Osa 2: New York 09.10.2006

 Lauantai 07.10.2006

Heräsimme Rikun kanssa molemmat yöllä kerran mielestämme aamulla. Siis Suomen aikaa, eli 2-4 välissä aamuyöllä huolimatta valtavasta väsyn tunteesta. Päänsisäinen kello sekaisin. Pikaisen suihkun jälkeen jätkien kanssa alhaalle, etsimään aamupalan näköistä.

Pojat jähmettyivät aamupalatiskin eteen. "Onko täällä edes leipää?" Onneksi löysimme jonkinlaiset leipämallit kun tarpeeksi kauan tiirailimme, väliin luonnollisesti kinkkua, juustoa ja puoliraaka kananmuna - ja tietysti kaikki lämpiminä. Oli muuten hyvää. Antti on jo ihastunut paikalliseen hasselpähkinäkahviin, litkii sitä innolla aina kun pystyy.

Pakolliset nettirutiinit pois alta ja lähdimme kaupungille, tarkemmin sanottuna kohti luonnontieteen museota. Tuollahan kävin viime vuonna, ja ihastuin kovasti. Kolmen jätkän porukalla kokemus ei ollut niin kummoinen, ja mä nyt olin käytännössä nähnyt jo paikan - vuosi oli liian lyhyt aika väliä.

Varmaankin kierroksen mielenkiintoisin osa oli uusi Cosmic Collisions - leffa museon upeassa kupoliteatterissa. Kun kolme miestä raahautuu peräjulkkaa museossa, ja jokaisella olisi varmaan omia mielijuttujaan + osittainen matkaväsymys, rupesi elämys loppua kohden maistumaan pakkopullalta.

Jätkät olivatkin enemmän kuin innoissaan vaihtoehdosta käydä Central Parkissa hodarilla. Tästä kulinaristisesta elämyksestä oli puhuttu jo etukäteen, ja sällien tuomiot paikalliselle herkulle: JikuH: "ihan niinku ok." Siliveri: "se oli vähä niinku tosi pikasesti tehty puoliraaka hampurilainen johon lyötiin litra ketsuppia." Metroon ja takaisin alas Times Squarelle.

Menimme paikkaan josta eräskin meksikaani mulle hehkuttaen kertoi aikaisempana vuonna - ESPN Zoneen. Ensimmäiset pari kerrosta liiketiloista olivat krääsämyyntiä ja ruokatiloja, mutta ylimmässä kerroksessa oli miesparatiisi (okei, ehkä vähän nuoremman miehen paratiisi) - valtava "pelihalli" joka oli täynnä urheilusimulaattoreita (futista, lätkää, korista, moottoriurheilua, baseballia, pingistä [?!]).

Vietimme reippaan tunnin hikoilemassa futiksen, koriksen ja lätkän parissa. Luonnollisesti mä hävisin kaikki koriksen heittoskabat. Ihan vieressä oli Hard Rock Cafe, jonne en ollut aikaisempana vuonna poikennut ollenkaan. Rikun idea käydä tsekkaamassa paikka oli hyvä, osti itse klassisen HR Cafe -paidan ja mä löysin pari tuliaista. Maha alkoi kurnia, ja hamppariravintola oli pois neuvottelupöydältä.

Ihan 42 kadun parhaimmilla liikepaikoilla kököttää iso Applebees -ravintola, johon yksin tuumin päätimme suunnata. Palvelu oli oikein mukavaa jälleen, koska tälläisessä paikassahan tunnetusti pitää antaa sitä perkuleen tippiä. Hienoa että jätkät on mukana, koska tuskin olisin tälläiseen aina täyteen perheravintolaankaan yksin rohjennut tulla pöytää valtaamaan. Ruoka tuli pienen odottelun jälkeen ja oli perkeleen hyvää.... paitsi Rikulla. Rikun aterian ryydittämiseksi sämpylään oli lyöty sitä samaa ihmeellistä maustevoita joka sai multa melkein yrjön (anteeksi, Georgen) lentämään aiempana vuonna kun eräässä kahvilassa tilasin kanasämpylän. Tököttiä ei ollut mahdottomasti, mutta Riku ei pystynyt kauhomaan ruokaa loppuun asti. Ruokailun aikana keskuuteemme nousi pieni erimielisyys seuraavasta osoitteesta.

Antin kanssa halusimme tsekata leffan viereisessä Empiressä, Riku halusi käydä vilaisemassa maailman suurimman tavaratalon Macy'sin. Kompromissina Riku otti karttakirjan ja lähti itsekseen tutustumaan keskikaupungin ihmeisiin. Loppujen lopuksi New York on todella simppeli kaupunki kunhan hahmottaa pari maamerkkiä. Menimme Antin kanssa tsekkimään The Illusionist -elokuvan, pääosassaan Edwart Norton. Oli muuten aika kovaa kamaa, Slaiverinkin tykkäs.

Päästyämme katutasolle, Riku siellä jo venailikin, ja valitti jalkojaan. Jonnekin pitäis päästä istumaan. Korttelin päästä löysimme komiikkaklubi Laugh Factoryn, jota olin tiiraillut jo viime reissullakin, mutta ajattelin ettei näin keskeisellä paikalla voi oikein olla muuta kuin rahastusmielessä rakennettu paikka. Päätimme ottaa riskin ja käydä tsekkaamassa koomikkoja.

Antti pääsi alaikäisenä mukaan sillä ehdolla että mun pitäis vartioida sen alkoholin ottoa. Reissun kovin haaste tähän mennessä, muuten. Eikai. Istuimme alas ja alkuperäinen epäilykseni pienimuotoisesta rahastuksesta osoittautui todeksi. 20 dollarin lipun lisäksi oli klassinen 2 drink minimun per asiakas, eli Anttikin oli velvoitettu ostamaan kaksi alkoholitonta juomaa. Itse komiikka puolestaan yllätti mut todella postitiivisesti, aidosti kovan kaliiperin koomikkoja (osa tuttujakin) hyppäsi lavalla (yht. 6-7 koomikkoa). Antti on muuten uskomaton kivikasvo.

Minä ja Riku melkein pissittiin housuihimme, mutta Silveri on viilee kuin elohopea. Ei hymynkaretta. Kaikkien jalat olivat taas aika loppu kun pääsimme takaisin hostellille puoli yhdentoista aikaan. Unta palloon.

OSA 3 >