Osa 1: New York 08.10.2006

 Perjantai 06.10 - Lauantai 07.10.2006

Niin, täällä tosiaan ollaan taas, eikä ihan yksin tällä kertaa.

Mukana matkalla on serkkupojat Riku (18 v - a.k.a. Letkujiku) sekä Antti (17 v - a.k.a. Tarzan). Siis huhhuh. 8 tunnin lento, enkä noussu kertaakaa ylös. Hikos perse ihan pikkasen (Rikulla selekä).

Lennettiin semmosella Finnairin lippulaivalla jossa on 3 riviä penkkejä. Mä olin ikkunan vieressä, mun vieressä oli sähäkän näköinen minkki joka osoittautui liettualaiseksi (sähäkkyys katos kun se otti kamaa ylähyllyltä ja näin että sillä on napaviiva) sekä kolmannella penkillä perusylipainoinen jenkkimies. Aina kun se kampes ittensä ylös siitä penkistä kuulu semmonen viinipullon korkkiääni. Ja tottakai sen likan piti hypätä vessassa KOKO ajan.

Sitten se äijä aina ahto ittensä alas, ja hoki "sorry, sorry". Lentokentälle päästiin ja ruvettiin jännittämään tullia. Jono oli pitkä ja mutkikas, ja tasaisin väliajoin kohdallemme tuli Ellen Jokikunnaksen, Hanna Pakarisen sekä lievästi homohtavan tuottajahahmon seurue jolla oli ihan uskomattoman hauskaa. Olivat ilmeisesti nauttineet lisähappea koneessa.

Anssi Kukkosella meni kauan tullissa. Eivät vissiin tunnistaneet täällä päässä. Oma tullitarkastukseni oli tällä kertaa todella pikainen. Ukrainalaissyntyperäinen tullitarkastaja melkein taittoi niskansa kun kääntyi katsomaan Ellen Jokikunnaksen poistumista portaisiin. Kerroin hänelle "She's a former miss Finland contender", ja se olikin sitten ainut puheenaihe josta keskustelimme. Tullimies oli ollut ihan varma että kyseessä on itäeuroopasta Suomeen ostettu pakettivaimo.

 Rikulla ja Antilla menikin vähän kauemman tarkastuksessa. Jostain syystä Riku herättää jokaisen virkamiehen kiinnostuksen - turvatarkastus joka paikassa. Jo Suomen päässä siis. Mielestäni mies näyttää kovin hyväntahtoiselta. Aloin jännittää serkkupoikien puolesta tosissani kun olin aulassa odottanut jo reilun 10 minuuttia. En myöskään löytänyt heidän laukkujaan nauhalta joten luonnollisesti oletin että heidän äitinsä oli hyväntahtoisesti laittanut matkatavaroiden sekaan salaa jotain elintarvikkeita jotka olivat pikalippu rektaalitarkastukseen. Helpottuneena katsoin lopuksi poikien tulevan alas portaita.

Antin laukkua ei löytynyt millään. Huvittavinta tilanteessa oli se että kaikilla oli niin kauhea kusihätä ettei meinannut pystyä olemaan - ja nyt piti ruveta selvittämään missä yhden laukku on. Onneksi Riku löysi pienen paniikin päälle laukun ihan väärästä paikasta. Mutta löysi kuitenkin. Nousimme taksiin lentokentällä, ja suuntasimme kohti Manhattania. Olin koko loppumatkan vakuuttanut että taksi kentältä maksaa kiinteän n. 30 dollaria. No, hinnat olivat nousseet. New Yorkissahan oli laaja taksikuskien lakko viime marraskuussa, joka oli ilmiselvästi tuottanut tulosta. Nyt reissu maksoi 45 dollaria + tulli. Eli tommosen viiskymppiä.

Taksikuski oli - yllättävää kyllä - intialainen. Mies jutteli mukavia koko matkan ja helpotti poikien oloa kertomalla kaikki New Yorkin vaarallisimmat kulmat. On todella mukava tulla kaupunkiin ja kuulla luento sen vaaroista. Hostelliin saapuminen aiheutti itsessäni lämpimän reaktion. Väki tuntui olevan tuttua, oli mahtavaa että oli jotain turvallista mihin tulla. Pääsimme poikain kanssa samaan huoneeseenkin, vaikkakin kahdeksan hengen. Mikäs tuossa.

Kamojen purkamisen jälkeen päätimme mennä käymään Times Squarella, eihän kello ollut vielä juuri mitään (paikallista aikaa). Metrossa törmäsin vanhaan tuttuun edelliseltä vierailulta, metrovaunuun astui itseään HIV -positiiviseksi kehunut herra joka tanssi oman rutiininsa läpi. Oli pukeutunut huomattavasti kalliimpiin vaatteisiin kuin viime vuonna. Kerjäysibisnes toimii hyvin.

 Välkkyvät valot pysäyttivät edelleen kovasti. Hortoilimme keskustassa aikamme ja poikien kehotuksesta menimme 42. kadun jättimäiseen MacDonaldsiin syömään. Uskomaton kompleksi sekin, ja palvelu oli uskomattoman nopeaa. Hauskinta kyseisessä rakennuksessa oli henkilökunnan keski-ikä joka oli lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. Pöytiä tyhjäämässä mäkkärivormuissa oli kaksi n. 60 -vuotiasta papparaista. Olimme aikamoisen puhki, ja jätkistä huomasi että informaatiomäärä oli yhdelle päivälle täyttynyt. Olihan päivä ollutkin jo reilusti 20 -tuntinen. Suuntasimme takaisin.

Hostellihuoneemme muut asukkaat olivat saapuneet. Uusiseelantilainen, Washingtonissa opiskeleva nuorimies tuli juttelemaan kanssamme, ja arvasi syntyperämme Skandinaaviseksi. Huoneeseen saapui myös itämaalainen kaveri, ja jostain syystä uusiseelantilainen arvasi hänet Korealaiseksi. Miten ihmeessä voi erottaa ulkonäön perusteella korealaisen japanilaisesta?! Pikaisen koneellakäynnin jälkeen painuimme pehkuun.

Lauantaista lisää.. pian.

OSA 2 >