Tel Aviv, Israel 19.10.2009

16.-19.10.2009

Päätimme kerrankin aloittaa päivän aikaisin, tarkoituksena kun oli ajaa Jerusalemiin ja nähdä mahdollisimman paljon. Liozilla oli omat perhevelvollisuutensa ja hän halusi lisäksi näyttää mulle mahdollisimman paljon maailman pyhimmästä ja kiistellyimmästä kaupungista. Mulla oli tavoitteena käydä lisäksi tsekkimässä eräs Suomen juutalaisten muistolle rakennettu paikka, josta tätini oli mulle kertonu. Oltiin se jo valmiiksi kartalta kateltu.

Matkalla Jerusalemiin jutustelimme Iranista ja ruuasta. Lioz oli ihan varma että sota olisi tulossa, oli vain ajan kysymys kun Israelin oli iskettävä Iranin rakenteilla oleviin ydinohjussiiloihin. Maa joka estottomasti julistaa ”kuolema juutalaisille” ja samalla rakentaa ydinaseita ei oikein kansakuntaa hymyilytä. Käytännössä rajanaapureiden suhteen Israelin tilanne on sellainen, että Jordanian ja Egyptin kanssa he tulevat toimeen, ja muitten kanssa tilanne on kuolemanviileä. Kun seuraava sota alkaa, alkaa se todennäköisesti monella rajalla.

Niin, ruuasta puhuimme sen verran että mun oli pakko edelleen ihmetellä, miten pienellä täällä pärjää. Suomessa mun on mukamas koko ajan nälkä. Täällä me syödään tukeva aamupala ja ollaan monena päivänä pärjätty suunnilleen sillä, ja ajoittaisten hedelmien napostelulla. Näitten hedelmät nimittäin toimii. Naapurin puista ja puskista haetaan persikoita, omenoita, mangoja, mitä milloinkin.

Lioz oli kertonut mulle että ymmärtäisin maata paljon paremmin kunhan näkisin Jerusalemin, ja ajaessamme eri osapuolten asuttamien alueitten läpi aloin kieltämättä ymmärtää jotain. Ensin on keskusta, jossa asuu toki sekä arabeja että juutalaisia, mutta hiukan eri alueilla. Juutalaisten asuttamat alueet ovat melkoisen siistejä, vaikkakin ajoittainen roskien tiputtelu ärsyttää. Ei se silti oo mitään verrattuna arabialueiden sekasortoon. Ja nyt ei ole kyse rahasta, vaan kulttuureista. Sitten poistuimme ydinkeskustasta, aidatuille asuinalueille. Näissä sitten jo tapahtuu hiukan enemmän ikäviä asioita, ja Lioz laittoi veitsensä taas aurinkolipan päälle. Ajoimme arabisettlementin läpi erilliselle juutalaisten aidatulle alueelle, jonka puomilla Liozilta kysyttiin hyvin tarkasti mihin talouteen hän oli menossa. Tuskin tarvitsee mainita että puomilla oli muutama erittäin hyvin aseistettu henkilö.

Ajoimme Liozin edesmenneen sedän talon pihaan, ja kävimme tervehtimässä hänen koko surevaa perhettään. Perinne on että vainajan talossa vietetään viikko joka alkaa itkuisasti mutta loppuvaiheessa nauretaan jo hyville muistoille henkilöstä. Lisäksi tänään oli tarkoitus pitää koko yhteisön kattava illallinen, johon kaikki sukulaiset ja naapurit oli kutsuttu. Taisin mainitakin että Liozin setä oli erikoinen mies, korkea-arvoinen poliisi joka oli sotilasurallaan ollut Egyptissä panttivankina, ilmeisesti vuosia. Se miten hän oli Egyptiin päätynyt, lienee itsestäänselvää. Kyseessä oli jonkinasteinen erikoisjoukko, joka toimi rajojen ulkopuolella, mutta oli jäänyt kiinni. Siitä se oli selvinnyt, mutta ei rutiinioperaatiosta. Lääkäri oli laittanut happiputken ruokatorveen, ja kun tilanne oli huomattu, oli mies jo ollut koomassa, josta hän ei ikinä tullut takaisin. Jonkinlaisten juonenkäänteiden (joita mä en ihan ymmärtänyt) myötä oli Sri Lankasta heille tullut tälläinen kotiapulainen joita he kutsuivat lähinnä nimellä ”Darling”. 20 -vuotias kahden lapsen äiti, joka oli ollut korvaamaton apu heille miehen saattelemisessa rajan yli. Nyt he olivat tytölle kiitollisuudenvelassa, ja olivat tehneet selväksi että hän saisi olla heidän talossaan niin kauan kuin haluaisi.

Kättelin Liozin perheen läpi, ja istahdin hetkeksi juttelemaan mukavia ja katsomaan muutamia kuvia vainajasta. Liozin isä oli herttaisen oloinen mies, ja jos jossain päin maailmaa Liozin ei anneta itse nousta autosta ja kasata omaa pyörätyoliaan niin täällä. Oma isä ei moiseen suostu. Äitinsä on hänelle kaikki kaikessa, ja melkeinpä paras ystävä. He soittelevat päivittäin, ja jakavat melkolailla kaiken. Hänelle Liozin vammautuminen oli ollut kovin paikka, ja kyllä näiden kahden keskustelusta näki että he ovat hyvin läheisiä keskenään. Liozin sisko oli tullut muutamia vuosia sitten uskoon, ja Lioz oli mulle etukäteen selittänyt, että esimerkiksi kätteleminen ei ole tälle ok, siis minun, tuntemattoman miehen kanssa. Kauhean ystävällinen tyttö tokikin, mitä hänen kanssaan pari sanaa vaihdoin. Sisko otti ajoittain raamatun käteen ja alkoi rukoilemaan, muun perheen jauhaessa niitä näitä. Mulle yritettiin syöttää kaikenlaista, mutta kun ei edelleenkään ollut nälkä.

Olimme luvanneet ottaa Darlingin mukaan omalle vanhan kaupungin kierrokselle, ja kun loikkasimme autoon, takapenkille hypähti pieni, pyöreä ja leveästi hymyilevä nuori nainen. Yritimme vaivalloisesti selittää hänelle mihin olimme menossa, ja sen verran se tiesi että tulisi näkemään Maria Magdalenan kirkon öljymäellä. Liozin täti oli vaatinut että se pitää tytölle näyttää, hän kun oli uskossa oleva kristitty.

Lioz sai taas kerran ajaa hyvin pitkälle vanhan kaupungin muurien sisälle, huolimatta monesta pysäytyksestä. Invalidisoituneen sotaveteraanin ID -tag tuntuu avaavan portteja. Hurautimme parkkiin ja kävelimme pitkän tuntuisen alamäen itkumuurille. Päivä oli lämmin, likimain 40 astetta. Mun piti mennä kaikkien turvatarkastusten läpi, Lioz otti Darlingin mukaansa invaoikoreitin kautta. Juutalaisilla on tärkeätä että miehet ja naiset ovat tietyissä paikoissa erikseen, ja itkumuurin vierellä heitä erottaa aitaus. Mun päähän lätkäistiin vartijoiden puolesta Jamaka -mösä takaraivolle, ja kävin hetkisen kuvaamassa ja ihmettelemässä meininkejä. Muurin vierellä oli ihan tavallisen oloista kansaa, mutta viereisessä käytävässä olikin sitten vähän enemmän sitä hc -jengiä, pulisonkeineen. Älytön metakka ja tungos.

Ihan käytännössä tämän yläpuolella on muslimien pyhistä pyhin, mekkaakin tärkeämpi harabait, kuten juutalaiset sitä kutsuu. Tässä tiivistyy aika hyvin tämän alueen ongelmat. Tästä hassun kilometrin päässä on öljymäki. Että silleen.

Lievittääksemme Liozin todella vaivalloista rullaamista mäkisessä maastossa, mä lähdin hakemaan automme parkista, ja pujottelin alas asti, ihan turvatarkastuspisteiden eteen ottamaan Liozin kyytiin. Tästä laskeuduimme öljymäelle, jossa itse nousin ihailemaan autosta ulos Maria Magdalenan kirkkoa. Darling ei ymmärtänyt meidän selityksistämme huolimatta että olimme oikeassa paikassa, hymyili vain ja pudisteli päätään. Lähdimme ajamaan takaisin kohti Liozin sedän taloa kun Darling alkoi näyttää hätääntyneeltä ja kysellä ”the church?”. Se ei ollu raukkaparka ymmärtäny että me just oltiin oltu juurikin sen kirkon portailla. Oli kuitenkin niin ruuhkaista ettei me millään voitu kääntyä takaisin.

Lioz pudotti Darlingin takaisin sukulaisilleen, ja halusi karata hetkiseksi röökille. Tämä olympiauimari oli poiminut pahan tavan erottuaan pitkäaikaisesta tyttöystävästään, mutta oli vannonut kaikille lopettavansa sillä sekunnilla kun mä poistun maasta. Se oli ollut satavarma että ite polttelen. Ajoimme juutalaisasumusalueen laidalla olevalle pienelle kukkulalle jossa oli taivaallisen rauhallista. Sieltä käsin, auringon laskiessa Lioz selitti mulle missä kaikkialla multa lähtis henki hyvin nopeasti. Vain parin kilometrin päässä oli arabikylä jonka moskeijasta kuului juuri rukoilua, ja muutaman sadan metrin päässä juutalaislapset leikkivät äänekkäästi. Melkonen sulatusuuni.

Palasimme Liozin sukulaisten joukkoon, mutta emme jaksaneet mennä sisään, Lioz suorastaan iloitsi siitä että ”joutui” pitämään mulle seuraa ulkosalla. Normikokoista kolmiota vastaavassa tilassa oli varmaan 40-50 ihmistä rukoilemassa ja hikoilemassa, ja monet nuorista eivät edes tosiaan menneet sisään.

Juttelimme parille hauskalle tyypille, kuten yhdelle nuoren näköiselle tytölle joka oli joskus käynyt suomessakin. Häiritsevää sen tavassa puhua oli oli se, että se puhui naurettavan amerikkalaisella aksentilla eikä oikeastaan tehnyt muuta kuin siteerasi televisiosarjoja ja elokuvia. Kauheen hämmentävää. Istuttuamme tunnin puolitoista muut rupesivat syömään mutta meillä ei taaskaan ollut nälkä – nappasimme vain pari Liozin n. 50:stä serkusta kyytiin ja aloimme matkan kotiin. Se suomalaismesta jäi siis ikävä kyllä näkemättä. Takapenkillä istunut Liozin serkkutyttö kyseli epämiellyttävän paljon kysymyksiä Imbaliin, Liozin exään liittyen.

Ajomatkan reippaasti omituisin kokemus oli kun Liozin pysäyttänyt poliisi kyseli tältä varmaan 10 minuuttia kaikenlaisia toinen toistaan oleellisempia kysymyksiä. ”Miten Marokkolainen pääsi olympialaisiin?” ”Miten sä harrastat seksiä tollasen pyörätuolin kanssa?”. Lioz selitti ensin hepreaksi, ja sitten englanniksi että jopa vaikeimmin vammautuneet

Päästyämme kotiin naapurin pikku pirulainen Jordan halusi välttämättä käydä kanssamme parilla olusella, joten teimme työtä käskettyä. Liozin naapurustolla oli oma pieni yhteinen salakapakka, joka ei kyllä mielestäni olisi täyttänyt yhtään suomessa asetettua viranomaisrajaa. Mutta mikäs siinä, mukavaa oli. Mulla kilahti päähän aika kivasti kun olin jo nauttinut tyhjään vatsaan pari viinilasillista, ja sitten siihen vielä ynnättiin pari oluttuoppia.

Päivitän loput kun mulla on yhteys Budapestin lentokentällä. Lähdetään tästä juuri ajamaan kohti Tel Avivia.

Aamu alkoi siis vähän kankeasti, mutta piristyi kun Rottem saapui muutaman ajo-ohjepuhelun saattamana paikalle. Tyttö oli pitänyt kiirettä ihan niinku meillä olis ollu kovasti suunnitelmia. Ei niinkään. Istuimme nautiskelemassa aamukahvista kunnes mukaan lyöttäytyi vielä yksi Liozin ystävistä, myös armeijan palveluksessa vammautunut Hadar. Kyseinen nainen oli pelastanut joukon ihmisiä heittäytymällä arabinaisen päälle, joka oli kantanut mukanaan pommia. Nainen oli räjäyttänyt itsensä ja suuri osa Hadarin käsistä ja jaloista on edelleen räjäyksen jäljiltä palaneita, Freddy Kruegerin omaisesti. Hirveen symppis likka, ei ollut antanut amputoida jalkojaan ja oli onnistunut saamaan kävelykykynsä takaisin.

Otimme Liozin Land Cruiserin alle ja kävimme maakunta-ajelulla. Pysäkkeinä olivat mm. Liozin entisenä asuinpaikkana palvellut Israel -kibbutsi, joka on prameimmasta päästä mitä näitä löytyy. Kibbutsihan on eräänlainen kommuuni jossa jokaisen työpanos, riippumatta missä on töissä, tuo rahaa ensisijaisesti Kibbutsille. Kibbutsi puolestaan pitää enemmän kuin hyvää huolta omistaan, ja näistä parhaat on aivan paratiiseja uima-altaineen ja urheilukeskuksineen. Liozille oli käytännössä tullut pakottava tarve lähteä, koska Imbal asui yhä täällä. Morjestelimme Liozin tuttuja ja jatkoimme matkaa tuttulle kukkulalle jossa zombiketut meinas meidät syödä aiemmin.

Luonnollisesti Rottem ja Hadar olivat äimistyneitä kuten minäkin olin ollut, tästä taivaan palasesta mäen päällä. Täältä jatkoimme offroad -reittiä viereiselle korkeammalle tasanteelle josta aukeni mahtava näkymä Jordaniaan päin. Vaikka päivä oli sumuinen, näimme silti monia eri kyliä rajan toisella puolen. Ai niin, ja Liozin ajotyyli ei antanut matkustajille kauheasti armoa. Mies anto runtua uudelle autolleen.

Kotosalle, ja sapuskanlaittoon. Vaikkei pyörillä liikkuva ystäväni paljoa syökään, niin sitten kun se kokkaa niin se kokkaa hyvin. Suoranaisen ähkyn pukkas. Jatkoimme Hadarin kämpille ja sieltä oli tarkoitus mennä läheisessä Kibbutsissa vietettyihin kemuihin, mutta meiltä alkoi loppua menovesi. Jaksoimme hetkiseksi mennä viihdyttämään muita ja itseämme, ja hauskaa toki olikin. Hiukan savuista ehkä, ja vaikka en pössyttelekään niin kyllä se varmaan väistämättä siinä muutaman hassun neliön huoneessa muhunkin vaikutti. Laskin kyseisessä pikku laatikossa olleen yli 20 ihmistä, joilla oli toinen toistaan hauskempia faktoja suomesta, Jari Litmasesta Finlandia -votkaan (jota muuten saa täällä supermarketista).

Pikaisten yöunien jälkeen oli aika viimeisen kokonaisen päiväni viettoon Israelissa. Lioz oli soittanut naapureille josko he haluaisivat liittyä joukkoomme aavikkoajelulla ja kuolleen meren rannalla ja hehän loikkasivat samoille pyörille. Naapurin nuori isäntä Joel oli maastoajon varsinainen asiantuntija, armeijassa aiheeseen perehdytetty ja kävi edelleen kuukauden verran joka vuosi pitämällä yllä ammattitaitoaan. Hänen vaimonsa Tal oli herttaisen oloinen nainen, joka oli tehnyt meille matkaan voileipiä. Ei huono.

Pääsimme parin tunnin ajomatkan ja Joelin mulle osoittamien ”tuolla ja tuolla sä kuolisit hyvin nopeasti” -oppituntien myötä kuolleen meren lähistölle, mutta alas ei sitten laskeuduttukaan ihan perinteisellä tavalla. Kuollut merihän sijaitsee 400 metriä merenpinnan alapuolella, ja mehän laskeuduttiin sinne aavikoituneessa kalliolaaksossa, Joelin ohjastamana. Mua on harvoin hirvittänyt yhtä paljon, ja useasti loikkasinkin autosta pihalle kuvaamaan yli 40 asteen lämpöön miehen urotekoja rinteessä. Lioz luotti sataprosenttisesti miehen ajotaitoihin, ja mä oli ihan äimistynyt siitä mihin se auto pystyi. Välillä meidän piti loikata autosta ulos kasaamaan kiviä että saimme portaat rakennettua auton alle. Ja sitten, hyvin varovaisesti Joel laskeutui alaspäin.

Päädyimme kahden tunnin laskeutumisen jälkeen laaksoon jonka pohjalla oli toista kymmentä autonromua, jotka olivat tippuneet pari sataa metriä korkeammalta olleelta tieltä, rattiin nukkuneita. Laakson pohjalla oli myös vanha linnake jonka seinät olivat rapistuneet ja aina talvisin alueen läpi pyyhkäisevä joki oli vuosisatojen aikana pitänyt huolen lopusta. Mutta vaikuttava näky silti.

Hurautimme kuolleen meren rantaan, ja ohitimme suosista kaikki hotellit ja uintiin tarkoitetut rannat – Israelilaiset eivät kauheasti välitä kylteistä. Menimme uimaan ensimmäisen ”ei uintia” kyltin kohdassa. Herranjumala että oli erikoista. Mitä tahansa vedessä tekikin, se ei antanut upota – ja se alkoi pienen ajan jälkeen pistellä iholla. Koko ranta ja pohja oli pelkkää kivettynyttä suolaa, joka piikitteli terävästi jalkojen alla. Ilmeisesti tää tekee iholle todella hyvää vedessä olevien mineraalien takia, ja esimerkiksi moni psoriasiksesta kärsivä käyvät täällä kaksi kertaa vuodessa lieventämässä oireitaan. Ei se silti kivalta tunnu ku sitä menee vähä suuhun tai silmään. Hyi hitto.

Hyvin suolaisina nousimme pois vedestä ja yritimme pärskiä vesipulloista makeaa vettä hiuksiin ja käsiin että pärjäisimme kotiin asti. Kotimatka taittui Liozin ohjastamana kun kaikki muut nukkuivat väsymystään pois. Ajoimme ihan Jerikon kaupungin lähettyviltä – reittiä jota kuulemma hirveen moni Juutalainen ei mielellään aja. Yksi niistä paikoista jonne ei oo paras eksyä. Tarkastuspisteen jälkeen menimme ruokailemaan erittäin hyvin Hayogevin kylää lähellä olevalle maalaisravintolalle. Tekevät kaikki ainesosansa joko itse tai ostavat ihan naapurista. Tzeisus mikä pihvi.

Kotona pääsimme suihkuun, sanoimme Rottemille moi ja lusmuilimme lopun iltaa playstationin parissa.

Tänään, viimeiset tuntini Israelissa ovat olleet oikein miellyttäviä. Ensin poikettiin Haifassa ostamassa halvalla muutamat vaatekappaleet ja pelit lopuilla shekeleillä. Lioz grillasi ja parista lähinaapuritalosta tuli väkeä ihmettelemään suomalaisen viimeistä iltaa paikan päällä. Viini virtas ja mukavaa oli. Kökötän tässä lentokentällä, Lioz ja Rottem kävivät just hyvästelemässä ja vannoivat tekevänsä vastavierailun jossain vaiheessa. Paras olisikin.

Israel on mainio, mainio maa, joka ei kertaakaan tuntunut epämiellyttävältä, epäystävälliseltä tai uhkaavalta. Rökitti ainakin Venetsiassa käynnin mennen tullen – ei kauheasti turisteja, ja toki Liozin houstaus oli ehkä isoin syy siihen miksi nautin tästä näin paljon. Oliskohan tämän viikon aikana rahaa mennyt 100 euroa?

Tänne vaan, jos joku haluaa käydä jossain vähän erilaisessa paikassa lomalla – tämä on paljon muutakin kuin pyhä maa monelle. Nyt kotio, pitäis yrittää saada Jyväskylässä firma pystyyn. Huhhuh.

Hayogev, Israel 15.10.2009

13.-14.10.2009

Ensimmäinen aamuni Liozilla, ja vakituinen hämmennys. Aina kun herää uudessa paikassa, menee hetki kelailuun: missäs helevetissä mä oon? Lioz ahersi aamupalan kimpussa, ja tää sälli muuten osaa kokata. Sipuliomelettihäsmäkkä patongin välissä, ryyditettynä hummuksessa (tottakai) sekä liudalla erilaisia mausteita. Erittäin soppeli, täyttävä setti.

Liozilla oli mulle aika työntäyteinen viikko edessä, ja mun tehtävänä oli päättää mitä halusin nähdä ja missä järjestyksessä. Lisäksi on edelleen mainittava että mun isäntä oli tehnyt hyvin selväksi ettei se huoli rahaa. Yritän tuputtaa jokaisen tankkauksen ja ruokailun yhteydessä seteleitä sille mutta se ei huoli. Niin, ja vaikka se sanoo olevansa ite tulossa suomeen, se lähinnä loukkaantuu jos sille kertoo olevansa kiitollisuudenvelassa. Tää mies on Israelin erikoisjoukoissa koulutettu, en mä rupee ryttyileen.

Tiistaina suuntasimme pohjoiseen, Libyan vastaiselle rajalle Gollanin ylängöille. Pysähdyimme aika ajoin katsastamaan upeita kalliomaisemia, näpsimään kuvia ja leikkimään Liozin Land Cruiserilla vaikean näköisissä maastoissa. Puolimatkassa Liozin oli pakko näyttää Jordan -joen ”kylmyys” suomalaiselle, ja mä lähinnä nauroin päin sen naamaa. Vesi oli suomalaisesta näkökulmasta lähinnä haaleaa.

Kävimme maistelemassa parilla viinitilalla erinomaisia viinejä, ja jutustelimme muiden matkailijoiden kanssa. Israelilaisilla on mahtavan estoton tapa ruveta höpisemään keskenään jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. En mä tietenkään mitään ymmärrä, mutta kaikille Lioz mista jotain selittää.

Viininmaiskuttelun päälle suuntasimme takaisin kohti etelää, Tiberiusta kohti. Ajoimme ohi Israelin ainoaa merkittävää järveä ja vesilähdettä, kun Lioz käänsi auton äkisti ympäri, ja antoi mulle radiopuhelimen käteen. Olimme jossain kristinuskolle merkittävässä paikassa, mutta hän ei itse uskonsa takia voinut tulla kristityille pyhään paikkaan. Joten hänpä istui autossa ja antoi mulle radiopuhelimen ja kameran. Tää mies oli valmistautunut kaikkeen. Tämä paikka oli plagaattien perusteella pyhän Pietarin kastamispaikka, ja hieno paikka toki olikin. Pieini kappeli ja hieno rannanpala, sekä paljon (venäläisiä) turisteja. Näpsin ja fiilistelin aikani, ja palasin autolle. Lioz laittoi mut ajamaan vuorostani, ja oli melkonen ajettava tämä maantielaiva.

Kävimme näpsäisemässä jotain pientä Tiberiuksen keskustassa, ja jatkoimme kohti etelää. Liozilla oli kiire näyttää mulle hänen suosikkipaikkansa maailmassa, jossa hänellä oli tapana keittää kahvia. Hänen talonsa lähellä oli eräänlainen pieni kukkula, jonne ajo onnistui käytännössä ainoastaan traktorilla tai kunnon maasturilla, ja sillä me sinne toki päästiinkin. Kukkulan päälle oli rakennettu upea pieni katettu terassi, jota Lioz ja hänen ystävänsä kutsuivat nimellä ”The Salong”. Ehdimme istahtamaan sohvalle kahvia keittämään juuri kun aurinko teki laskuaan horisontissa, ja en mä kieltämättä montaa vastaavaa näkyä oo elämässäni nähnyt. Pimeys laskeutui nopeasti, ja meikämandoliino oli sanaton.

Kunnes joka puolelta ympärillämme alkoi kuulua ujellusta. Niinku joku olis puhaltanu pieniin torviin. Lioz alkoi kääntyillä hermostuneesti, ja hänen epäilyksensä vahvistui kun hän osoitti taskulampullaan sohvaryhmien taakse. Kettuja. Kettuja? Eihän ne oo mitenkään uhkaavia. Miksi nää lähesty meitä? Lioz kertoi syyn. Alueella on aika paljon vesikauhuisia koiria ja kettuja. Jepjep. Enää ei ollutkaan ihan niin levollinen olo. Tässä me sitten oltiin, pienellä tuikulla yrittämässä pelotella niitä loitommalle. Ja ne ei ottanut meitä tosissaan. Lioz kehotti että mun kannattaisi aika kiireesti juosta autolle ja käynnistää se täysillä valoilla, sekä soittaa torvea että elukat oikeasti ymmärtäisivät. Loikkasin sohvalta ja kävellessäni autolle pellon laidoilta kuului sähinää ja suhinaa. Ei jees.

Sain auton käyntiin ja eläimet ympärillämme ilmiselvästi kaikkosivat. Lioz keräsi kamat kasaan ja rullasi itsekin autolle. Melkosta hommaa, jännittää murhanhimoisia zombikettuja. Lioz kertoi ainoan asian mitä hän jännitti olleen vesikauhurokotteen ottamista. Ei puremissa mitään, mutta se piikki kuulemma on melkoinen, ja se pusketaan keskeltä vatsaa erittäin kivuliaasti.

Palasimme Liozin kämpille ja saimme taas seuraa naapurin tytöistä, joista sille nuoremmalle ei edelleenkään voi kuin nauraa. Tuosta tytöstä tulee jollekulle vielä paljon ongelmia. Katsoimme liudan That 70's Show'n jaksoja ja menimme nukkumaan.

Keskiviikon ohjelmanumeroksi olimme sopineet Tel Avivissa vierailun. Mulla oli Israelissa toinenkin tuttu, Portagessa olin tutustunut ryhmään Israelilaisia reppureissaajia, ja heistä yksi – Rottem Witkowsky – oli Facebookin välityksellä vaatinut että ottaisin yhteyttä kun saavun maahan. Kerroin saapuvamme kaupunkiin keskiviikkona, ja tyttö ilmoitti näkevänsä meidät jossain vaiheessa.

Lioz oli taas tehnyt mulle aamupalaksi erittäin toimivan setin, ja vatsat täynnä suhautimme ruuhkaiseen Tel Aviviin. Israelilaiset kutsuvat Tel Avivia nimellä ”pikku New York”, ja se tosiaan on monikulttuurillinen ja hyvin, hyvin ruuhkainen. Lioz itse ei suuremmin kaupungista nauti, mutta mehän suuntasimmekin heti ensimmäisenä rannalle rentoutumaan ja tasaamaan pulssia. Olin etukäteen googlettanut jotain pientä Israelin parhaista uimarannoista mutta vasta perillä tajusin että täähän on aikalailla yhtä täydellistä rantaviivaa, Tel Avivin Jaffasta 120 kilometriä Haifaan asti. Kävelimme (ja rullasimme) rantaa pitkin kilometrikaupalla, samalla kun välimeren lempeät tuulenpuuskat viilensivät sopivasti selkeästi yli 35 asteen lämpötilaa. Myötätuuleen kulkiessa Liozilla oli selkeä etu, ja hänen ei tarvinnut kauheasti tehdä töitä pyörätuolilla, mutta takaisin tullessa tilanne oli hiukan erilainen. Ruskettunut paikallisväestö nautiskeli auringosta ja meressä killumisesta.

Soitin takaisin autoon päästyämme Rottemille, joka antoi ohjeet hänen kotiovelleen. Tel Aviv oli todella ruuhkainen, ja ajoittain Liozilta meinasi palaa pinna. Onneksi löysimme perille, ja hämmentynyt Rottem hyppäsi kyytiin. Hänen mielestään oli hämmentävää miten olin poiminut hänet väkijoukon keskeltä sen lyhyen tuttavuuden perusteella jonka Uudessa Seelannissa teimme. Ei meitsi nyt noin helposti pärstävärkkiä unohda. Tytöllä oli ilmiselvästi pieniä käynnistysvaikeuksia hepreasta englanniksi vaihtamisessa, joten hän tekikin aluksi hiukan tuttavuutta ratissa olleen Liozin kanssa. Hauska oli nähdä miten nää kaksi tulivat toimeen, vaikkakaan en ollut tähän asti kahta juutalaista tavannutkaan jotka eivät olisi välittömästi toimeen tulleet.

Suuntasimme kolmistaan markettialueelle, jossa suurimmaksi kynnykseksi meinasi muodostua parkkipaikan löytäminen. Kadun väki oli toki todella kohteliasta sotaveteraanin tarroilla varustettua autoa kohtaan, ja lopulta soppeli paikka löytyi. Mulle tarttui alueelta mukaan parit converset (á 19 eur) ja muutama jotakuinkin piraateilta vaikuttava leffa. Eipä haitannut. Israelissa eivät näköjään tekijänoikeuslait kukoista.

Vetäydyimme kadun laitaan suunnittelemaan loppuviikkoa kahvikuppien äärelle. Rottem innostui lähtemään loppuviikosta kanssamme kuolleella merellä poikkeamaan, samaan syssyyn tulisimme viettämään pitkän päivän aavikolla hortoillen Liozin ”viihdetankilla”. Rottem tulisi liittymään seuraamme perjantaiaamusta, mutta nyt hänen oli aika jatkaa muualle. Kävimme vielä morjestamassa yhtä Liozin parhaista ystävistä, isossa turvafirmassa pomona työskentelevää Meiravia. Hurmaavan suorasukainen nainen muuten. Aika kovaa tekstiä tuli, mm. siitä miten se oli joutunut aiemmin samana päiväna antamaan potkut sen varamiehelle ja iltavuorojen tekijälle, kun oli selvinnyt että sen työajasta oli mennyt 50% porskisivuilla pyörimiseen.

Koti alkoi jo kutsua meitä, ja syöksyimme takaisin iltaisen Tel Avivin maisemiin, ja siitä taas rauhallisimmille seuduille, joilla heti alkoi sydänlihas rauhottumaan. Vaihtelimme vuoroja ratissa ja DJ:nä toimimisen suhteen, ja taa sai olla kirjoittelemassa erinomaisia israelilais- ja arabibändejä ylös. Illan viimesenä pysäkkinä oli naapurin huoltoasema, jossa kassaneitinä toimi Liozin lähistöllä asuva 19 -vuotias naapuritalon tyttö. Likka ei meinannut millään päästää miestä lähtemään, ja mulle tuli kovin selväksi että se oli kiinnostunut. Liozia lähinnä nolotti koko juttu, mutta jäimme tästä huolimatta kahville. Selvisi että tämäkin oli lähdössä asepalvelukseen, tankkipuolelle. Mä en pääse yli tästä jutusta. Pienet tytöt lähtee sotimaan.

Nukkumaan, huomenna Jerusalemiin Liozin enon muistoillalliselle.

Hayogev, Israel 13.10.2009

11.-12.10.2009

Heräsin melkolailla myöhään kotoisaksi muodostuneella hostellillani, pakkasin puolikosteat pyykkini ja suuntasin jalan kohti bussipysäkkiä. Ostin pienen lisäkassin ylimääräisten kamojen roudaamiseen, nyt kun ei enää ollut edessä Ryanairin tyyppisiä tiukan laukkumäärän lentoja. Venetsia oli ollut aika sateinen koko vierailuni ajan, mutta nyt sitten tottakai hehkasi aurinkoa täydeltä taivaalta, kun tepastelin kohti pysäkkiä. Jouduin aivan uudenlaisen pummauksen kohteeksi kun kovin keskimääräisen näköinen jamppa tuli mulle selittämään Italiaksi tarvitsevansa 5 euroa. Luulin että hän tarkoitti vaihtorahaa, mutta mies vain otti ja lähti – toki kohteliaasti kiittäen – saatuaan rahat.

Lentokentällä piti odottaa aika pitkään, olihan lentoni vasta alkuillasta. Onneksi Ipodini pohjaton sarjavarasto ei taaskaan pettänyt. Romanialaisen Carpathairin propellikone lastattiin täyteen, ja ainut lennon aikana mieleen juolahtanut asia oli, että mistä noi lentoemännät tulee. Ne on aina niin kauheen huoliteltuja, ykskään hius ei oo väärin. Miksen mä tunne yhtään lentoemäntää? Niitä on kaiken logiikan kautta paljon maailmassa. Tunteeko kukaan yhtään lentoemäntää? Asuuko ne lentokentillä? Mä tunnen monta ihmistä joista sais täydellisiä lentoemäntiä. Te tiedätte ketä te oott.e.

Kone lennätti mut Budapestiin, jonka lentokentällä mun oli vietettävä seuraava 10 tuntia. Iloiseksi yllätykseksi löysin penkkirivin johon oli helppo laittaa pitkäkseen, ja sokerina pohjalla kentällä oli ilmainen wlan. Huvitin itseäni katsomalla NHL -matsin ja nukahdin ei-niin-mukavasti koville penkeille. Herään siihen kun ihmisiä alkaa taas hälistä ympärillä, nautiskelen aamupalan ja onkin jo aika rientää lennolle. Ihan kuin poikkeuksena sääntöön, tämän Malevin yhteyden lentoemännät ei olleet ollenkaan tyypillisiä lentoemäntiä, vaan semmosia mummeleita. Mun vieressä istuva täti oli raivostuttava, sen mielestä oli ilmeisesti ookoo tulla kyynerpäinään mun puolelle, kirjaa lukiessaan -onko röyhkeydellä rajaa?

Tel Avivin lentokenttä, ja hyvin perusteelliset turvatarkastukset. Just mun jonoa käsitellyt virkailija oli se kaikkein virkaintoisin, ja meni ikuisuuksia että pääsin kärsivällisesti odottaneen Liozin pakeille. Oli mahtava nähdä kaveria, josta kirjoittelin viimeksi uudessa seelannissa. Lyhyt kertaus koska ettette kuitenkaan muista.

Törmäsimme toisiimme Hong Kongin ja Aucklandin välisellä lentoyhteydellä, joka kesti 12 tuntia. Lento meni ”kuin siivillä” jutustellessamme, ja näimme vielä Blenheimissä joulukuussa. Jaamme hyvin monta piirrettä, joista ensimmäisenä mieleen tulevat teknologiafriikkys, musiikkimaku sekä yleinen vastakkaisen sukupuolen ymmärtämättömyys. Lioz oli tuolloin reissussa itsensä tavoin Paraolympialaisiin osallistuneen tyttöystävänsä kanssa, mutta heilläpä oli nyt sitten mennyt tässä kuukausi pari sitten poikki.

Lioz oli laittanut urheilu-uransa jäihin, aloittanut polttelemisen ja viettänyt muutaman synkän viikon. Nyt hän oli kuitenkin kovin iloisen oloinen mies, ensinnäkin saatuaan uuden Iphonensa ja kyllä hän aika paljon oli mulle mailitse fiilistellyt mitä kaikkea tehdään kun Israeliin pääsen. Niin, oleellista tietoa on myös että Lioz oli yhdeksän vuotta sitten armeijan viime metreillä kun hän menetti erään semisalaisen operaation yhteydessä kävelykykynsä. Ei se silti laakereillaan lepää, tässä onkin mies joka ei anna pyörätuolissa olon hidastaa itseään tippaakaan. Joulukuussa tämä sympaattinen, mainion huumorintajun omistava kaveri täyttää 30.

Ajaessamme Tel Avivista Liozin kämpille, keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä – niin paljon kun tälläisessä lilliputtimaassa ehtii keskustella matkalla paikasta A paikkaan B.Muutamia päiviä ennen saapumistani oli tapahtunut jotain todella ikävää – Liozin eno oli kuollut, rutiinileikkauksen yhteydessä. Juutalaisen perinnön mukaan läheisen poistumista surraan viikko samassa tilassa, keskustellen läheisen poistumisesta. Lioz oli luonnollisesti ehtinyt osallistumaan vain muutaman päivän ajan, ja hänen erittäinen uskovainen siskonsa olikin vannottanut että veljensä muistaa rukoilla joka aamu. Liozin eno oli myös sotaveteraani, mies jota oli pidetty panttivankina kuukausikaupalla gazassa, eräänlainen perheen ikoni. Sota ei ole tätä perhettä muutenkaan hemmotellut, Liozin serkkupoika on halvaantunut kaulasta alaspäin. Häntä oli ammuttu 10 kertaa operaation yhteydessä.

Kunpa mun sormeni jaksaisivat kirjoittaa edes puolet tarinoista joita tää mies mulle kertoi rintamalta, salaisen palvelun operaatioista ja siitä mitä kaikkea hän on tehnyt maansa puolesta. Ei voi tarpeeksi korostaa miten erilaisesta paikasta me kaksi tulemme. Miehellä oli autonsa aurinkoläpässä puukko siltä varalta että hän joutuisi puolustautumaan huonolla seudulla. Hän kuitenkin korosti heti kärkeen että ongelmia ilmenee oikeasti äärimmäisen harvoin, mutta varautunut voi aina olla.

Niin, Lioz on kotimaassaan sankari ja se näkyy. Hänen ID -kortissaan auton ikkunassa on miekka ja ruusu jotka viittaavat invalidilisoituneeseen veteraaniin, ja ei ole sellaista tiesulkua tai tilannetta josta häntä ei päästettäisi kädenheilautuksella. Miehen upouuden Land Cruiserin kaikilla herkuilla on maksanut valtio, ja kyllä monilla muillakin tavoilla veteraanien elämää pyritään helpottamaan. Vieressäni kuskin paikalla istunut mies on mahtava esimerkki siitä miten epäsuotuisasta tilanteesta itsensä nostetaan ylös. Otetaan kaikki irti siitä mitä on.

Ajoimme Liozin vanhempien asunnon kautta jossa kävimme molemmat pikasuihkussa (oli muuten kuuma) hänen omalle kämpälleen. Lioz oli ostanut jääkaapin käsittämättömän täyteen, ja teki mulle hyvin selväksi että tällä viikolla mun oli turha edes yrittää maksaa mistään. Oon pari kertaa yrittänyt antaa sille rahaa mutta ei se perkele huoli. Ruokkii ja hyysää. Kaljan ehdin salaa ostaa illalla baarissa. Kotonaan se oli pedannut mulle petinsä ja vaati että ite nukkuu sohvalla. Selvä. Otin pikaiset nokoset tasapainottaakseni edellisyön lentokenttäpainajaista. Laitoin puhelimenkin päälle, saaden kaksi erilaista operaattoritervehdystä – toinen toivotti tervetulleeksi Israeliin ja toinen Palestiinaan.

Palatessani olohuoneeseen Lioz teki ruokaa täydellä höyryllä, ja hänen naapurintyttö (ja ilmeisesti miehen itsensä ihastuksen kohde) Eden oli tullut kyläilemään. 24 -vuotias lastentarhanopettaja oli kotoisin ihan viereiseltä maatilalta, ja hänellä oli sarja toinen toistaan hauskempia kysymyksiä suomeen liittyen. Seuraavaksi ovesta sisään astui hänen 19 -vuotias pikkusiskonsa, josta aistin ennen kuin hän puhui sanaakaan englanniksi että tämä on perheen oikukas tinttaliisa. Toin mielipiteeni myös hiljaa esille Edenille joka naurahti mun olevan tismalleen oikeassa. Tyttö oli itse asiassa juuri saanut koulut päätökseen ja oli lähdössä muutaman kuukauden päästä asepalvelukseen. Miesten on palveltava kolme, ja naisten minimissään kaksi vuotta. Mä en meinannut millään päästä yli siitä ajatuksestä, että kohta tuolle varmaan kotonaan ovia paiskovalle prinsessalle lyötäisiin kivääri käteen.

Seuraamme liittyi vielä Idan, yksi Liozin parhaista kavereista joka oli juuri palannut Australiasta asuttuaan siellä yhdeksän vuoden ajan. Pääsyy kotiin palaamiseen oli kaksi kuukautta sitten syntynyt poikavauva, ja hänen vaimonsa perheen vaatimus saada olla lähempänä tytärtään ja hänen perhettään. Kyllä Idaninkin perhe toki oli iloinen ollut heidän kotiinpaluustaan, mutta miestä itseään harmitti kotiintulo juuri kun hän oli todella kiintynyt toiseen kotimaahansa. Hän oli opiskellut itsensä kengurumaassa kirjanpitäjäksi ja työskennellyt vuosia alalla.

Nautiskelimme porukalla Liozin valmistaman päivällisen, joka todella toimi. Viiniäkin tarjoili, mokoma. Katsoimme Boratin iltahuvituksena, joka oli edelleen hauska – hauskuuskerroin toki vain kasvoi kun ympärilläni istui pelkkiä juutalaisia jotka kertoivat näyttelijöiden käytännössä puhuvan koko ajan hepreaa heidän näytellessään muita kieliä.
Tytöt poistuivat leffan jälkeen, mutta miehissä nautiskelimme vielä jonkin verran rypälejuomaa ja paransimme maailmaa. Idan oli loistoheppu myöskin, huolimatta kirjanpitäjyydestään. Ukon poistuttua päätimme käydä vielä baarissa, Liozin ystävien vaativat että hän tulisi esittelemään suomalaisen sirkusapinan läheiseen juottolaan. Lioz veti jalkoihinsa lasikuituiset tukimekanismit jotka käytännössä ovat hänelle välttämättömyys yökerhoissa joihin ei ikinä oo invaramppia. Tänne paikkaan oli kuulemma kolmen kerroksen kiipeeminen kainalosauvoilla.

Tässä parin Israelissa viettämäni päivän aikana mä oon jo pystynyt päättelemään että mutta tulee loppumaan taas sanavarasto pariin otteeseen täällä. Kun Lioz kyyditsi mua Land Cruiserillaan peltojen läpi ja ympärillä oli vain säkkipimeyttä, ja etäisyydessä hehkasivat kaupunkien valot – tässä oli ensimmäinen sellainen hetki. Mies huudatti autostereoistaan Israelilaista diskohumppaa jossa oli hauskoja arabialaisia sävyjä, ja mä vain kirjoittelin puhelimeen ylös eri bändien nimiä sen soittimen näytöltä.

Saavuimme ripeästi läheiselle baarille, joka oli päivästä ja sijainnista huolimatta täyteen ammuttu, ja mun naamalleni levis mulle (yöelämässä) äärettömän harvinainen leveä hymy. Meininki oli ihan käsittämätön. Kaikki lauloivat mukana, tanssivat pöydillä ja tulivat juttelemaan. Mä en ikinä oo nähnyt mitään tälläistä. Liozin kaverit yrittivät sinnikkäästi lypsää multa suomalaisinfoa mutta mä vain kökötin hölmön näköisenä ja hihittelin yleiselle meiningin sekopäisyydelle. Laittelin viestejä suomeen, joissa yritin kuvailla ihmisille mitä täällä tapahtuu. Mä oon ollu Ibizalla Toni Nevanpään kans, ja se jäi niin kakkoseksi, tämän pienen baarin jälkeen. Nautiskelimme parit, ja ajoimme kotiin. Lioz nautiskeli siis vain sen yhden. Toivottelimme hyvät yöt ja mä en malttanut odottaa mitä oli luvassa huomenna.

Venetsia 10.10.2009

Heräsin kaksinkerroin. Natisevan punkkani kapoisat ja lyhyet pohjalaudat olivat lähteneet suurin osin pois paikoiltaan, ja mun persus lähes kosketti maata.

Täällä oikein tarjoiltiin aamupalaakin, ja diili vaan parani kun hostellin henkilökunta anto mulle mun oman huoneen. Täällä ei noita punkkia kauheesti oo, ja näillä oli yks huone jossa on vain yksi sänky. Ei paskemmin, 20 eurolla per yö. Keskellä Venetsiaa.

Lähdin epätietoisena haahuilemaan kaupungille. Juna-asemalta mukaan tarttui kovin sokkeloisen keskustan kartta, ja loogiselta vaikutti lähteä kohti San Marcon aukiota. No ei se nyt ihan niin helppoa mun valitsemalla reitillä ollu. Kaupunki on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivu- ja umpikujia, joten turistin olisikin kaikkein selkeintä pysyä pääkaduilla tai kartta on ihan välttämätön. Mun suuntavaisto petti todella monta kertaa. Istuin lounaalle jollain sivukujalla sijaitsevaan pikkukahvilaan, jossa samaan pöytääni kanssani asettautunut vanha amerikkalaispariskunta avasi dialogin. Yleisin kommentti jota matkoilla ihmisiltä kuulee että oon ensimmäinen suomalainen jolle he keskustelevat – niin tälläkin kertaa. Matkustusdiibadaaba -jauhamisen lopuksi lähdin omaan suuntaani ja vanha rouvashenkilö muistutti mulle vielä elämän tarkotuksen: ”Remember dear – get rich.”

San Marcolla oli niin naurettavan paljon porukkaa, että mulle iski välitön ahdistus. Vietin päiväni mieluummin yksin sokkeloisilla pikkukujilla kuin ihmisten töytäiltävänä. Venetsia menettää kauheasti pisteitä äärettömän ruuhkaisuutensa takia. Jopa tälläisenä vuodenaikana, ja voin vain kuvitella mitä tää meininki on heinäkuussa. Pistin Nevikselle viestin että lähin vertauskohta mikä mulle tulee mieleen on Ibiza.

Päivä menikin siivillä, ja loppuillasta mietin mitä oikeastaan olin tehnyt. Ilmeisesti kävellyt. Ensimmäinen päivä ei antanut siis kovin herkullista vaikutelmaa. Toinen sentään antoi jo jotain muutakin kuin liukuhihnaturismikokemuksia. Aukustin yhteydessä vietetyllä kansainvälisellä työleirillä (kuulostaa edelleen hauskalta, eikö?) tutustuin viereisessä Trevison kaupungissa asuvaan Matteoon, joka oli luvannut tulla pitämään mulle yhdeksi iltapäiväksi seuraa.

Juna-asemalta mukaan tarttunut kaksi päätä itseäni lyhyempi Matteo oli luonnollisesti mua jossain määrin tottuneempi kelluvan kaupungin tallaaja, ja hän osasikin pujotella sivukujia pitkin turistimassan edelle. Istuimme pitkään kahvilassa keskustelemassa siitä sun tästä, mutta Berlusconi oli edelleen lempiaiheemme. Matteo on kansainvälisen politiikan opiskelija, taitaa peräti parin viikon sisällä valmistua yliopistosta. Kerroin hänelle myös meidän -aina poliittisen järjestelmämme eheydellä rehvastelevien suomalaisten- olevan hyvin vastaavanlaisessa tilanteessa oman hallintomme kanssa. Italiassakin eletään mielenkiintoisia aikoja.

Matteo on hyvä esimerkki siitä mitä nuorten italialaisten kielitaidolle on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Muistan miten mahdotonta 16 -vuotiaana eteläisessä italiassa oli saada mitään selvitettyä ikätovereilleen. Tosin, olishan se nyt melko noloa jos yliopistossa kansainvälistä politiikkaa opiskeleva nuori ei hallitsisi valtakieltä.

Matteo auttoi mua dilemman kanssa, joka mulle oli tullut edellisenä iltana. Mua Israelissa isännöivä Lioz oli kohteliaasti pyytänyt mua tuomaan mukanani hänelle Iphone 3GS:n, tämän ”messiaskoneen” uusimman päivityksen. Italia on ainut Euroopan maa mistä sen saa ilman operaattorikytkyä, joka on aiheuttanut suoranaisen ihmisvirran saapasmaahan. Ajattelin että tuskin niitä hyllyssä on mutta pyysin Matteota kuitenkin kysymään.

Perkele, olihan niitä. Hinta oli 619 euroa, ja tekstiviestein tavoittamani Lioz oli heti into pinkeenä sen perässä. No eihän mulla nyt tollaseen varaa ollut. Äsh. Ratkaistaan huomenna.

Matteo opasti mut yliopiston seudulle, jossa tapasin hänen opiskelutovereitaan, antropologian opiskelijoista muihin hötöntöttöaiheisiin. Yhdistävänä tekijänä heillä kaikilla oli käsittämättömän heikko englannin kieli. Juuri kun olin mielessäni luonut uuden uljaan kuvan kielitaitoisesta korkeakoulutetusta italialaisnuorisosta. Punasteleva Matteo vei meidät drinkeille, ja yritin aika ajoin ottaa selvää mistä ne puhuivat.

Hyvästelin seurueen ja lähdin pikaisesti poikeamaan tarkastamassa kävelymatkalla silmään osuneen Da Vinci -näyttelyn herran erikoisimmista innovaatioista. Mielenkiintoista matskua, kalliit liput. Kylhä siinä tunnin tappo.

Rattoisasti menneen päivän kruunasi hyvä päivällinen ja tarpeeksi monta viinilasia pieneen huppeliin.

Olin saanut kotosuomesta tarpeeksi apuja että saisin Liozin infernaalisen laitteen ostettua, mutta arvatkaas liikkuiko viikonloppuna rahat pankkitililtä luotolle (joka nyt vain sattuu olemaan ainut jolla täällä mitään tehdään.) Päätäni raapien menin nukkumaan. Saatoin laittaa humalassa viestin jollekulle. Anteeksi.

Lauantaiaamu menikin sitten Iphonesäädössä. Ainut vaihtoehtoni oli vakuuttaa luottokunta siitä, että tarvitsin kortilla väliaikaisesti 600 euron käyttövaran jonka kyllä pystyin siirtämään heidän tililleen vaikka heti. Käytäntö ei missään nimessä ole tavallinen, mutta valehtelin tarvitsevani lentolipun kotiin. On se hienoa olla vastuuntuntoinen aikuinen.

No rahat tuli käteen, mutta sateinen Venetsia näyttäytyi vielä kerran hiukan vaikeana. Kaikki puhelinliikkeet olivat kiinni. Olin jo laittanut Liozille pahoitteluviestin kun Matteo viestitti liikkeitten yleisesti aukeavan vasta kolmen jälkeen. Erikoisjengiä, nää makaronit.

No, nyt on sitte 619 euron arvonen puhelin selkärepussa ja noin 32 euroa rahaa kädessä jolla pitäis pärjätä siihen asti ku Lioz maksaa luurin takas. Saa kyllä kaveri hyysätä sitten kunnolla. Onhan se toki ottanu viikon vapaaksi ja kauheesti kyselly mitä kaikkee haluisin nähdä.

Kaikenlaisista tilanteista sitä ittensä löytää. Huomenillalla lento Israeliin hyvin vaikean kautta. Mutta tulipa halvaks. Israelissa näyttäis olevan koko ens viikko pelkkää aurinkoo, +32 lämmintä. Tukholman jäätävästä merituulesta 100% kosteaan Venetsiaan, ja sieltä aavikolle jaffoja popsimaan. Mikäs täs.

Venetsia 8.10.2009

Mä oon aina hiukan vaivaantunut kun joku joutuu jakamaan saman huoneen mun kanssa, mitä yöpymiseen tulee. Anna nukkui sohvalla, ja heräsin yöllä lattialta tunteeseen että olin taas höpissyt jotain levottomia unissani. Mä en tunnetusti (?) oo hiljaisimpia nukkujia, ja sainhan mä siitä sitten seuraavana päivänä Annalta kuullakin.

Päivä meni rattoisasti parit museot kiertäessä, joista ehdottomasti mielenkiintoisin oli Vasamuseet. Ihan käsittämätön paatti, 69 -metrinen, kahdella tykkikannella varustettu sotalaiva joka.. noh, hukkui muutaman sadan metrin päässä Tukholman rannasta, neitsytmatkallaan. Leave it to the swedes. Mutta ihan naurettavan siisti. Tapoin tuntikaupalla laivan parissa. Ja ajatelkaa, se oli pohjassa yli 330 vuotta, ja siitä on 95% ehjänä.

Lisäksi kävin perehtymässä muutamaan ruotsalaiseen pelikahvilaan – olenhan perustamassa yhtä itse kotosuomeen. Aika peruskauraa. Tiistaina toteutin kyseisen kierroksen loppuun enkä oikeastaan löytänyt yhtään mitään kiinnostavaa uutta tällä saralla. Hienhaju, teinit, melu ja yleisen epämiellyttävä miljöö ovat edelleen suosittuja rakennuspalikoita. Tiistaina tsekkasin myös kansallishistorian museon, joka ei ollut ihan sitä mitä odotin. Okei, ihan mielenkiintoista matskua, mutta jotenkin tuntu siltä että niillä oli menny enemmän aikaa tyylifiilistelyyn ku informaation esillelaittoon. Seriously.

Anna vei mut viimesen Tukholmaillan kunniaksi syöpötteleen läheiseen irkkubaariin, ja nautittiin siinä vissiin muutamat oluetkin. Baaripöydässä keskustelu suuntautui Annan ammattiin, liikunnanopettajan hommiin. Ruotsalaisessa järjestelmässä oli yllättävän paljon eroja, mitä tuli lahjakkuuksien löytämiseen ja moniin muihin tekijöihin. Esimerkiksi urheiluseurat osallistuvat jollain tapaa liikuntakoulutukseen joissain tapauksissa, ja onhan se merkillistä miten ruotsalaisten palloilulajit kukoistavat omiimme verrattuna. Pingiksestä käsipalloon. Pitäis vissiin oppia jotain.

Opin myös että ruotsalaiseen ruokakulttuuriin ilmeisesti kuuluu tipittäminen, joka oli mulle yllättävää. Yllätys ei siis tullut nyrpeän tarjoilijan muodossa, vaan Anna ihan kerto. Mä oon tästä aika monen kanssa keskustellutkin, mutta mielestäni tipittäminen ei oo automaatio. Noh, maassa maan tavalla.

Tämä maa oli tosin jäämässä taakse. Kiitin isäntääni ja emäntääni ja suuntasin keskusasemalle, jossa näsäviisaan oloinen lippuvirkailija sanoi että mun aksenttia ei tunnista suomalaiseksi. Ite väänsi ihan kauheella svedutvängillä ”Juu spick verj gud for finne”. Itterakkaat ruottalaiset.

Mun eka Ryanair -lento. Netticheckinit ja kaikki. Tukholmassahan on kaks lentokenttää Ryanairille. Tai no, Tukholmassa... Arlanda on Tukholmassa. Skavsta ei – sinne on yli 100km. Halpislentoyhtiöissä on puolensa, mutta niitten synkkä puoli ilmenee aina kun näet jonkun joka ei oo varautunut pienen printin sopimuskohtiin. Mitähän nyt maksoikaan per ekstrakilo matkatavaroissa? No, paljon oli. Ei mulla sinällään mitään valittamista ollut. Kaikki ajallaan, kone osui Trevison lentokenttään parikyt minuuttia etuajassa. Oli muuten aika hemmetin raaka lento, paljon turbulenssia. Ehkä väkivaltasin mitä mä oon nähny. Kun kone heristeli ilmassa, mä mietin että eihän tässä mitään hätää oo. Harmi jos jäis Venetsia näkemättä mutta muuten ihan ok.

Trevison lentokenttä. Melkonen häröpallo. Italialainen palveluasenne ja yks raha-automaatti, täysin järjettömän epäloogisessa paikassa. Okei, pääsen bussiin joka lähtee viemään mua keskustaan. Ensimmäinen pysäkki ja kaikki katselevat epätietoisina toisiaan. Sanaakaan englantia puhumaton kuski ei vaivaudu kertomaan mikä pysäkki on kyseessä, mutta takanani istuva paikallinen herrasmies kertoo että kannattaa mennä päätepysäkille asti.

Hyppään pois surrealistisen näköiseen maisemaan. Myöhäinen ilta Venetsiassa. Melkosta kamaa. Vielä kun olis hajua missä on mikäkin ilmansuunta. Yritän kysyä taksikuskilta apua, joka toteaa vain tylysti ”take a boat”. Istahdan portaille ja jänistän, eli otan tietokoneen esiin. Katson kartasta missä olen. No en kaukana majapaikastani, Ban-Thai Guest Housesta (kuulit oikein, hostellikriteerini täyttyvät jos hinta on halpa). Hortoilen läpi ravintolakatujen ja lopulta päädyn pienelle sivukujalle jossa oikealla kädellä on pieni, lyijykynällä rustattu himmentynyt lappu, summerin vieressä: Ban-Thai. Sisällä kohtelias thaimaalaismies esittelee mulle vaatimattomat mutta kodikkaat tilat ja osoittaa mulle natisevan punkan. Mikäs tässä.

Pakko tähän loppuun myöntää nolostellen vielä, että mun piti kävellä se kilometrin-parin matka takaisin bussipysäkille. Olin jättänyt tietokokoneeni piuhan suurinpiirtein keskelle porraskäytävää. Siinä se toki vielä oli. Mä unohtaisin pääni jos se ei ois jo unohtunu muualle.

Tukholma 5.10.2009

Zim!

Heräsin juuri kaksion lattialta Tukholman keskustan kupeessa. Tässä terveisiä, onhan matkabloggaus Ruotsista päin harvinaisen eksoottista hommaa.

Loikkasin laivaan Turusta toissailtana,Vikingin mikänytlienee oli sitten. Hyttini oli idyllinen. Se toki oli maksanut 30 euroa, mutta se todella oli varmaan alimmaisin siivouskomero mikä autokannen alta löytyi. Sopi mulle. Kävin (tottakai) vetämässä napani täyteen buffetissa ja sitten katsomassa pari biisiä Laura Voutilaista (tottakai).

On muuten hirveen rohkaisevaa nähdä että suomalainen känniurpo ei oo kuolemassa sukupuuttoon. Joskus saattaa vaikuttaa ettei niitä enää näe niin paljon kuin ennen mutta käykääpä ruotsinlaivalla, niin ilahduttavan paljon niitä on vielä luonnonvaraisina liikkeellä. Jopa naaraspuolisia, tosin kyllä se aika urosvoittoista on. Voi sitä kännissä kaatuilun ja muista piittaamattoman hoipertelemisen sekä töytäilyn, rasististen idioottimaisuuksien heittämisen ja riidan haastamisen määrää.

Kaiken huippu oli kun yksi ilmeisesti ruotsalainen perhekunta oli yhdessä pitämässä hauskaa tanssilattialla. Perhekunnan poika oli down -lapsi, joka oli käsittämättömän innoissaan tanssimisesta, ja hymy levis naamalle ku katto sen nauttivan diskosekoilusta. Sitten joku helvetin keski-ikäinen suomalaismies menee sen viereen tanssimaan ja matkimaan, vilkuillen kavereihinsa päin. Huippujätkiä.

Menin nukkumaan hyvissä ajoin, olihan herätys Ruotsin aikaa 6.00.

Nousin laivasta 6.45, poimittuani Tukholman houstille tuliaislahjan tax freesta.

En kehdannut herätellä Annaa vaan kävelin keskustaan aamupalalle. Kävelin, koska olin nerokkaana miehenä kerrankin pakannut fiksusti. Mulla oli pelkästään yksi reppu mukana johon olin saanut pakattua kaiken oleellisen. Pyyhe ei mahtunut mutta sellaisia nyt keksii vaikka mistä.

Venailin keskustassa yhdeksään asti ja ilmoitin Annalle olevani paikalla. Anna oli vaatinut että tulisin sellaisena päivänä että se ehtis opettajan hommiltaan esittelemään jotain mukavaa mulle. Sunnuntai siksi. Annasta en varmaan monella sanalla maininnut Uuden Seelannin osiossa, se oli niitä viimeisiä jotka hotellille olivat töihin saapuneet ennenkuin tuhotrion kanssa suuntasimme muualle. Se oli kovasti aikonut tulla poikkeemaan Jurassic Rockissakin tänä vuonna mutta ei sitten ollu budjetti kestäny. Vajaan kuukauden päästä 30 täyttävä, hyvin mukava ihminen.

Anna saapui paikalle. Mä olin jo ehtinyt lokeroida vähät kantamukseni, joten edessä oli Gamla Stanin ekskursio. Kuninkaanlinnaa, storkykrkkania sun muuta. Oha tää kivaa aluetta. Hauskinta oli käydä samalta alueelta löytyvässä Finska Kyrkanissa, joka todella näyttää niin vaatimattoman suomalaiselta kuin voi odottaa. Oli hauska ite osotella Annalle sellasia hyvin suomalaisia juttuja mitä kyseisestä pikku kirkosta löytyi, varsinkin kontrastina aiemmin nähtyyn suurkirkkoon.

Kävimme keskustassa syömässä ja päätimme samalla seuraavaksi ohjelmanumeroksi molempia kiinnostavan Luonnontieteen Museon. Niillä oli siellä ison maailman malliin sellainen 360 -asteinen kupoliteatteri IMAX -härpäkkeillä. Käytiin kattomassa joku meren alainen juttu, josta nukuin suurimman osan ku olin hiukan väsynyt. Ite museo oli mainio, just soppelin kokonen ja koko perheelle soveltuva. Meitä lapsetti ja yli puolet meidän ajasta meni just niille lapsille tarkotetuissa paikoissa.

Oli aika suunnata Annan kämpille, tai siis kämpille jossa Anna oli ite vieraana toistaiseksi. Tukholman asuntotilanne on ilmeisesti aika toivoton, ja Anna oli päässyt punkkaamaan lapsuudentoverinsa Håkanin luo, joka itse toimii helikopteripilottina kaupungissa. Arvannette mun kiusanneen sitä kysymyksillä siitä missä hän oli pari viikkoa sitten, G4S -ryöstön aikana.

Söimme yhteisesti valmistetut tacot, ja mä jatkoin Håkanin grillaamista helikopterikysymyksillä. ”Onko siinä musta laatikko?”. ”Mikä on yleisin tekninen häiriö?”. ”Onko teillä turbulenssia?”. Vastausten saamisen ja tiskauksen jälkeen rojahdimme sohvalle katsomaan elokuvan. Melko kävelyntäyteisen päivän päälle sekä mun että Annan valot lähtivät pois välittömästi tämän jälkeen. Lisää Tukholmasta lähipäivinä.