Osa 3: New York 10.10.2006

Sunnuntai 08.10.2006

Aika hyvin nukutun yön päälle hyökkäsin alas kirjoittelemaan tätä blogia, ja sällit jäivät vielä nukkumaan. Reilun tunnin päästä jätkät tulivat alas, ja ilmiselvästi halusivat vielä samaa jenkkiläistä aamupalaleipälaatua - välitön hitti.

Riku oli jo pidemmän aikaa tiiraillut erään tietyn kameramallin perään jonka sai reilusti halvemmalla paristakin Brooklynissä sijaitsevasta elektroniikkaliikkeestä. Otimme liikkeiden osoitteet ylös ja lähdimme metrolla ajelemaan Brooklyniin. Tämä on aluetta missä lähinnä kerran vahingossa poikkesin aiempana vuonna hypättyäni väärään metroon. Metrolla ajelu hostellilta Brooklynin eteläkärkeen (yht yli 30 km) meni mukavasti musiikkia kuunnellessa.

Oli ainut metro tähän mennessä joka ei ollut läkähdyttävän kuuma. Hyppäsimme ulos mielestämme parempaa liikettä mahdollisimman lähellä, ja lähdimme hortoilemaan. Alue oli keskiluokkaista esikaupunkialuetta, täynnä, suorastaan mustanaan juutalaisia. Aloimme ihmetellä miksi kaikki kulkivat juhlapuvut päällä (sunnuntai on täällä päin kauppapäivä, lauantai selkeästi enemmän vapaapäivä), ja kyselimme ohjeita Abe's of Maine -kameraliikkeeseen.

Itsekin juhlapuvussa ollut juutalaisherrasmies totesi meille lopuksi kyseisen sunnuntain olevan juutalaisten juhlapyhä, ja ottaen huomioon seudun yrittäjien yleisimmän uskonnollisen suuntauksen, epäili ettei liike ole auki. Piti mennä katsomaan kuitenkin. Oikeassa oli perkele. Lähdimme etsiskelemään toista kameraliikettä jonka osoitteen Riku oli bongannut netistä (nimeä en en muista).

Noin tunnin etsittyämme pääsimme liikkeen ovelle - suljettu sekin. Kaiken lisäksi naapurin yrittäjä kertoi kyseisen yrityksen muuttavan tulevan viikon alussa muualle. Grreat. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä ettei sunnuntaista tule meidän päivämme. Päätimme lähteä takaisin Manhattanille. Nyt metrokaan ei ollut enää sopivan vilpoinen, vaan jääkylmä, ja kaikilta loppuivat puhelimista ja mp3 - soittimista akut.

Otimme kohteeksi World Trade Centerin. Mitähän uutta siitä olisi sanottavaa... ei paljoakaan. Edelleen raunio, ei siinä kummempaa. Kävimme murkinoimassa Burger Kingissä ja keskusta kutsui meitä jälleen Käppäilimme katsomaan Sonyn ihmeelliseksi kehuttua Wonderlabia, jossa liikejätti esittelee uusimpia keksintöjään.

Liikekompleksissa aikamme hortoiltuamme pääsimme labin ovelle. Joka sulkeutui oikeastaan eteemme. Näyttely sulkeutui minuutilleen siinä vaiheessa kun pääsimme sen ovelle. Mahtavaa. Tässä vaiheessa muistin omistavani lipun broadwaylle kyseiselle päivälle, musikaaliversioon leffasta Wedding Singer.

En vain muistanut alkuunkaan monelta teatterille oli mentävä. Soitin äidilleni ja pyysin tsekkaamaan ajan. Sain pian netissä käyneeltä äidiltä viestin: esitys alkaa 3 pm - tai siis oli ilmeisesti alkanut. Kello oli 4. En mä siitä lipusta paljoa ollu maksanu.

Nieleskelin ketutustani hiljaa, ja esitin sälleille kävelyreissua Rockefeller Squarelle. Matkalla Riku halusi käydä tsekkaamassa jonkun vaateliikkeen (näitä en muista ikinä), ja Antti kävi kaverina mukana. Itse istuuduin toipumaan huippusunnuntaista kadun varteen. Poikain serkku Harri oli ilmoittanut että mitä todennäköisimmin pääsee tulemaan New Yorkiin perjantaina, on vapaata lätkätreeneistä koulussaan.

Pääsimme jatkamaan matkaa, ja vilkaisimme St. Patrick's Churchin ihan sisältä käsin (messu oli käynnissä). Rockefeller squaren jää oli taas laitettu kuntoon, ja oli täynnä luistelevia, onnellisen näköisiä perkeleitä. Teki mieli heitellä niitä kivillä. NBC:n krääsämyymälä oli mukava paikka piipahtaa taas. Väsynyt katkeruushuumori lensi, jopa hymyilyttikin. Mikko sai pojat suostuteltua leffaan.

Tiedän, New Yorkissa voisi tehdä muutakin kuin olla elokuvateatterissa, mutta mulle se on paras rentoutumistapa. Valitsimme elokuvaksi Martin Scorsesen uusimman The Departedin. Mä tykkäsin niin suotanasti. Jack Nicholson oli kasvattanut itelleen taas ilkeän jätkän hampaat ja Leo Dicaprio, Matt Damon sekä Mark Wahlberg potkivat niin lujaa munille ettei mitään tolokkua... ja veri lensi. Ihan varma oscarleffa muuten. Siis paras leffa vuonna 2006. Mistä vetoa.

Anttia kiinnosti kyseinen leffa nokkaunien verran, Riku piittas jonkin verran. Lähdimme raahaamaan väsyneitä, haisevia raajojamme kohti hostellia, vaihtamatta sanaakaan. Kaikkia vitutti. Paska päivä. Nopeesti vain nukkumaan. Ennen kuin painoin pää tyynyyn, katsoin The Wedding Singerin varauslapun laukustani. Näytös oli alkanut 7:30 pm. Vittu. (maanantai oli paljon mukavempi, siitä pian.)

OSA 4 >