Hayogev, Israel 13.10.2009

11.-12.10.2009

Heräsin melkolailla myöhään kotoisaksi muodostuneella hostellillani, pakkasin puolikosteat pyykkini ja suuntasin jalan kohti bussipysäkkiä. Ostin pienen lisäkassin ylimääräisten kamojen roudaamiseen, nyt kun ei enää ollut edessä Ryanairin tyyppisiä tiukan laukkumäärän lentoja. Venetsia oli ollut aika sateinen koko vierailuni ajan, mutta nyt sitten tottakai hehkasi aurinkoa täydeltä taivaalta, kun tepastelin kohti pysäkkiä. Jouduin aivan uudenlaisen pummauksen kohteeksi kun kovin keskimääräisen näköinen jamppa tuli mulle selittämään Italiaksi tarvitsevansa 5 euroa. Luulin että hän tarkoitti vaihtorahaa, mutta mies vain otti ja lähti – toki kohteliaasti kiittäen – saatuaan rahat.

Lentokentällä piti odottaa aika pitkään, olihan lentoni vasta alkuillasta. Onneksi Ipodini pohjaton sarjavarasto ei taaskaan pettänyt. Romanialaisen Carpathairin propellikone lastattiin täyteen, ja ainut lennon aikana mieleen juolahtanut asia oli, että mistä noi lentoemännät tulee. Ne on aina niin kauheen huoliteltuja, ykskään hius ei oo väärin. Miksen mä tunne yhtään lentoemäntää? Niitä on kaiken logiikan kautta paljon maailmassa. Tunteeko kukaan yhtään lentoemäntää? Asuuko ne lentokentillä? Mä tunnen monta ihmistä joista sais täydellisiä lentoemäntiä. Te tiedätte ketä te oott.e.

Kone lennätti mut Budapestiin, jonka lentokentällä mun oli vietettävä seuraava 10 tuntia. Iloiseksi yllätykseksi löysin penkkirivin johon oli helppo laittaa pitkäkseen, ja sokerina pohjalla kentällä oli ilmainen wlan. Huvitin itseäni katsomalla NHL -matsin ja nukahdin ei-niin-mukavasti koville penkeille. Herään siihen kun ihmisiä alkaa taas hälistä ympärillä, nautiskelen aamupalan ja onkin jo aika rientää lennolle. Ihan kuin poikkeuksena sääntöön, tämän Malevin yhteyden lentoemännät ei olleet ollenkaan tyypillisiä lentoemäntiä, vaan semmosia mummeleita. Mun vieressä istuva täti oli raivostuttava, sen mielestä oli ilmeisesti ookoo tulla kyynerpäinään mun puolelle, kirjaa lukiessaan -onko röyhkeydellä rajaa?

Tel Avivin lentokenttä, ja hyvin perusteelliset turvatarkastukset. Just mun jonoa käsitellyt virkailija oli se kaikkein virkaintoisin, ja meni ikuisuuksia että pääsin kärsivällisesti odottaneen Liozin pakeille. Oli mahtava nähdä kaveria, josta kirjoittelin viimeksi uudessa seelannissa. Lyhyt kertaus koska ettette kuitenkaan muista.

Törmäsimme toisiimme Hong Kongin ja Aucklandin välisellä lentoyhteydellä, joka kesti 12 tuntia. Lento meni ”kuin siivillä” jutustellessamme, ja näimme vielä Blenheimissä joulukuussa. Jaamme hyvin monta piirrettä, joista ensimmäisenä mieleen tulevat teknologiafriikkys, musiikkimaku sekä yleinen vastakkaisen sukupuolen ymmärtämättömyys. Lioz oli tuolloin reissussa itsensä tavoin Paraolympialaisiin osallistuneen tyttöystävänsä kanssa, mutta heilläpä oli nyt sitten mennyt tässä kuukausi pari sitten poikki.

Lioz oli laittanut urheilu-uransa jäihin, aloittanut polttelemisen ja viettänyt muutaman synkän viikon. Nyt hän oli kuitenkin kovin iloisen oloinen mies, ensinnäkin saatuaan uuden Iphonensa ja kyllä hän aika paljon oli mulle mailitse fiilistellyt mitä kaikkea tehdään kun Israeliin pääsen. Niin, oleellista tietoa on myös että Lioz oli yhdeksän vuotta sitten armeijan viime metreillä kun hän menetti erään semisalaisen operaation yhteydessä kävelykykynsä. Ei se silti laakereillaan lepää, tässä onkin mies joka ei anna pyörätuolissa olon hidastaa itseään tippaakaan. Joulukuussa tämä sympaattinen, mainion huumorintajun omistava kaveri täyttää 30.

Ajaessamme Tel Avivista Liozin kämpille, keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä – niin paljon kun tälläisessä lilliputtimaassa ehtii keskustella matkalla paikasta A paikkaan B.Muutamia päiviä ennen saapumistani oli tapahtunut jotain todella ikävää – Liozin eno oli kuollut, rutiinileikkauksen yhteydessä. Juutalaisen perinnön mukaan läheisen poistumista surraan viikko samassa tilassa, keskustellen läheisen poistumisesta. Lioz oli luonnollisesti ehtinyt osallistumaan vain muutaman päivän ajan, ja hänen erittäinen uskovainen siskonsa olikin vannottanut että veljensä muistaa rukoilla joka aamu. Liozin eno oli myös sotaveteraani, mies jota oli pidetty panttivankina kuukausikaupalla gazassa, eräänlainen perheen ikoni. Sota ei ole tätä perhettä muutenkaan hemmotellut, Liozin serkkupoika on halvaantunut kaulasta alaspäin. Häntä oli ammuttu 10 kertaa operaation yhteydessä.

Kunpa mun sormeni jaksaisivat kirjoittaa edes puolet tarinoista joita tää mies mulle kertoi rintamalta, salaisen palvelun operaatioista ja siitä mitä kaikkea hän on tehnyt maansa puolesta. Ei voi tarpeeksi korostaa miten erilaisesta paikasta me kaksi tulemme. Miehellä oli autonsa aurinkoläpässä puukko siltä varalta että hän joutuisi puolustautumaan huonolla seudulla. Hän kuitenkin korosti heti kärkeen että ongelmia ilmenee oikeasti äärimmäisen harvoin, mutta varautunut voi aina olla.

Niin, Lioz on kotimaassaan sankari ja se näkyy. Hänen ID -kortissaan auton ikkunassa on miekka ja ruusu jotka viittaavat invalidilisoituneeseen veteraaniin, ja ei ole sellaista tiesulkua tai tilannetta josta häntä ei päästettäisi kädenheilautuksella. Miehen upouuden Land Cruiserin kaikilla herkuilla on maksanut valtio, ja kyllä monilla muillakin tavoilla veteraanien elämää pyritään helpottamaan. Vieressäni kuskin paikalla istunut mies on mahtava esimerkki siitä miten epäsuotuisasta tilanteesta itsensä nostetaan ylös. Otetaan kaikki irti siitä mitä on.

Ajoimme Liozin vanhempien asunnon kautta jossa kävimme molemmat pikasuihkussa (oli muuten kuuma) hänen omalle kämpälleen. Lioz oli ostanut jääkaapin käsittämättömän täyteen, ja teki mulle hyvin selväksi että tällä viikolla mun oli turha edes yrittää maksaa mistään. Oon pari kertaa yrittänyt antaa sille rahaa mutta ei se perkele huoli. Ruokkii ja hyysää. Kaljan ehdin salaa ostaa illalla baarissa. Kotonaan se oli pedannut mulle petinsä ja vaati että ite nukkuu sohvalla. Selvä. Otin pikaiset nokoset tasapainottaakseni edellisyön lentokenttäpainajaista. Laitoin puhelimenkin päälle, saaden kaksi erilaista operaattoritervehdystä – toinen toivotti tervetulleeksi Israeliin ja toinen Palestiinaan.

Palatessani olohuoneeseen Lioz teki ruokaa täydellä höyryllä, ja hänen naapurintyttö (ja ilmeisesti miehen itsensä ihastuksen kohde) Eden oli tullut kyläilemään. 24 -vuotias lastentarhanopettaja oli kotoisin ihan viereiseltä maatilalta, ja hänellä oli sarja toinen toistaan hauskempia kysymyksiä suomeen liittyen. Seuraavaksi ovesta sisään astui hänen 19 -vuotias pikkusiskonsa, josta aistin ennen kuin hän puhui sanaakaan englanniksi että tämä on perheen oikukas tinttaliisa. Toin mielipiteeni myös hiljaa esille Edenille joka naurahti mun olevan tismalleen oikeassa. Tyttö oli itse asiassa juuri saanut koulut päätökseen ja oli lähdössä muutaman kuukauden päästä asepalvelukseen. Miesten on palveltava kolme, ja naisten minimissään kaksi vuotta. Mä en meinannut millään päästä yli siitä ajatuksestä, että kohta tuolle varmaan kotonaan ovia paiskovalle prinsessalle lyötäisiin kivääri käteen.

Seuraamme liittyi vielä Idan, yksi Liozin parhaista kavereista joka oli juuri palannut Australiasta asuttuaan siellä yhdeksän vuoden ajan. Pääsyy kotiin palaamiseen oli kaksi kuukautta sitten syntynyt poikavauva, ja hänen vaimonsa perheen vaatimus saada olla lähempänä tytärtään ja hänen perhettään. Kyllä Idaninkin perhe toki oli iloinen ollut heidän kotiinpaluustaan, mutta miestä itseään harmitti kotiintulo juuri kun hän oli todella kiintynyt toiseen kotimaahansa. Hän oli opiskellut itsensä kengurumaassa kirjanpitäjäksi ja työskennellyt vuosia alalla.

Nautiskelimme porukalla Liozin valmistaman päivällisen, joka todella toimi. Viiniäkin tarjoili, mokoma. Katsoimme Boratin iltahuvituksena, joka oli edelleen hauska – hauskuuskerroin toki vain kasvoi kun ympärilläni istui pelkkiä juutalaisia jotka kertoivat näyttelijöiden käytännössä puhuvan koko ajan hepreaa heidän näytellessään muita kieliä.
Tytöt poistuivat leffan jälkeen, mutta miehissä nautiskelimme vielä jonkin verran rypälejuomaa ja paransimme maailmaa. Idan oli loistoheppu myöskin, huolimatta kirjanpitäjyydestään. Ukon poistuttua päätimme käydä vielä baarissa, Liozin ystävien vaativat että hän tulisi esittelemään suomalaisen sirkusapinan läheiseen juottolaan. Lioz veti jalkoihinsa lasikuituiset tukimekanismit jotka käytännössä ovat hänelle välttämättömyys yökerhoissa joihin ei ikinä oo invaramppia. Tänne paikkaan oli kuulemma kolmen kerroksen kiipeeminen kainalosauvoilla.

Tässä parin Israelissa viettämäni päivän aikana mä oon jo pystynyt päättelemään että mutta tulee loppumaan taas sanavarasto pariin otteeseen täällä. Kun Lioz kyyditsi mua Land Cruiserillaan peltojen läpi ja ympärillä oli vain säkkipimeyttä, ja etäisyydessä hehkasivat kaupunkien valot – tässä oli ensimmäinen sellainen hetki. Mies huudatti autostereoistaan Israelilaista diskohumppaa jossa oli hauskoja arabialaisia sävyjä, ja mä vain kirjoittelin puhelimeen ylös eri bändien nimiä sen soittimen näytöltä.

Saavuimme ripeästi läheiselle baarille, joka oli päivästä ja sijainnista huolimatta täyteen ammuttu, ja mun naamalleni levis mulle (yöelämässä) äärettömän harvinainen leveä hymy. Meininki oli ihan käsittämätön. Kaikki lauloivat mukana, tanssivat pöydillä ja tulivat juttelemaan. Mä en ikinä oo nähnyt mitään tälläistä. Liozin kaverit yrittivät sinnikkäästi lypsää multa suomalaisinfoa mutta mä vain kökötin hölmön näköisenä ja hihittelin yleiselle meiningin sekopäisyydelle. Laittelin viestejä suomeen, joissa yritin kuvailla ihmisille mitä täällä tapahtuu. Mä oon ollu Ibizalla Toni Nevanpään kans, ja se jäi niin kakkoseksi, tämän pienen baarin jälkeen. Nautiskelimme parit, ja ajoimme kotiin. Lioz nautiskeli siis vain sen yhden. Toivottelimme hyvät yöt ja mä en malttanut odottaa mitä oli luvassa huomenna.