Osa 1:

Lentäminen ei oo kivaa.

11.2.2013. Aamukuudelta herätys, serkkupoikani Antti kävelyttää mut lähijunapysäkille. Antti ja tyttöystävänsä Laura olivat majoittaneet mut viimeisellä valmistavalla etelän leirillä, ja nyt oli aika painua lentokentälle. Tämä samainen Antti oli yksi matkaseurueestani 2008 toteutetulla road tripillä. Aamun stressitaso korottui heti parilla asteella kun kovan lumisateen takia koko lähiliikenne oli ihan solmussa. Otin sitten taksin alle ja suuntasin Helsinki-Vantaan terminaali ykköseen.

Odottelin matkaseuralaistani Sallaa, ja sidoin rinkkaani konekuntoon, sadesuojaa päälle ja remmit piiloon tai tiukasti sidottuna. Ystäväni Kimmo oli minulle jalosti omaansa lainannut. Salla saapui isoveljensä ja -siskonsa kanssa, jotka olivat molemmat itse maailmalla reissanneet jonkin verran, ja haikeana olivat nyt pikkusiskoaan ensimmäistä kertaa laittamassa koneeseen. Hyvästelyt ja viimeiset valokuvat pois tieltä, ja turvatarkastusten kautta SAS:in koneella Kööpenhaminaan.

Heti Kööpenhaminaan saavuttuamme tajusimme seuraavan lentoyhteyden olevan reilun tunnin myöhässä. Koko loppumatka oli taittumassa emirateksen kyydissä, ja tämä Kööpenhaminan odottelu oli jo alun alkaenkin 3,5 -tuntinen. Toisaalta tämä menetetty tunti ei ollut mistään pois, se olisi pitänyt istua seuraavilla lentokentillä joka tapauksessa. Ainut mikä jännitti oli miten laukut ehtivät koneesta toiseeseen loppumatkan aikana.

Pitkän venailun jälkeen pääsimme emirateksen koneeseen, joka oli iso, mutta ei aivan yhtä iso kuin cathwayn koneet joilla olin aiemmin reissannut väliä hong kong-sydney. Jostain syystä check in piti tehdä Kööpenhaminassa uudelleen portilla, joten netissä tehdyt paikkavaraukset eivät pitäneetkään kutiaan. Salla oli varannut ikkunapaikat koko matkan ajaksi, ja minä sain tyytyä keskipenkkiin. Ensimmäinen seitsemän tunnin pätkä taittui omalta näytöltä leffoja katsellessa. Searching for Sugar Man on muuten loistodokkari, suosittelen.

Koneesta poistuimme Dubain lentokentällä, joka oli kyllä äärimmäisen absurdi kaikkine vesiputouksineen. Tämä lienee kauimmaisin vastakohta Tampereen ryanair -lentokentälle jonka olen koskaan nähnyt. Tässä vaiheessa meiltä irtosi lähinnä huonoa huumoria ja epäuskoista päänpyörittelyä sille tosiasialle että olimme matkustaneet jo 15 tuntia ja emme olleet edes puolimatkassa etäisyyden suhteen.

Dubaissa ryntäsimme ensimmäisenä portille varaamaan itsellemme mahdollisimman hyvät paikat, ja koneeseen noustessa tajusimme että niin todella kävi. Hätäuloskäynnin vierestä, jalkatilaa kerrankin reilusti, ja penkistä sai nousta ihan koska vain vaivaamatta muita. Tämän lennon aikana oli kovasti turbulenssia, ja taas kerran ihailin sitä tapaa millä stuertit viestivät rauhallisuutta matkustajille. Kärrystä saattaa joutua pitämään kiinni kaksin käsin, mutta leveä hymy on kaikki mitä turvallisuuden illuusio vaatii. Vasemmalla puolellani istui Sudanilaismies, jonka kanssa keskustelin tovin. Oli muuttanut 2007 Australiaan ja asui nykyisellään Melbournen pohjoispuolella. Lennon loppuosassa alkoi huumori jo vähän loppumaan, ja päät nuokkuivat. Ei koneessa pysty nukkumaan kunnolla, ei vaan pysty - sitä pystyy ehkä pihistämään puolituntisen sieltä tai täältä.

Saavuimme Kuala Lumpuriin, ja tässä vaiheessa oli jo kovasti vaikeaa yrittää hahmottaa mitä kello oli Suomessa. Kuuma ja kostea ilma tuntui ilmastoidun lentokentän sisäpuolellakin. En ollut käynyt vessassa Dubaissa koska pöntön sijasta vessassa oli se perinteinen lattiareikä, joka vaan ei toimi Jokipiin pojalle. Kuala Lumpurissa vessassa oli molemmat, ja vielä erikseen posliinipuolella ohjestettiin havainnollistavilla kuvilla käyttäjille että pöntön reunoille ei mennä kyykkyasennossa seisomaan.

Viimeiselle lennolle noustiin, ja tuskastuneena mietittiin että mitenköhän tästä selvitään. No selvittiinhän me. Kello oli 02 aamuyöstä keskiviikkoaamuna 13.2. kun koneen renkaat osuivat kenttään. Ainut merkillepantava asia viimeiseltä lennolta oli, että aika pian nousun jälkeen lentokoneen henkilökunta komennettiin turvavöihin ja kone teki aika selkeän käännöksen, välttyäkseen joltain pahalaatuiselta turbulenssilta - ilmeisesti.

Melbournessa oli sitten aika sen kauan pelätyn maahantulotarkastuksen. Opastin Sallaa hiukan jännittyneenä että nyt kaikki laput, vakuutukset, viisumit ja luottokortit esiin etteivät varmasti ala kuulustelemaan. No, olisikohan siihen mennyt minuuttiakaan kun pääsimme läpi. Ilmeisesti Suomalaisten ei tarvi ihan kauheasti näitä jännittää.

Meidän laukkumme olivat löytäneet tiensä perille, uskomatonta! Rinkat säädettiin takaisin selkäänlaittokuntoon, ja poistuimme ulos. Siitä on jo neljä vuotta kun olin täällä viimeksi ollut, ja miten mukava tätä ilmaa olikaan taas haistaa. Sky Bus oli tarkoitus ottaa keskustaan, mutta lipunmyyntipistettä etsiessämme havaitsimme suomalaisperheen johon olimme jo aiemmin kiinnittäneet huomiomme, ja he olivat ottamassa pikkubussin St. Kildaan, jossa meidänkin hostellimme oli. Helsinkiläinen liikemies oli perheineen ensimmäistä kertaa Australiassa 9 päivän ajan, ja matkan varrella kerroin heille omista kokemuksistani ja paikoista joita on ollut hieno nähdä.

Taksimatka tuli halvemmaksi ja ennen kaikkea helpommaksi tavaksi päästä hostellillemme (The Ritz for Backpackers) jossa meitä jännitti varhainen saapumisaikamme. Mähän olin fiksuna jätkänä varannut hostellin vasta tälle juuri alkaneelle päivälle, joten kirjautumisaikaan oli vielä hyvä tovi. Kiipesimme kakkoskerroksessa olevaan hostelliin, ja meitä vastaan tuli ystävällisen oloinen vanhempi herrasmies joka esittäytyi Jeffiksi. Jeff antoi meidän laittaa kamamme laukkusäilöön ja samalla kun teki yösiivoja tarjosi meille teetä ja jutteli mukavia. Vieläpä oikein komensi että nukkukaa nyt hiukan kun olette niin väsyneitä. Hostellin sohvat tuntuivat kyllä mukavilta mutta tässä vaiheessa aamua ohi ramppasi jo porukkaa hyvään tahtiin, eikä tässä olisi unta saanut.

Olo oli todella ryönäinen ja väsynyt, kun päätimme lähteä käymään ruokakaupassa, Sallalla oli lisäksi lista asioita joita tarvitsi, meikkejä sun muita - ei oo helppoo olla nainen. Ostimme aamupalatarpeita muutamaksi päiväksi ja  palasimme hostellille käymään suihkussa. Sitten suunta St. Kildan kauppakeskustaan jossa kävimme hankkimassa ratikkaliput ja puhelinkortit, sopimassa pankkitapaamisen seuraavalle aamulle ja toteamassa Vodafonen tarjoamat 3G -palveluvaihtoehdot paskoiksi. Alkoi olla myös turhan kuuma liikkua farkuissa.

Edes muutamaksi tunniksi piti keksiä tekemistä kun unen tullessa puolen päivän aikaan unirytmi olisi mennyt ihan lopullisesti. Päätimme siis lähteä keskustassa poikkeamaan hienoilla ratikkalipuillamme. Käpystelimme ostoskeskustan kupeilla josta Rantasen tytölle osu käteen kauan himoitsemansa Vansin jalkineet. Kyseisen liikkeen myyjä ilostui kuullessaan meidän olevan Suomesta ja alkoi soittamaan liikkeen kaiuttimista Kapasiteettiyksikköä. Kuulemma veljen suomalainen vaimo oli tutustuttanut tälläiseen tyylikkääseen perinnemusiikkiin. Mä tarvitsin kengät kanskin, ja converset ostin.

Yksi hienoimmista asioista Melbourneen saapumisessa mulle oli että pääsisin vihdoin tutustumaan Launchin aussiserkkuun, Bar Manaan, joka pyöri hiukan pohjoisemmassa osassa keskustan aluetta. Otimme ratikan Fitzroyn kaupunginosaan, joka oli jotain aivan mielettömän siistiä. Toinen toistaan hiukeampia baareja, kahviloita, sekalaisia myymälöitä ja vintage -liikkeitä. Mä menin kolistelemaan innokkaasti Bar Manan ovea, mutta ketään ei ollut vielä paikalla.

Fitzroy, Melbourne

Pienen kiertelyn ja yhden keittolounaan jälkeen ovi oli avattu ja sisällä meitä tervehti violettitukkainen nuori nainen, nimeltään Meg. Kerroin hänelle ummet ja lammet Bar Launchista ja hän esitteli meille liiketilat, jotka olivat pienet mutta kovasti viihtyisät. Moni asia oli tehty samaan malliin, heillä tosin oli ollut ongelmia saada luvat myöhään. Ilmeisesti jossain päin maailmaa alkoholilaki ja -käytännöt ovat Suomeakin tiukempia. Meg laittoi meille oluset käteen ja jutusteltiin siinä vielä jonkin aikaa. Yritin hienovaraisesti tarjota työkokemustani, ja sain sähköpostiosoitteen, josta kenties jotain voisi poikia. Megin kanssa sävel osui heti yksiin, hyvä tyyppi.

Nyt oli kuitenkin aika suunnata takaisin St. Kildaan. Ratikassa nuokuin jo niin raskaasti että Salla ajoittain potkaisi minua etten lysähtäisi ihmisten päälle. Saattaisi nolottaa. Viimeisen kävelypätkän ajan seurasin matkaseuralaistani lähes hoiperrellen ja melkein kävelin auton alle. Hostellilla lysähdin sänkyyn klo 18 ja valot lähtivät pois.

OSA 2 >