yrittäjä. Sen nimen muistan! Se oli Shaun ja firma oli Fan HQ. Jälkimmäisellä oli ensimmäisen vihkisormus kaulassaan roikkumassa tallessa.

Baarissa oli paljon jengiä, ja paljon mainittuja vähäpukeisia parikymppisiä mimmejä myymässä shotteja. Pöytäseurueeni koki velvollisuudekseen puhua hävyttömiä heistä lähes kaikille, ja ostivat shotteja. Olin humalassa. Katsahdin kelloon, että nyt on mun aika lähteä, herrojen ihmetykseksi, paiskasimme kättä ja toivotimme hyvää jatkoa.

Kun taivalsin lumipyryssä hakemaan laukkuani ja takaisin kohti ratikkapysäkkiä tuli sellainen hassu olo kun vierailet jossain oudossa ja kaukaisessa paikassa: tänne tulee tuskin koskaan enää tultua uudelleen. Kun on tämmönen tunteilija ja ammattinostalgikko, se tuntuu aina hassulta. Greyhoundin terminaalissa skarppasin pirusti etten vaikuttaisi vain kadulta tulleelta känniapinalta – samalla tavalla kun teininä yritti skarpata vanhemmille ettei oo humalassa.

Onneksi ratikkapysäkillä oli kyytiä odotellessä tuulensuojaksi rakennettu pleksinen koppi, muuten olisin jäätynyt pystyyn. Juna tuli ja vei minut terminaalille 1. Kello oli jossain 2-3 paikkeilla kun etsin itselleni paikan minne rojahtaa uneen pariksi tunniksi. Olin edelleen aivan humalassa, ja puhkiväsynyt.

                                    

Kännimeitsie

Heräsin klo 5, ajatellen että tässäpä nyt hyvin aikaa mennä koneeseen. Alaska Airlinesin tiski oli ihan terminaalin päässä, ja henkilökuntaa ei ollut ihan kauheasti palvelemassa. ”Allright sir, proceed to checkpoint 2 for security”. Tunti aikaa lentoon. Jono mainitulle checkpointille oli aivan järjetön, ja jatkui melkein koko terminaalin mitan verran. Alkoi jännittää. Porttini lennolle oli jo auennut kun jonoa oli vielä reilusti jäljellä. Googlettelin että kuka on korvausvelvollinen jos missaan lennon. Minä, ilmeisesti. Jotain kuitenkin tapahtui, ja jono alkoi etenemään rivakammin. Olin koneessa ihan viimeisten joukossa.

Seattleen matkaavan lennon aikana tuli ihan nukuttua, ei yllättävästi. Itse lento oli yllättävän pitkä, 3,5h ja kattoi kaksi aikavyöhykettä. Sitä ei meinaa edes muistaa että rannikolle on Minneapolisista niin pitkä matka. Koneen laskeutuessa tarkastelin että lunta ei täällä ollut, mutta harmaus muistutti kovasti Suomea.

Olin katsonut koneessa Foo Fighters -dokumentin Sonic Highways osan Seattlesta, joka oli laittanut mut oikeanlaiseen moodiin. Olin kovasti odottanut että näkisin miltä tämä taiteilijakaupunki näyttää. Lentokentällä soi kaiuttimista Pearl Jam, ja dokkarista oli jo tullut ilmi että legendaarinen Sub Pop myy siellä levyjään.

Kello kun ei ollut vielä oikein mitään, suuntasin junalla keskustaan istuskelemaan hostellini läheiseen kahvilaan odotellen sisäänkirjautumista. Kävin pari tärkeää skypepuhelua ja tapoin aikaa kunnes kello oli yli puolenpäivän. Seattlen City Hostel oli taas sitten edelliseen verrattuna ihan täysin päinvastainen kokemus - vaikkakin isohko, mutta kotoisan oloinen paikka.

Mun huoneeni oli kyllä järjettömän sotkuinen, mutta se johtui enimmäkseen jostain urposta joka oli päättänyt vetää tietokoneen monitorin virtapiuhan poikki huoneen sänkynsä viereen, ja kytkenyt sen läppäriinsä jonka näyttö oli paskana. Ikkunalaudalla oli perhekuvia. Erikoinen punkkahuone. Ja mun alasängyssä oli japanilainen tyttöpoika/poikatyttö, joka katseli padiltaan jotain korvanapit syvällä päässään.

Sotkusta vastuussa oleva 26 -vuotias jenkkimies tuli huoneeseen, ja esittäytyi Chrisiksi. Oli tullut Kaliforniasta Seattleen jahdatakseen unelmaansa olla näyttelijä. Kovasti optimistisen oloinen, nuoren tytön isä. Oli jättänyt tyttärensä ja ex-vaimonsa ja lähtenyt toteuttamaan itseään. Olin bongannut hostellin tiskillä 2 for 1 -mallisen tarjouksen improteatteriesitykseen iltakahdeksalta, ja haastoin mukaan - häntä nyt voisi oletettavasti kiinnostaa. Kertoi lähtevänsä mielellään mukaan, ja kerroin palailevani illemmasta.

Lähdin tutustumaan Seattlen ydinkeskustaan, ja piti sitä Space Needleäkin käydä vilkaisemassa. Mutta ei tällä kertaa kiiinostanut kaahia yläilmoihin. Ilma oli sateinen ja harmaa. Päädyin keskustassa Cheesecake Factoryyn, jossa nautiskelin taas kerran kanakeiton, ja jälkkäriksi aivan naurettavan herkullisen palan juustokakkua mansikoilla.

Vieressä oli vaihteeksi leffateatteri, jonne poikkesin katsomaan loistavan Foxcatcherin. Steve Carrell on jumala nyt sitten mun kirjoissani. Ärsyttävästi keskellä ruutua näkyi iso vihreä läntti joka kertoi projektoreita tuntevalle että xenon -lamppu tekee kuolemaa josta kerroin jälkikäteen henkilökunnalle.

Menin takaisin hostellille jossa Chris makoili sängyssään, ja oli nukahtanut katsellessaan erikoisesta monitorivirityksestään jotain piirrettyjä. Erikoismies. Japsi ei ollut myöskään hievahtanutkaan sängystään. Käpystelin katsomaan keskinkertaista stand uppia ja keskinkertaista improilua ajatellen että mä pystyisin parempaan. Koska mä oon silleen vähä narsisti. Vaivasi ihan pirusti kun yksi punapäinen mimmi -koomikko näytti niin tutulta.

Seattle vaikutti mukavalta, ja ihailin satama-alueen neonvaloja. Sääli että täällä tuli oltua vain yksi päivä - noh, ehkä tänne voisi tulla toistekin. Huomenna piti ottaa alle vuokra-auto ja lähteä katselemaan sukulaisia Astoriaan, Oregoniin.