Hayogev, Israel 15.10.2009

13.-14.10.2009

Ensimmäinen aamuni Liozilla, ja vakituinen hämmennys. Aina kun herää uudessa paikassa, menee hetki kelailuun: missäs helevetissä mä oon? Lioz ahersi aamupalan kimpussa, ja tää sälli muuten osaa kokata. Sipuliomelettihäsmäkkä patongin välissä, ryyditettynä hummuksessa (tottakai) sekä liudalla erilaisia mausteita. Erittäin soppeli, täyttävä setti.

Liozilla oli mulle aika työntäyteinen viikko edessä, ja mun tehtävänä oli päättää mitä halusin nähdä ja missä järjestyksessä. Lisäksi on edelleen mainittava että mun isäntä oli tehnyt hyvin selväksi ettei se huoli rahaa. Yritän tuputtaa jokaisen tankkauksen ja ruokailun yhteydessä seteleitä sille mutta se ei huoli. Niin, ja vaikka se sanoo olevansa ite tulossa suomeen, se lähinnä loukkaantuu jos sille kertoo olevansa kiitollisuudenvelassa. Tää mies on Israelin erikoisjoukoissa koulutettu, en mä rupee ryttyileen.

Tiistaina suuntasimme pohjoiseen, Libyan vastaiselle rajalle Gollanin ylängöille. Pysähdyimme aika ajoin katsastamaan upeita kalliomaisemia, näpsimään kuvia ja leikkimään Liozin Land Cruiserilla vaikean näköisissä maastoissa. Puolimatkassa Liozin oli pakko näyttää Jordan -joen ”kylmyys” suomalaiselle, ja mä lähinnä nauroin päin sen naamaa. Vesi oli suomalaisesta näkökulmasta lähinnä haaleaa.

Kävimme maistelemassa parilla viinitilalla erinomaisia viinejä, ja jutustelimme muiden matkailijoiden kanssa. Israelilaisilla on mahtavan estoton tapa ruveta höpisemään keskenään jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. En mä tietenkään mitään ymmärrä, mutta kaikille Lioz mista jotain selittää.

Viininmaiskuttelun päälle suuntasimme takaisin kohti etelää, Tiberiusta kohti. Ajoimme ohi Israelin ainoaa merkittävää järveä ja vesilähdettä, kun Lioz käänsi auton äkisti ympäri, ja antoi mulle radiopuhelimen käteen. Olimme jossain kristinuskolle merkittävässä paikassa, mutta hän ei itse uskonsa takia voinut tulla kristityille pyhään paikkaan. Joten hänpä istui autossa ja antoi mulle radiopuhelimen ja kameran. Tää mies oli valmistautunut kaikkeen. Tämä paikka oli plagaattien perusteella pyhän Pietarin kastamispaikka, ja hieno paikka toki olikin. Pieini kappeli ja hieno rannanpala, sekä paljon (venäläisiä) turisteja. Näpsin ja fiilistelin aikani, ja palasin autolle. Lioz laittoi mut ajamaan vuorostani, ja oli melkonen ajettava tämä maantielaiva.

Kävimme näpsäisemässä jotain pientä Tiberiuksen keskustassa, ja jatkoimme kohti etelää. Liozilla oli kiire näyttää mulle hänen suosikkipaikkansa maailmassa, jossa hänellä oli tapana keittää kahvia. Hänen talonsa lähellä oli eräänlainen pieni kukkula, jonne ajo onnistui käytännössä ainoastaan traktorilla tai kunnon maasturilla, ja sillä me sinne toki päästiinkin. Kukkulan päälle oli rakennettu upea pieni katettu terassi, jota Lioz ja hänen ystävänsä kutsuivat nimellä ”The Salong”. Ehdimme istahtamaan sohvalle kahvia keittämään juuri kun aurinko teki laskuaan horisontissa, ja en mä kieltämättä montaa vastaavaa näkyä oo elämässäni nähnyt. Pimeys laskeutui nopeasti, ja meikämandoliino oli sanaton.

Kunnes joka puolelta ympärillämme alkoi kuulua ujellusta. Niinku joku olis puhaltanu pieniin torviin. Lioz alkoi kääntyillä hermostuneesti, ja hänen epäilyksensä vahvistui kun hän osoitti taskulampullaan sohvaryhmien taakse. Kettuja. Kettuja? Eihän ne oo mitenkään uhkaavia. Miksi nää lähesty meitä? Lioz kertoi syyn. Alueella on aika paljon vesikauhuisia koiria ja kettuja. Jepjep. Enää ei ollutkaan ihan niin levollinen olo. Tässä me sitten oltiin, pienellä tuikulla yrittämässä pelotella niitä loitommalle. Ja ne ei ottanut meitä tosissaan. Lioz kehotti että mun kannattaisi aika kiireesti juosta autolle ja käynnistää se täysillä valoilla, sekä soittaa torvea että elukat oikeasti ymmärtäisivät. Loikkasin sohvalta ja kävellessäni autolle pellon laidoilta kuului sähinää ja suhinaa. Ei jees.

Sain auton käyntiin ja eläimet ympärillämme ilmiselvästi kaikkosivat. Lioz keräsi kamat kasaan ja rullasi itsekin autolle. Melkosta hommaa, jännittää murhanhimoisia zombikettuja. Lioz kertoi ainoan asian mitä hän jännitti olleen vesikauhurokotteen ottamista. Ei puremissa mitään, mutta se piikki kuulemma on melkoinen, ja se pusketaan keskeltä vatsaa erittäin kivuliaasti.

Palasimme Liozin kämpille ja saimme taas seuraa naapurin tytöistä, joista sille nuoremmalle ei edelleenkään voi kuin nauraa. Tuosta tytöstä tulee jollekulle vielä paljon ongelmia. Katsoimme liudan That 70's Show'n jaksoja ja menimme nukkumaan.

Keskiviikon ohjelmanumeroksi olimme sopineet Tel Avivissa vierailun. Mulla oli Israelissa toinenkin tuttu, Portagessa olin tutustunut ryhmään Israelilaisia reppureissaajia, ja heistä yksi – Rottem Witkowsky – oli Facebookin välityksellä vaatinut että ottaisin yhteyttä kun saavun maahan. Kerroin saapuvamme kaupunkiin keskiviikkona, ja tyttö ilmoitti näkevänsä meidät jossain vaiheessa.

Lioz oli taas tehnyt mulle aamupalaksi erittäin toimivan setin, ja vatsat täynnä suhautimme ruuhkaiseen Tel Aviviin. Israelilaiset kutsuvat Tel Avivia nimellä ”pikku New York”, ja se tosiaan on monikulttuurillinen ja hyvin, hyvin ruuhkainen. Lioz itse ei suuremmin kaupungista nauti, mutta mehän suuntasimmekin heti ensimmäisenä rannalle rentoutumaan ja tasaamaan pulssia. Olin etukäteen googlettanut jotain pientä Israelin parhaista uimarannoista mutta vasta perillä tajusin että täähän on aikalailla yhtä täydellistä rantaviivaa, Tel Avivin Jaffasta 120 kilometriä Haifaan asti. Kävelimme (ja rullasimme) rantaa pitkin kilometrikaupalla, samalla kun välimeren lempeät tuulenpuuskat viilensivät sopivasti selkeästi yli 35 asteen lämpötilaa. Myötätuuleen kulkiessa Liozilla oli selkeä etu, ja hänen ei tarvinnut kauheasti tehdä töitä pyörätuolilla, mutta takaisin tullessa tilanne oli hiukan erilainen. Ruskettunut paikallisväestö nautiskeli auringosta ja meressä killumisesta.

Soitin takaisin autoon päästyämme Rottemille, joka antoi ohjeet hänen kotiovelleen. Tel Aviv oli todella ruuhkainen, ja ajoittain Liozilta meinasi palaa pinna. Onneksi löysimme perille, ja hämmentynyt Rottem hyppäsi kyytiin. Hänen mielestään oli hämmentävää miten olin poiminut hänet väkijoukon keskeltä sen lyhyen tuttavuuden perusteella jonka Uudessa Seelannissa teimme. Ei meitsi nyt noin helposti pärstävärkkiä unohda. Tytöllä oli ilmiselvästi pieniä käynnistysvaikeuksia hepreasta englanniksi vaihtamisessa, joten hän tekikin aluksi hiukan tuttavuutta ratissa olleen Liozin kanssa. Hauska oli nähdä miten nää kaksi tulivat toimeen, vaikkakaan en ollut tähän asti kahta juutalaista tavannutkaan jotka eivät olisi välittömästi toimeen tulleet.

Suuntasimme kolmistaan markettialueelle, jossa suurimmaksi kynnykseksi meinasi muodostua parkkipaikan löytäminen. Kadun väki oli toki todella kohteliasta sotaveteraanin tarroilla varustettua autoa kohtaan, ja lopulta soppeli paikka löytyi. Mulle tarttui alueelta mukaan parit converset (á 19 eur) ja muutama jotakuinkin piraateilta vaikuttava leffa. Eipä haitannut. Israelissa eivät näköjään tekijänoikeuslait kukoista.

Vetäydyimme kadun laitaan suunnittelemaan loppuviikkoa kahvikuppien äärelle. Rottem innostui lähtemään loppuviikosta kanssamme kuolleella merellä poikkeamaan, samaan syssyyn tulisimme viettämään pitkän päivän aavikolla hortoillen Liozin ”viihdetankilla”. Rottem tulisi liittymään seuraamme perjantaiaamusta, mutta nyt hänen oli aika jatkaa muualle. Kävimme vielä morjestamassa yhtä Liozin parhaista ystävistä, isossa turvafirmassa pomona työskentelevää Meiravia. Hurmaavan suorasukainen nainen muuten. Aika kovaa tekstiä tuli, mm. siitä miten se oli joutunut aiemmin samana päiväna antamaan potkut sen varamiehelle ja iltavuorojen tekijälle, kun oli selvinnyt että sen työajasta oli mennyt 50% porskisivuilla pyörimiseen.

Koti alkoi jo kutsua meitä, ja syöksyimme takaisin iltaisen Tel Avivin maisemiin, ja siitä taas rauhallisimmille seuduille, joilla heti alkoi sydänlihas rauhottumaan. Vaihtelimme vuoroja ratissa ja DJ:nä toimimisen suhteen, ja taa sai olla kirjoittelemassa erinomaisia israelilais- ja arabibändejä ylös. Illan viimesenä pysäkkinä oli naapurin huoltoasema, jossa kassaneitinä toimi Liozin lähistöllä asuva 19 -vuotias naapuritalon tyttö. Likka ei meinannut millään päästää miestä lähtemään, ja mulle tuli kovin selväksi että se oli kiinnostunut. Liozia lähinnä nolotti koko juttu, mutta jäimme tästä huolimatta kahville. Selvisi että tämäkin oli lähdössä asepalvelukseen, tankkipuolelle. Mä en pääse yli tästä jutusta. Pienet tytöt lähtee sotimaan.

Nukkumaan, huomenna Jerusalemiin Liozin enon muistoillalliselle.