Venetsia 8.10.2009

Mä oon aina hiukan vaivaantunut kun joku joutuu jakamaan saman huoneen mun kanssa, mitä yöpymiseen tulee. Anna nukkui sohvalla, ja heräsin yöllä lattialta tunteeseen että olin taas höpissyt jotain levottomia unissani. Mä en tunnetusti (?) oo hiljaisimpia nukkujia, ja sainhan mä siitä sitten seuraavana päivänä Annalta kuullakin.

Päivä meni rattoisasti parit museot kiertäessä, joista ehdottomasti mielenkiintoisin oli Vasamuseet. Ihan käsittämätön paatti, 69 -metrinen, kahdella tykkikannella varustettu sotalaiva joka.. noh, hukkui muutaman sadan metrin päässä Tukholman rannasta, neitsytmatkallaan. Leave it to the swedes. Mutta ihan naurettavan siisti. Tapoin tuntikaupalla laivan parissa. Ja ajatelkaa, se oli pohjassa yli 330 vuotta, ja siitä on 95% ehjänä.

Lisäksi kävin perehtymässä muutamaan ruotsalaiseen pelikahvilaan – olenhan perustamassa yhtä itse kotosuomeen. Aika peruskauraa. Tiistaina toteutin kyseisen kierroksen loppuun enkä oikeastaan löytänyt yhtään mitään kiinnostavaa uutta tällä saralla. Hienhaju, teinit, melu ja yleisen epämiellyttävä miljöö ovat edelleen suosittuja rakennuspalikoita. Tiistaina tsekkasin myös kansallishistorian museon, joka ei ollut ihan sitä mitä odotin. Okei, ihan mielenkiintoista matskua, mutta jotenkin tuntu siltä että niillä oli menny enemmän aikaa tyylifiilistelyyn ku informaation esillelaittoon. Seriously.

Anna vei mut viimesen Tukholmaillan kunniaksi syöpötteleen läheiseen irkkubaariin, ja nautittiin siinä vissiin muutamat oluetkin. Baaripöydässä keskustelu suuntautui Annan ammattiin, liikunnanopettajan hommiin. Ruotsalaisessa järjestelmässä oli yllättävän paljon eroja, mitä tuli lahjakkuuksien löytämiseen ja moniin muihin tekijöihin. Esimerkiksi urheiluseurat osallistuvat jollain tapaa liikuntakoulutukseen joissain tapauksissa, ja onhan se merkillistä miten ruotsalaisten palloilulajit kukoistavat omiimme verrattuna. Pingiksestä käsipalloon. Pitäis vissiin oppia jotain.

Opin myös että ruotsalaiseen ruokakulttuuriin ilmeisesti kuuluu tipittäminen, joka oli mulle yllättävää. Yllätys ei siis tullut nyrpeän tarjoilijan muodossa, vaan Anna ihan kerto. Mä oon tästä aika monen kanssa keskustellutkin, mutta mielestäni tipittäminen ei oo automaatio. Noh, maassa maan tavalla.

Tämä maa oli tosin jäämässä taakse. Kiitin isäntääni ja emäntääni ja suuntasin keskusasemalle, jossa näsäviisaan oloinen lippuvirkailija sanoi että mun aksenttia ei tunnista suomalaiseksi. Ite väänsi ihan kauheella svedutvängillä ”Juu spick verj gud for finne”. Itterakkaat ruottalaiset.

Mun eka Ryanair -lento. Netticheckinit ja kaikki. Tukholmassahan on kaks lentokenttää Ryanairille. Tai no, Tukholmassa... Arlanda on Tukholmassa. Skavsta ei – sinne on yli 100km. Halpislentoyhtiöissä on puolensa, mutta niitten synkkä puoli ilmenee aina kun näet jonkun joka ei oo varautunut pienen printin sopimuskohtiin. Mitähän nyt maksoikaan per ekstrakilo matkatavaroissa? No, paljon oli. Ei mulla sinällään mitään valittamista ollut. Kaikki ajallaan, kone osui Trevison lentokenttään parikyt minuuttia etuajassa. Oli muuten aika hemmetin raaka lento, paljon turbulenssia. Ehkä väkivaltasin mitä mä oon nähny. Kun kone heristeli ilmassa, mä mietin että eihän tässä mitään hätää oo. Harmi jos jäis Venetsia näkemättä mutta muuten ihan ok.

Trevison lentokenttä. Melkonen häröpallo. Italialainen palveluasenne ja yks raha-automaatti, täysin järjettömän epäloogisessa paikassa. Okei, pääsen bussiin joka lähtee viemään mua keskustaan. Ensimmäinen pysäkki ja kaikki katselevat epätietoisina toisiaan. Sanaakaan englantia puhumaton kuski ei vaivaudu kertomaan mikä pysäkki on kyseessä, mutta takanani istuva paikallinen herrasmies kertoo että kannattaa mennä päätepysäkille asti.

Hyppään pois surrealistisen näköiseen maisemaan. Myöhäinen ilta Venetsiassa. Melkosta kamaa. Vielä kun olis hajua missä on mikäkin ilmansuunta. Yritän kysyä taksikuskilta apua, joka toteaa vain tylysti ”take a boat”. Istahdan portaille ja jänistän, eli otan tietokoneen esiin. Katson kartasta missä olen. No en kaukana majapaikastani, Ban-Thai Guest Housesta (kuulit oikein, hostellikriteerini täyttyvät jos hinta on halpa). Hortoilen läpi ravintolakatujen ja lopulta päädyn pienelle sivukujalle jossa oikealla kädellä on pieni, lyijykynällä rustattu himmentynyt lappu, summerin vieressä: Ban-Thai. Sisällä kohtelias thaimaalaismies esittelee mulle vaatimattomat mutta kodikkaat tilat ja osoittaa mulle natisevan punkan. Mikäs tässä.

Pakko tähän loppuun myöntää nolostellen vielä, että mun piti kävellä se kilometrin-parin matka takaisin bussipysäkille. Olin jättänyt tietokokoneeni piuhan suurinpiirtein keskelle porraskäytävää. Siinä se toki vielä oli. Mä unohtaisin pääni jos se ei ois jo unohtunu muualle.