Venetsia 10.10.2009

Heräsin kaksinkerroin. Natisevan punkkani kapoisat ja lyhyet pohjalaudat olivat lähteneet suurin osin pois paikoiltaan, ja mun persus lähes kosketti maata.

Täällä oikein tarjoiltiin aamupalaakin, ja diili vaan parani kun hostellin henkilökunta anto mulle mun oman huoneen. Täällä ei noita punkkia kauheesti oo, ja näillä oli yks huone jossa on vain yksi sänky. Ei paskemmin, 20 eurolla per yö. Keskellä Venetsiaa.

Lähdin epätietoisena haahuilemaan kaupungille. Juna-asemalta mukaan tarttui kovin sokkeloisen keskustan kartta, ja loogiselta vaikutti lähteä kohti San Marcon aukiota. No ei se nyt ihan niin helppoa mun valitsemalla reitillä ollu. Kaupunki on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivu- ja umpikujia, joten turistin olisikin kaikkein selkeintä pysyä pääkaduilla tai kartta on ihan välttämätön. Mun suuntavaisto petti todella monta kertaa. Istuin lounaalle jollain sivukujalla sijaitsevaan pikkukahvilaan, jossa samaan pöytääni kanssani asettautunut vanha amerikkalaispariskunta avasi dialogin. Yleisin kommentti jota matkoilla ihmisiltä kuulee että oon ensimmäinen suomalainen jolle he keskustelevat – niin tälläkin kertaa. Matkustusdiibadaaba -jauhamisen lopuksi lähdin omaan suuntaani ja vanha rouvashenkilö muistutti mulle vielä elämän tarkotuksen: ”Remember dear – get rich.”

San Marcolla oli niin naurettavan paljon porukkaa, että mulle iski välitön ahdistus. Vietin päiväni mieluummin yksin sokkeloisilla pikkukujilla kuin ihmisten töytäiltävänä. Venetsia menettää kauheasti pisteitä äärettömän ruuhkaisuutensa takia. Jopa tälläisenä vuodenaikana, ja voin vain kuvitella mitä tää meininki on heinäkuussa. Pistin Nevikselle viestin että lähin vertauskohta mikä mulle tulee mieleen on Ibiza.

Päivä menikin siivillä, ja loppuillasta mietin mitä oikeastaan olin tehnyt. Ilmeisesti kävellyt. Ensimmäinen päivä ei antanut siis kovin herkullista vaikutelmaa. Toinen sentään antoi jo jotain muutakin kuin liukuhihnaturismikokemuksia. Aukustin yhteydessä vietetyllä kansainvälisellä työleirillä (kuulostaa edelleen hauskalta, eikö?) tutustuin viereisessä Trevison kaupungissa asuvaan Matteoon, joka oli luvannut tulla pitämään mulle yhdeksi iltapäiväksi seuraa.

Juna-asemalta mukaan tarttunut kaksi päätä itseäni lyhyempi Matteo oli luonnollisesti mua jossain määrin tottuneempi kelluvan kaupungin tallaaja, ja hän osasikin pujotella sivukujia pitkin turistimassan edelle. Istuimme pitkään kahvilassa keskustelemassa siitä sun tästä, mutta Berlusconi oli edelleen lempiaiheemme. Matteo on kansainvälisen politiikan opiskelija, taitaa peräti parin viikon sisällä valmistua yliopistosta. Kerroin hänelle myös meidän -aina poliittisen järjestelmämme eheydellä rehvastelevien suomalaisten- olevan hyvin vastaavanlaisessa tilanteessa oman hallintomme kanssa. Italiassakin eletään mielenkiintoisia aikoja.

Matteo on hyvä esimerkki siitä mitä nuorten italialaisten kielitaidolle on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Muistan miten mahdotonta 16 -vuotiaana eteläisessä italiassa oli saada mitään selvitettyä ikätovereilleen. Tosin, olishan se nyt melko noloa jos yliopistossa kansainvälistä politiikkaa opiskeleva nuori ei hallitsisi valtakieltä.

Matteo auttoi mua dilemman kanssa, joka mulle oli tullut edellisenä iltana. Mua Israelissa isännöivä Lioz oli kohteliaasti pyytänyt mua tuomaan mukanani hänelle Iphone 3GS:n, tämän ”messiaskoneen” uusimman päivityksen. Italia on ainut Euroopan maa mistä sen saa ilman operaattorikytkyä, joka on aiheuttanut suoranaisen ihmisvirran saapasmaahan. Ajattelin että tuskin niitä hyllyssä on mutta pyysin Matteota kuitenkin kysymään.

Perkele, olihan niitä. Hinta oli 619 euroa, ja tekstiviestein tavoittamani Lioz oli heti into pinkeenä sen perässä. No eihän mulla nyt tollaseen varaa ollut. Äsh. Ratkaistaan huomenna.

Matteo opasti mut yliopiston seudulle, jossa tapasin hänen opiskelutovereitaan, antropologian opiskelijoista muihin hötöntöttöaiheisiin. Yhdistävänä tekijänä heillä kaikilla oli käsittämättömän heikko englannin kieli. Juuri kun olin mielessäni luonut uuden uljaan kuvan kielitaitoisesta korkeakoulutetusta italialaisnuorisosta. Punasteleva Matteo vei meidät drinkeille, ja yritin aika ajoin ottaa selvää mistä ne puhuivat.

Hyvästelin seurueen ja lähdin pikaisesti poikeamaan tarkastamassa kävelymatkalla silmään osuneen Da Vinci -näyttelyn herran erikoisimmista innovaatioista. Mielenkiintoista matskua, kalliit liput. Kylhä siinä tunnin tappo.

Rattoisasti menneen päivän kruunasi hyvä päivällinen ja tarpeeksi monta viinilasia pieneen huppeliin.

Olin saanut kotosuomesta tarpeeksi apuja että saisin Liozin infernaalisen laitteen ostettua, mutta arvatkaas liikkuiko viikonloppuna rahat pankkitililtä luotolle (joka nyt vain sattuu olemaan ainut jolla täällä mitään tehdään.) Päätäni raapien menin nukkumaan. Saatoin laittaa humalassa viestin jollekulle. Anteeksi.

Lauantaiaamu menikin sitten Iphonesäädössä. Ainut vaihtoehtoni oli vakuuttaa luottokunta siitä, että tarvitsin kortilla väliaikaisesti 600 euron käyttövaran jonka kyllä pystyin siirtämään heidän tililleen vaikka heti. Käytäntö ei missään nimessä ole tavallinen, mutta valehtelin tarvitsevani lentolipun kotiin. On se hienoa olla vastuuntuntoinen aikuinen.

No rahat tuli käteen, mutta sateinen Venetsia näyttäytyi vielä kerran hiukan vaikeana. Kaikki puhelinliikkeet olivat kiinni. Olin jo laittanut Liozille pahoitteluviestin kun Matteo viestitti liikkeitten yleisesti aukeavan vasta kolmen jälkeen. Erikoisjengiä, nää makaronit.

No, nyt on sitte 619 euron arvonen puhelin selkärepussa ja noin 32 euroa rahaa kädessä jolla pitäis pärjätä siihen asti ku Lioz maksaa luurin takas. Saa kyllä kaveri hyysätä sitten kunnolla. Onhan se toki ottanu viikon vapaaksi ja kauheesti kyselly mitä kaikkee haluisin nähdä.

Kaikenlaisista tilanteista sitä ittensä löytää. Huomenillalla lento Israeliin hyvin vaikean kautta. Mutta tulipa halvaks. Israelissa näyttäis olevan koko ens viikko pelkkää aurinkoo, +32 lämmintä. Tukholman jäätävästä merituulesta 100% kosteaan Venetsiaan, ja sieltä aavikolle jaffoja popsimaan. Mikäs täs.