Nenä poskella

Osa 7: Portage, Christchurch, Auckland 21.-22.10.2008

Olin siis suuntaamassa kohti Christchurchia, josta mulla olisi keskiviikkoaamusta lento Aucklandiin. Ennen bussiin hyppäämistä olin sopinut treffit juuri viimeisen työpäivänsä Portagessa viettäneen Even kanssa. 58 –vuotias Maorinainen halusi samalla morjestaa tytärtään Naomia joka nykyään työskenteli Marissan omistamassa Slip Inn –kahvilassa. Nappasimme lounaan samalla ja vaihdoimme viimeiset kuulumiset.

Eve kertoi ensimmäistä kertaa itse perusteellisesti menneisyydestään josta ei kieltämättä väriä puuttunut. Hän oli saanut kaikki lapsensa avioliitossaan valkoiseen jehovan todistajaan, liitossa joka oli ollut kaikkea muuta kuin ruusuinen. Kaikki lapset olivat saaneet enemmän kuin tarpeeksi kuritusta, ja Eve oli tajunnut tahtovansa liitosta ulos vasta talon tyhjettyä. Tässä vaiheessa suhteitten uudelleenrakentaminen lapsiin oli todella nihkeää, joka selitti syyn miksi Naomi ei ollut ihan pelkästään innoissaan äitinsä tulemisesta Portageen viime kaudella.

Ratkaisu oli kuitenkin ilmiselvästi kannattanut, koska Eve kertoi asioitten olevan tätä nykyä oikein hyvällä tolalla. Niin kauan kuin itse olin Even tuntenut, oli hän aina vaikuttanut hirveän rauhassa itsensä kanssa olevalta ihmiseltä, jonka hän itse selittää johtuvan siitä että hän lopultakin tajusi missä hänen oikeat juurensa ovat, maorikulttuurissa. Hänet otettiin takaisin maoriyhteisöön muutama vuosi sitten, ja hän sai uuden nimen Ronomai, joka tarkoittaa rauhaa. Ja tämä nainen on mun mielestä rauhassa itsensä kanssa, viimein lähempänä kuuttakymppiä.

Bussimatka sujui ilman kummempia kommelluksia, ja Christchurchissa kävin lounastamisen lisäksi katsastamassa muutaman ostoskeskuksen ja tutustumassa elokuvaan nimeltä Max Payne. Suomalaisen Remedyn peliin perustuva elokuva sisälsi yhtä syvän juonen kuin itse pelikin, ja Mark Wahlberg ei onnistu mitenkään vakuuttamaan kivenkovana poliisina. Silti, ei se nyt mikään uskomattoman huono elokuva ollut. Juuri sellainen kuin sen pitikin olla: paperinohut ja paikoittain vaivaannuttavan huonoa dialogia sisältävä.

Keskiviikkoaamuna lensin Aucklandiin ja saavuin tällä kertaa aurinkoiseen suurkaupunkiin. Olimme sopineet tapaavamme Joen kanssa hostellillamme viideltä, ja olin tottakai vartin myöhässä. Joe oli niin täpinöissään molempien illan bändien näkemisestä ettei pystynyt odottamaan, ja oli jättänyt lapun ohjeistaen minne bussipysäkille mun pitäisi suunnata, ja oli lätkinyt edeltä paikalle. Uskoi ilmeisesti että näkisimme toisemme paikan päällä (?!).

Astuin bussiin joka suuntasi Trusts Stadiumille. Auckland on isohko, ja matkassa meni melko lailla tasan tunti. Stadionin ulkopuolella oli kokoelma toinen toistaan hauskemman näköisiä ihmislapsia, mutta heti kärkeen huomasin että paikallinen metalliyleisö on huomattavasti monipuolisemman näköistä kuin suomessa, ja paikalla oli yllättävän paljon kuumia naisia ja perkeleellisen kokoisia ukkoja.

Sain ahdettua itseni sisään juuri Machine Headin aloittaessa, mutta en jaksanut mennä ihan eteen asti. Ehkä olen tulossa vanhaksi keikkojen suhteen. Tai sitten en. Slipknotin aloittaessa rynnin eteen ja ajattelin nautiskella keikan läheltä. Bändi aloitti keikan tyylilleen uskollisesti pudottamalla ison verhon alas, mutta itse tykitys ei lähtenyt samoin tein käyntiin. Maskit ovat edelleen päällä, mutta vaatetus herroilla on yksilöllinen. Aloitusraitakin oli yllättävä, surfacing – tuppaa olemaan yleensä keikan viimeinen raita. Eli se iloinen rallattelu, jossa lauletaan ”fuck it all, fuck this world, fuck everything that you stand for”.
Toinenkin raita oli varmasti ihan hyvä, mutta en muista siitä kauheasti, koska sain kyynerpäästä keskelle pläsiä. Niin keskelle, että näin hetken valoja, ja sitten laitoin kädet naamani alle. Jotain kovin lämmintä valui käsilleni. Yhtäkkiä ympärilläni oli kovastikin tilaa, kun ympärillä olevat ihmiset tekivät tilaa, eivätkä ilmiselvästi halunneet vertani päälleen.

Mua nauratti, kun kävelin nenä hajalla kohti lähintä järjestyksenvalvojaa. Eka kerta, 26 –vuotiaana. Ja oon ollut yleensä aina puuronsilmässä näillä keikoilla. Hihittelin itsekseni kun mut istutettiin alas ja otin kuvan pärstästäni ennen käsittelyä (kuva on kännykässäni, ja saan sen ulos lähipäivinä kun saan kaapelin puhelimen ja koneen väliin).

Kun verenvuoto lakkasi ja ensiavun ihmiset totesivat ettei mulla ilmeisesti oo murtunutta nenää, menin katsastamaan lopun keikkaa, hantuuki kädessäni. Luonnollisesti katsoin keikan myös vähän kauempaa.

Slipknotista voidaan olla montaa mieltä, mutta mun mielestä bändi on selvinnyt tarpeeksi monesta musiikillisesta trendikaudesta että se on todistanut ansaitsevansa paikkansa. Jotain raakaa ja aitoa bändissä on vaikka ne kuinka myis miljoonia. Sori, näin se mun mielestä vain on. Myös soitannollisesti bändi oli kovassa lyönnissä, ja oli mahtava kuulla uudehko psychosocial livenä.

Paikalla olleet noin 4000 ihmistä alkoivat valua keikan jälkeen ulos hoo moilasina, kun he huomasivat ettei keskustaan ole minkäänlaista kyytiä. Mä kaahin ympäriltäni 4 kappaletta paikallisia metallipäitä, ja ehdotin yhteistä taksia keskustaan. Kavereille sopi idea, ja saimme taksin juuri sopivasti ennen kuin tilanne räjähti käsiin.

Hostellilla törmäsin myös Joeen, joka saapui paikalle vanhan kaverinsa kanssa opiskeluajoilta. En nyt satu muistamaan tytön nimeä, mutta isokokoinen likka oli kyseessä. Ja ihan kivakin. Näpytteli tosin jatkuvasti puhelintaan, joka ei oo hirveän mukavaa kun yrität keskustella jonkun kanssa. Suuntasimme pariin baariin, joista yksi oli joku omituinen karaokepaikka. Jostain syystä päädyn aina karaokepaikkoihin, vaikka en varsinaisesti harrasta.

Nousimme hostellimme vanhaan tavarahissiin kolmen aikaan aamuyöstä, ja vedimme tuplaoven kiinni. Mun mielestäni oli uskomattoman hauskaa että hissi pysähtyi aina kun sisäovea nykäisi auki pari senttiä, joten toistin tempun pariin otteeseen. Olimme nelos- ja vitoskerroksen välimaastossa kun hissi yhtäkkiä pysähtyi. Katsoimme toisiamme ja aloitimme naurunremakan. Mä olin onnistunut jumittamaan meidät hissiin, keskellä yötä.

Soitimme hissin hälytyskelloa aikamme, mutta kukaan ei kuullut. Ei meillä ollut kauheasti vaihtoehtoja. Joe soitti paikalle palokunnan, ja voitte vain kuvitella ilmeet kasvoillamme kun kuulimme sireenien ulvonnan lähestyvän rakennusta keskellä öistä Aucklandia.

...ja mun nenään sattui.

Talousasioiden kohenemisesta

Osa 6: Portage 16.-21.10.2008

Koska nyt asuin omassa tuvassani, piti minun varustella itseni kunnollisella määrällä ruoka- ynnä muita tarpeita, seuraavia viikkoja varten Blenheimissä. Sonya heitti mut sinne asti ja pakkasi autonsa takakontin täyteen mun ruokatarpeita. Saisin ruokaostokseni palatessani Portagen markille. Itsehän jäin Blenheimiin yöksi katsoakseni pari leffaa ja rentoutuakseni yhden oluen äärelle illemmasta.

Kun Sonya lähti takaisin kävin astelemassa Blenheimin keskustassa ja hoitelemassa sekalaisia pankkiasioita, joita Pictonissa ei yksinkertaisesti pysty tekemään, mokomassa kyläpahasessa. Sitten kävin katsastamassa Coenin veljesten uusimman, huumorilla ryyditetyn CIA –sekoilun Burn After Reading. George Clooney, Brad Pitt ja mainio Frances MacDormand nauttivat kaikki rooleistaan ja onnistuvat myös naurattamaan melkoisesti. Pitää oikein suositella. Nyt ei puhuta Oceans Eleven –tyylisestä ”olen vitsikäs ja näytän pirun hyvältä” –huumorista, vaan jotain lähempänä Coenin veljesten ”O’ Brother, Where art Thou?” –elokuvan harvahampaista revittelyä.

Kävin asettumassa samalle motellinomaiselle hostellille, jossa Mikon ja Anun kanssa vietimme yhden vapaan viikonlopun viime reissulla. Uskomaton haju, jostain viemärin ja kompostin välimaastosta. Sitten kävin vilkaisemassa toisen komedian, Will Ferrellin ja John C. Reillyn Step Brothersin. Sitäkin pitää oikein kehua, koska tämä oli vilpittömästi ensimmäinen Ferrell –elokuva pitkään aikaan maistui omaperäiseltä.

Olin viekkaasti laittanut dödöä kainaloon ja painuin samalta istumalta Blenheimin ”yöelämään”. Ainut auki ollut paikka oli karaokebaari, jossa piti oikein hetken ihmetellä meininkiä. Ensinnäkin oli todella hämmentävää nähdä 50 Centin ”In da Club” karaokeversiona, kahden pönäkän Maorinuorukaisen tulkitsemana. Go shawty, it’s your birthday… toisekseen, mä olin todennäköisesti baarin viehättävin yksilö, naiset mukaan luettuna. Lähdin pois, koska pelotti.

Seuraava aamu valkeni parin oluen jälkeisessä krapulanpoikasessa, ja lähti liikkeelle kävelylenkillä takaisin keskustaan. Mulla tunnetusti karkaa mopo rasasta tekniikan suhteen tasaisin väliajoin, jos siihen vain on mahdollisuus. Nyt siihen aukesi tilaisuus kun näin liikkeen joka vuokraa televisioita, minimissään 6 kuukauden sopimussyklillä. Meitsi vuokrasi 40 –tuumaisen FullHD-töllöttimen, että saisin kaiken ilon irti hommaamastani Pleikka3:sta. Kustannus ei todellakaan ollut härski, mutta kyllä mä vähän taas nauroin itselleni. Kokonaisvuokra 6 kuukauden ajalta tulisi kustantamaan mulle n. 200 euroa, eli ei paha.

Tämän jälkeen havaitsin vielä ehtiväni aamukahvin jälkeen kyllyttämään elokuvajanoani yhdellä rainalla, joka oli Ridley Scottin Body of Lies, pääosissaan Leonardo DiCaprio sekä aina yhtä sietämätön Russel Crowe. Tämä leffa on jotenkin täydellinen hengenheimolainen DiCaprion aiemman Blood Diamondin kanssa, ja pidin tästä suunnilleen yhtä paljon kuin kyseisestä elokuvasta. Käteen ei jäänyt kauheasti, mutta ihan mukava raina, joka muuten perustuu tositapahtumiin lähi-idässä toimivasta CIA –soluttautujasta.

Bussille oli hyvin aikaa kävellä, ja veneenihän odotti mua Pictonissa noin tunnin päästä. Mun epäuskoisuutta onkin vaikea kuvailla, kun näin bussin lähtevän liikkeelle lähes 10 minuuttia etuajassa. Tämän takia juuri eteläsaari on joukkoliikenteen suhteen todella erikoinen, mikään ei oikein mene kellon perusteella, vaan jonkilaisella mutulla. Kävin antamassa bussiaseman tiskille ”palautetta”, ja lähdin kiukkua puhkuen kävelemään valtatietä kohti, mä nimittäin en pääsisi Portagen markille ollenkaan ellen ehtisi tähän veneeseen.

Väittivät että täällä ei tarvis peukku pystyssä kauaa seistä, että saisi kyydin. Käveltyäni soppelille pisteelle nostin peukun kohti taivasta, ja valehtelematta ENSIMMÄINEN auto pysähtyi. Hyppäsin kyytiin, ja haistoin välittömästi jotain erikoista. Voi veljet. Nää tyypit oli IHAN pössyissä. No, olivatpa mukavia. Christchurchista liikkeelle lähtenyt parivaljakko kertoi olevansa muutaman päivän ajelulla, ja utelivat kauheasti suomesta ja siitä että olinko täällä maisemien vai palkkatason takia. Vakuutin pariskunnan siitä, että suomessa liksataso on lähes kolminkertainen, ja että ei tarvitse huolehtia elintasopakolaisista toistaiseksi. Kerroin myös olevani menossa Christchurchiin keskiviikkona, johon kuskina ollut mies hihkaisi että menisin heidän kyydillään. Ennen kuin ehdin edes vastata, mulle tarjottiin jo puhelinnumeroa. Kuskina ollut mies vakavoitui kuitenkin hiukan, hidasti autoaan ja otti aurinkolasit punaisilta silmiltään. ”You know mate, there’s only one small thing. You don’t happen to have a problem with kannabis?” Heh, en ollut haistanutkaan vielä mitään.

Hengissä pääsin perille ja ehdin veneeseeni.

Lauantaissa ei päivänä ollut mitään mainitsemisen arvoista, paitsi eräs hässäkkä jossa jumitin firman auton ylämäkeen ja Raumati ja Michal tulivat hätiin, ja muistivat vittuilla koko loppupäivän aiheesta, ja myös siitä että olin näpistänyt hotellilta shampoota. Kakkiaiset.

Illalla vietimme Even läksiäisiltaa, ja pelasimme korttia.. Snapper oli pitkästä aikaa auki, ja komentelimme Neilia tarjoilemaan meille paukkuja. Humalapäissämme julistimme Raumatin ja Michalin kanssa kauden virallisesti avatuksi, ja että tästä kesästä tuli hieno – meidän kolmen tehtävänä olisi pitää huoli ettei kukaan jäisi paitsioon. Michal jaksoi mukana vielä noin puoli tuntia, kunnes siltä loppui suorituskunto, ja Petra talutti sen kotiin. Koko vapaalla oleva henkilökunta oli pelaamassa biljardia, ja lopuksi hoipertelin kotiin 1,5 kilometriä säkkipimeydessä. Raumati lupasi herättää ja hakea mut töihin seuraavana aamuna.

Ja siellä pihallahan se puoli kahdeksalta tööttäsi, vaikkakin varmasti edelleen jotain veressään. Myhäillen Maorikorsto tuli ovelleni ja tarjosi Lanilta terveisinä tuodun lahjan, kauheushoitosarjan hotellin puolesta. Hehheh, shampoovittuilu jatkuu. Pääsin kuitenkin tasoihin Michalin kanssa kun selvisi että se oli paiskannut yöllä humalapäissään hotellin varapöntön varaston edustalta alamäkeen, ja mä siivosin sen ekana asiana sunnuntaiaamulla. Tämä antoi mulle kuitenkin loistavaa kettuilumateriaalia tsekille.

Sunnuntaina Evelle järjestettiin vielä grillauskemut Lanin ja Raumatin parvekkeella, josta Joen kanssa tosin liukenimme hyvissä ajoin Formuloita katsomaan. Perkeleen Hamilton. Täällä on myös huomattava määrä brittivieraita, joitten kanssa tulee aina väittelyitä aiheesta.

Maanantai oli kovin erikoinen, varsinkin Tracy –paralle. Tulinen tsekkinainen Alena oli ilmoittanut ettei tulisi pysymään pulkassa jos joutuisi asumaan vielä päivänkin punkkahuoneessa, jossa mä viime keväänä itsekin asuin. Tracyllä oli lisäksi uusia ihmisiä jotka tulivat töihin maanantaina, ja hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarjota mitään. Mä päätin tarjota Lydialle ja Alenalle mahdollisuutta muuttaa mun kämpille, väliaikaisena ratkaisuna. Mulle riittäisi oma sohvapaikka, ja se että hotellilla ei olisi minkäänlaisia konflikteja. Tytöt kävivät katsastamassa paikat ja innokkaina ilmoittivat tahtovansa muuttaa. Juttelin asiasta vuokraisäntien kanssa, joille asia oli ok, kunhan tänne muuttava pari ”ei olisi pari”. Menin takuuseen tytöistä ja kerroin heillekin että ensimmäisestä valituksesta vuokraisäntien suunnasta heille tulisi monoa.
Tämä kaikki tarkoitti mulle toki taloudellisesi oikein herkullista tilannetta, sillä mun viikkovuokra oli enää 70 dollaria, eli n. 30 eur. Ei paha, ei paha. Tytöt muuttaisivat markille perjantaina, mun ja Joen Aucklandin keikan jälkeen.

Koko viikon olimme luonnollisesti puhuneet paljon siitä mitä omistaja Alisonin pulkkaan hyppääminen tarkoittaisi. Varmaa oli kuitenkin että uudelleenorganisointia tapahtuisi. Tuskin potkuja, mutta organisointia varmasti. Alison ilmoitti mulle edellisellä viikolla että haluaisi istua mun kanssa ensimmäisenä asiana ensi viikolla, ja niin tiistaina tapahtuikin. Topakka 60 –vuotias pyysi mua nappaamaan kahvin mukaani ja tulla hänen kanssaan ulos kävelylle.

Alison on kova nainen, Australiassa kantimensa markkinoinnin parissa ansainnut bisnesihminen, joka vanhoilla päivillään löysi Danin, jollain lailla yhä arvopaperimaailman kanssa tiiviisti toimivan 75 –vuotiaan miehensä. Pari osti Portagen 8 vuotta sitten, jonka jälkeen bisneksen arvo ja liikevaihto ovat kasvaneet 200%. Ei ihan mikä tahansa marjanpoimijapariskunta.

Alison kertoi heti kärkeen, että hän oli kuullut Lanilta paljon kehuja siitä miten toimin asiakkaiden kanssa, ja siitä että Lani itse oli pyytänyt että mulle tulisi osittainen rooli vastaanotossa. Nainen tarjosi mulle pienen palkankorotuksen ja toivoi että tästä voisi kehittyä pidempi työsuhde, vaikka edes kausiluontoisena. Lupasin miettiä asiaa, ja kiitin odottamattomasta kunniasta.

Hymyssä suin lähdin kohti Christchurchia.

…ja heti konseptit sekasin.

Osa 5: Portage 13.-16.10.2008

Vinhaa miten nopeasti tää muuttu arjeksi täällä, ja miten hyvin takaraivossa koko paikan rutiinit oli. Kaikki oli niin perkeleen hienosti. Kunnes… noh, palaan siihen pian.

Ensimmäiset pari työpäivää menivät yksin puurtaessa, ja vapaa-aikaa ei juurikaan ehtinyt viettää. Odotin kovasti ensimmäisiä vapaapäiviäni torstaina ja perjantaina. Joen kanssa oli aikomuksena käydä ensi viikolla tsekkimässä Slipknot Aucklandissa, ja samaisen karvapärstän kanssa olemme sparrailleet Melbourneen menosta maaliskuussa. Mutta katotaan kuinka rahaa kertyy tilille ensin.

Niin, raha. Maailmantaloudella ei mene huippuhyvin. Uusi Seelanti on aina vaikuttanut lintukodilta näissä asioissa, mutta kyllä hotellipuolella vaikutukset on välittömät. Talvikausi on ollut hiljaisin ikinä, ja Deanin kanssa istuimme yksi ilta puhumassa oikeinkin pitkään oluen ääressä siitä mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan. Dean oli jotenkin erikoinen, muutenkin. Allison, hotellin omistaja olisi tulossa käymään hotellilla huomenna.

Kättelin Allisonia ja hänen n. 65 –vuotiasta ”poikaystäväänsä”, Dania, kun he nousivat aamukahdeksan veneestä. Alisonin käynti hotellilla tiistaisin oli rutiinia jo viime kaudelta, ja tarkoitti yleensä lähinnä sitä että mäkin silitin työpaidan aamulla ja siivosin pakettiautosta enimmät roskat pois. Allison kertoi autossa että hän oli halunnut mut takaisin joistain aivan muista kuin kuljetusteknisistä syistä, vaan pikemminkin mun kotosuomen ammattiin liittyvissä asioissa. Olin yhtä isoa kysymysmerkkiä, mutta en kysellyt enempää. Se on vähän pelottava nainen. Dean ja Allison istuivat koko päivän palaverissa, joka oli toki hyvä koska se nainen ei ollut jatkuvasti katsomassa olimmeko me tehokkaita.

Koulut alkoivat alkuviikosta, ja nyt näin joka aamu ja iltapäivä jälleen Deanin ja Katherinen lapsia Sophieta ja Ollieta. Suloisia paskiaisia edelleen. Sophie on just täyttänyt 6, ja on yhä käsittämätön prinsessa, jonka toki saa edelleen kikattamaan kun sen nappaa kainaloon ja meinaa heittää mereen laiturilta. Olliesta tulee kyllä kasvamaan jotain erikoisen hienoa. Uskomaton yhdeksänvuotias.

Tiistai-iltana Michal ja Petra hyökkäsivät kylään, ja vaativat että tulisin heidän kanssaan vihreään taloon pokeria pelailemaan, käytyämme kävelemässä mun rantapalalla. Kyllä vaan, mun takapihalla on meri. Joe röhnäsi sohvallaan, krikettiä katsoen, mutta suostui samalla pelaamaan. Lydia saapui myös (juu, Lydia oli sen uuden Kiwitytön nimi, nyt muistin), ja jostain syystä sosiaaliseksi heittäytynyt Satishe. Satishe on yksi viime kaudelta tutuista keittiötyöntekijöistä, reilu parikymppinen pienikokoinen fijiläispoika, joka ei vain viime visiitilläni oikein ikinä lähtenyt mihinkään. Nyt sitä näkee joka ilta. Mikäs siinä, mukava sälli.

Tottakai mä voitin. Mutta siinähän ei ollut mitään yllättävää. Sen sijaan Raumatin tullessa huoneeseen, kaikkien leuat tippuivat. Dean oli irtisanoutunut tänään. Mä lopettaisin tähän jos olisin kirjoitustyylilleni uskollinen… mutta mä jaksan vielä hetken.

Sitä purkaessa menikin sitten se ilta, ja seuraava päivä. Dean otti mut ja Sharpien juttuihin heti aamusta, ja selitti ympäripyöreästi syitten olevan monituiset. Isoimmat syyt olivat henkilökohtaiset – hänen isänsä veteli viimeisiään Pictonissa, ja Ollien ja Sophien harrastusmahdollisuudet Portagen lähistöllä olivat melko minimaaliset. Oli silläkin jotain tekemistä asian kanssa, että huolimatta tittelistä General Manager, Allison ei ikinä antanut Deanille työrauhaa oman tonttinsa kanssa. Jotain jäi sanomatta, mutta en ruvennut kaivelemaan. Sanoin vain Deanille että hän on ollut paras pomo mitä mulla on ikinä ollut, ylivoimaisesti. Mies nyökkäsi hiljaisesti ja kiitti.

Allison saapui paikalle itsekin jälleen keskiviikkona, ja teki heti pikkubussissa mulle selväksi tulevansa olemaan paikalla vastedes päivittäin, varsinkin Deanin loppukuusta tapahtuvan lähtemisen jälkeen. Jippiiiiiii….

Liityin palveluun nimeltä DVDunlimited, joka on eräänlainen nettivuokrauspalvelu. Ne lähettää sulle kolme dvd:tä kerrallaan, ja katsottuasi leffat sä voit lähettää ne takaisin, jonka jälkeen ne lähettää sulle taas uudet. Kuukausitaksa on vain 35 dollaria, Niin, sieltä saa kaikkea mahdollista, sarjabokseista blu-rayhin ja pleikkapeleihin. Siistiä. Tommonen pitäis perustaa suomeen, vai onko perustettu jo? Mä perustan jos ette te ehi enste.

Portagen kaupan pitäjä Sonya lupasi kuskailla mut torstaina Blenheimiin ilmatteeksi, kun oli itse menossa isäänsä katsomaan. Pictonissa tapahtuneen välipysäkin aikana pääsin moikkaamaan Marisaa, jonka kahvilabisnes oli mennyt talvikauden yli oikeinkin hienosti. Nyt oli aikaa jutustella vähän pidempään myös Naomin kanssa, joka kertoi Cambellin olevan sairaalassa sijoiltaan menneen rystysen takia. Katsoin Naomia hetken kysyvästi mutta kyllä, kuulin oikein. Sen luikun rystynen oli sijoiltaan.

Marisa oli alkanut kuntoilemaan ja väitti vetävänsä triathlonin marraskuussa. Naista katsoessa se oli melkein pakko uskoa. Pitäiskö tässä itekin tehä jotain? Toki mun päivärutiinit Portagessa takasivat jo itsessään eräänlaisen päivittäisen triathlonin.

Blenheimissa tarkoituksenani oli varustella itseni kesäkautta varten, ja rentoutua hiukan. Pari leffaa, ehkä pari olutta. Mutta koska juuri tätä kirjoittaessani makaan punkassani Blenheimissä ja ilta on vasta aluillaan, on siitä vaikea kertoa enempää. Täyttäkää loppu mun puolesta.

Back in Portage.

Osa 4: Portage 10.-12.10.2008

Uskomatonta kyllä, heräsin ajoissa ilman ongelmia. Mullahan oli siis se puhelin hukassa, joten pienestä ihmeestä puhutaan nyt. Oli aika raahautua laukkuineen Cougar Linesin veneterminaalille. West Bayn vesitaksi oli lopetettu, tuo firma jota olin koko viime visiitin ajan käyttänyt.

Sopivaa munaravia juosten ehdin käydä bussiasemalla myös, jättämässä lapun tiskille jossa kerroin yhteystietoni puhelinta varten. Olin melko lailla varma että se löytyisi, olin viimeinen ihminen eilisessä bussissa ja kyseinen auto tulisi jatkamaan takaisin Christchurchiin vasta iltapäivällä. Raahatessani laukkujani kohti laituria näin Marisan kahvilaa avaamassa kaksi kovin tuttua hahmoa, Naomin ja Cambellin. Kiireessä kävin halaamassa molempia ja lupasin palata Pictoniin heti tilanteen ollessa suotuisa. Naomi ehti kertoa että äitinsä Eve oli tekemässä lähtöä Portagesta, eikä olisi seuranani enää montaa päivää. Sääli.

Veneen tykönä törmäsin tuttuihin tai ainakin kahteen. Tracy, henkilöstöpäällikkö, hypähti kaulaan, ja moikkasin myös mulle vähän etäiseksi jäänyttä tilipuolen Joannea. Joanne on muuten iso tyttö. Todella iso tyttö. Siitä tietää että ihmisellä on muutama ylimääräinen kilo kun sen nilkoissa on makkaroita.

Oli taas kerran, pakko sanoa, todella hassua katsella kun lähestyimme Torean laituria. Tuntui että täältä olis lähteny ihan just – ja niinhän se toki onkin, ei siitä oo ku puoli vuotta. Laiturilla vastassa olivat Del ja Sharpie, joista ensimmäistä piti rutistaa oikein kunnolla, ja jälkimmäiselle riitti kädenpuristus.

Hotellilla tuttuja tuli vastaan vasemmalta ja oikealta, ja kaikki oli mahtava nähdä – Leilani, (viiksetön) Dean, Eve, Satishe, Joe, Neil, David… perkules. Mahtavuutta. Teille nää kaikki on vain nimiä, mutta ei osaa selittää miten hienoa oli olla täällä taas. Sharpiella oli melkoinen hässäkkä päällä, joten tarjouduin heti auttelemaan vähän. Pyörälläajoa tämä on, aivan kuin olisi ollut pois pitkän viikonlopun verran. Tracy antoi mulle päälle tutun oranssin, nukkaisen nutun ja meitsi rupes vetämään.

En tokikaan tehnyt sisälle pitkää päivää, pitihän tässä vielä asettuakin.

Craigin oli pitkään tarkoitus tulla paikalle myös, mutta sitten selvisi ettei hänellä ollut viisumin puolesta minkäänlaista mahdollisuutta. Uuden Seelannin lait olivat tiukentuneet uskomattoman paljon ulkolaisten työntekijöiden suhteen, ja Craigin olisi pitänyt suoraan hakea kansalaisuutta että olisi päässyt paikalle kolmannen kerran. Hän kuitenkin lähetti mulle viimeisenä lahjanaan kontaktin talon puolikkaasta joka hänellä oli vuokralla viime kesänä. Soitin vuokraisännille ja ajoin laukkuni paikan päälle.

Ross ja Sylvia Withell ovat oikein kultaisen oloinen vanhempi pariskunta jotka olivat aivan innoissaan siitä että heidän alakertaansa tulee taas joku asumaan. Myöskään itse kämppä ei ole ollenkaan hassumpi, kolme huonetta ja keittiö, ja kuukausivuokra on vain $480, eli noin 200 euroa. Craigin jäljeltä kämpillä on vaikka mitä, televisiosta kaikkiin mahdollisiin keittiövälineisiin ja mausteisiin. Ei voi valittaa.

Paitsi ehkä etäisyydestä. No ei se ole kuin reilu kilometri. Mutta ylämäki Uudessa Seelannissa on jotain aivan muuta kuin mihin jalasjärveläinen sikafarmari on tottunut. Mä olin mielestäni kova jätkä pyörän päällä. En enää niinkään.

Mun ensimmäinen viikonloppu oli jo ihan rutiinia, ja oikeastaan isoja muutoksia ei paljoakaan ole, paitsi että meidän lohkon nimi ei enää ole ”Transport” vaan ”Grounds”, joka viittaa siihen että meille kuuluu myös paljon alueen ylläpitoa. Niin, ja mun uus pomo on Raumati! Iso poika ei vaan vielä ole paikalla, saapuisi vasta tiistaina.

Mun ensimmäiset kaksi päivää olivat kohtuullisen pitkiä, olinhan ainoa porteri paikalla. Ykstoistatuntisia kumpikin. Varsinkin sunnuntaina korpes oikein kunnolla odotella viimeistä venettä kun Joe venaili vihreässä talossa että olisin liittynyt seuraan formuloiden pariin. Ehdittiin me sitten jotain katsoakin. Niin, Joen ja Neilin kanssa kolmantena pyöränä kyseisessä talossa oli nyt nainen, ja tämä näkyi melkoisesti. Tissilehdet olivat edelleen samassa nurkkauksessa, mutta ne oli ahdettu roskasäkkiin, ja vessassa ei haissut ihan niin vanhalle virtsalle.

Joen kohtalona olisi ajaa kuontalonsa parin viikon päästä, sillä hän liittyisi seuraamme kuljetuspuolelle. Asiakaspalveluun siirtyminen meinasi automaattisesti ettei miehellä voi olla 20 cm pitkää punaista risupartaa. Armonaikaa hänelle oli annettu siihen asti kun hän kävisi kanssani Aucklandissa Slipnotin keikalla 22. päivä. 23 –vuotiaaksi varttunut Christchurchilainen oli jo kurkkuaan myöten täynnä keittiöhommia, ja halusi koittaa jotain aivan muuta.

Uusia kasvoja on muutamia, joista voin mainita tässä välissä ainakin Michalin tyttöystävän, Petran, joka omistaa ihan samanlaisen psykoottisen naurun kuin poikaystävänsä. Noitten kanssa tulee hauskaa. Housekeepingissä on nyt isoja aukkoja, varsinkin kun Eve lähtisi viikon päästä. Uusia tyyppejä on ainakin herttaisen oloinen kiwityttö jonka nimeä en nyt muista. Ikää on 18 vuotta, ja taisi olla kotoisin Wellingtonista. Kolmaskin tsekki liittyi joukkoon tummaan kun 28 –vuotias pirtsakan oloinen Alena saapui Portageen samana päiväna kun minä. Tyttö vaikuttaa mukavalta hänkin.

Kaikkein hauskinta on istua toimistossa Lanin kanssa. Välillä ihmeellisiä ärrinpurrin –kohtauksia saava 160 -kiloinen Maorinainen omistaa kultaisen sydämen, ja sen kanssa saa nauraa usein. Sillä on hirveä vimma yrittää naittaa mua Alenalle, mutta se ei nyt ihan ymmärrä miten suuren haasteen edessä se on.

Kaikkia kiinnostaa kauheasti mitä Mikolle ja Anulle kuuluu, ja ovatko he jo menneet naimisiin. Tottakai ne on, vastaan minä. Kaikki on jotenkin niin samanlaista, että tuntuu tosiaan että en olisi koskaan lähtenyt mihinkään, osa kasvoista vain on muuttunut.

Ai niin, sain puhelimeni takaisin tänään, maanantaina. Seitsemän viestiä, joista kolme oli äidiltäni, ja joitten sisältö oli kasvava huoli voinnistani. Ilmeisesti on kovin todennäköistä että ajaisin täällä jonkun yli tai päin puuta.

Uuden-Seelannin käsikirja driftareille

Osa 3: Auckland-Wellington-Christchurhch-Picton 7.-9.10.2008

You like my drama baby?

Otan osaa. Oli kieltämättä totinen hetki kun tullivirkailija meinas ruveta vaikeeksi ja ohjas mut johonkin erikoistiskille vähän taaemmas lentokentällä. Tunnin istuskelun aikana mut kutsuttiin muutamaankin otteeseen takaisin tiskille täydentämään tietojani. Onneksi tilanne kuitenkin saatiin selvitettyä ilman konsulaattipuheluita.

Suomalainen pariskuntakin jonka kanssa piti treffata vielä lentokentällä, oli ehtinyt lähteä etiäppäin. Uuden Seelannin valuuttaa pikapankista käteen ja bussilla keskustaa kohti. Olin kertakaikkisen surkea näky kun nuokuin etukenossa bussin penkissä, nojaillen milloin ikkunaan pääni kolistessa, milloin vähemmän kuin vastaanottavaiseen vierustoveriini. 11 tuntia lentokoneessa on liikaa, ja tää aikavyöhykesekoilu sotkee oikeasti nupin.

Aucklandissa satoi, kun loikkasin Sky Towerin juurella bussista laukkuineni. Samalla pysäkillä ulos hypännyt taiwanilainen mukava nuorimies korjasi ilmansuuntani oikeaksi, olisin muuten lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin missä hostellini oli. Hostelli oli aiemmalta visiitiltä tuttu Auckland City Centre, Mikolle ja Anulle lähinnä oksentelumuistikuvia mieleen palauttava pytinki. Hehän kärsivät puoli vuotta sitten ruokamyrkytyksen juuri täällä, viettäen viikon petissä molemmat.

Hostellihuoneeseen päästessäni päätin uhmakkaasti olla nukahtamatta ennen iltaa, muuten tästä päivärytmin korjauksesta ei tulis sfiddujakaan. Sen sijaan tutustuin saksalaiseen kämppikseeni, ja aloin setviä välttämättömiä vero- ja tiliasioita. Bank of New Zealand oli nurkan takana, ja tilin avaus oli tällä kertaa huomattavasti mutkattomampaa. Verohommat oli kunnossa puhelulla, ja Vodafonen liikkeestä noudin kortin pulikkaan jonka tulisin huomenna Christchurchista noutamaan – moisen olin nettihuutokaupasta ostanut.

Kello ei ollut vielä tarpeeksi, joten kävin katsastamassa keskustaa ja palauttelemassa sitä mieleen. Sadekin taukosi. Soitin Portageen selvittääkseni kuljetusvaihtoehtojani, koska olisin huomenna Pictonissa vasta iltayhdeksältä. Michalin hönöinen tsekkibrittiaksentti oli mahtava kuulla, ja sovimme että ottaisin vasta aamuveneen Pictonista perjantaina. Työvuoro mulle oli laitettu lauantaille. Kävin katsomassa tyhjänpäiväisen komedian nimeltä The House Bunny, josta on kuitenkin todettava että ennen kovin mitäänsanomaton Anna Faris osaa tätä nykyä kannatella elokuvaa. En tiedä miksi myönsin käyneeni katsomassa kyseisen elokuvan, muuten.

Leffan jälkeen kävin nettikahvilassa selvittelemässä loppuja nettihuutokauppojani. Tarkoituksena oli ostaa käytetty PS3 ajantapoksi Portagen rattopäiville. Pelisetin olin näköjään voittanut, mutta kaveri joka sen mulle myisi ei ollut tavoitettavissa. Sovimme että hoitaisimme kaupan 22.-23. tätä kuuta kun tulisin katsomaan Slipknotin keikkaa takaisin Aucklandiin.

Illan päätteeksi oli pakko käydä tsekkimässä peliliike AVS, jossa olin aikaa viettänyt keväällä GTA4:n ilmestyessä. Hauskinta oli että omistaja muisti mut hyvinkin ja kertoi onnellisena bisneksen lähteneen hyvin käyntiin. Tämä pelinettikahvila –konsepti on toistaiseksi aika uusi täällä niin kuin Suomessakin, ja muistan kuinka täpinöissään ja jännittynyt tämä intialaislähtöinen omistaja oli huhtikuussa. Nyt mies suorastaan huokui itseluottamusta. Hakkasimme rock bandia hetkisen ja toivotin kaverille yöt, ja lupasin palailla asiaan taas puolen vuoden kuluttua.

Unta ei tarvinnut kauaa odotella, vaikka jännitinkin hiukan heräisinkö aamulla ajoissa varhaiselle lennolleni. Noh, mun kaksi kokoa liian pieni virtsarakkoni nosti mut kyllä ajoissa ylhäälle.

Olin taas nousemassa johonkin perkeleen lentokoneeseen. Onneksi paikallislennot ovat edes asteen helpompia lähtöselvityksien ynnä muitten suhteen. Vain 40 euroa maksanut lento Christchurchiin meni Wellingtonin kautta, ja yllättävää kyllä ne eivät edes laskuttaneet mitään ekstraa mun isosta matkalaukustani.

Pakko tähän väliin ihmetellä, että miten helevetissä se 22 kiloa voi tuntua noin painavalta perässä raahatessa, vaikka mulla oli enemmän päälläni vielä 2 vuotta sitten? Ei se noin raskaalta olisi tuntunut, noustessa Aucklandin keskustan mäkiä tuo lisämassa vyötäisillä ja poskissa kuin mitä se on pyörillä. En mä ymmärrä. Enkä muuten sitäkään, millä logiikalla lentoyhtiö laskuttaa joissain tapauksissa 50 –kiloiselta naisihmiseltä, jolla on 20 kg matkalaukku 30 eur lisähintaa, kun siltä 140 kiloa painavalta herrasmieheltä ei laskuteta mitään. Joka muuten vie tilaakin lähes kahden istuimen edestä. Ilmeisesti SAS on joissain lennoissaan ryhtynyt asiakaspunnituksiin… ainakin muistan lukeneeni noin vuosi sitten.

Christchurchissa löytyi heti lentokentän ääreltä halpa viiden dollarin pikkubussipalvelu joka heitti keskustaan. Aikaa oli tapettavana nelisen tuntia ennen bussin lähtöä, joten astelin muina miehinä paikallisen YHA – hostellin yhteistiloihin matkalaukkuineni. Kukaan ei kysynyt mitään. Tein siinä sitten itselleni ruokaakin yhteiskeittiössä, parit kananmunat, tonnikalaa ja mystistä pastahöttöä.

Nettipulikan sain käteen parin korttelin päästä löytyvältä Rock FM:n radiotoimituksen vastaanottotiskiltä, jonne kauppakontaktini Jonathan oli sen jättänyt. Mies oli itse lähetystä tekemässä paraikaa, mutta menihän se näinkin.

Tracylta oli tullut mailia jossa hän tarkensi mulle mun toimivan nimenomaan transporter –osastolla tänäkin vuonna. Hyvä, koska sitä olisin pyytänytkin. Pidin meille tahattomasti suoduista lusmuiluhetkistä laiturin päässä, ja siitä miten fyysinen työ paransi oloani jo parissa kuukaudessa.

Intercity –bussiterminaalin tyköä lähtiessämme totesin etten ehtinyt tehdä vaihtokauppaa myöskään kaverin kanssa jolta mun olis pitänyt käydä noutamassa sen käytetty PS3. Pahoittelin asiaa tekstiviestitse ja kysyin mahdollisuutta noutaa sekin rakkine 23. päivänä.

Bussikuski oli mulle edelliseltä reissulta tuttu. En oo varma kerroinko siitä viimeksi? Joulupukin näköinen heppu, joka jutusteli mikillä matkustajilleen enemmän kuin mitä ehkä pitäisi. Viiden tunnin bussimatkalle sain vallattua itselleni takapenkin, jolla taisin nukkua 90% matkasta. Puolimatkassa oli Kaikoura ja meidät vietin autiolta tuntuvan kaupungin ainoaan auki olevaan kahvilaan, nimeltään ”Why not? Cafe”. Jestas.

Avasin silmäni seuraavan kerran Pictonissa, ja järjestelin itseni ylös bussin penkistä. Raahauduin kamppeineni keskustasta löytyvään guest houseen, jonka kassalta mua tervehti pirpsakan näköinen nuori nainen. Silmiäni siristellen pyysin huonetta jossa saisi olla rauhassa. Tyttö antoi mulle ihan oman huoneen, jonne mut saatteli. Kysäisin tytöltä syntyperästään, kun jokin sen puheessa mätti. Veikkasin oikein, irkku jolle oli tarttunut kiwiaksentti. Toki se miten sen ilmaisin sille tuli pihalle melkoisena sammakkona: ”yes, I noticed the R’s”. The R’s. The Arse.

Parinkymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen plikka sulki oven ja jätti mut omaan rauhaani. Varmistin vielä ennen sänkyyn kaatumistani että kaikki oli mukana. Läppärilaukku, taskut… voi perkele. Puhelin oli jäänyt bussiin. Mä oon aika hyvä näissä.

Siis unohtelussa JA cliffhangereissa.

Salmoblog Uudessa Seelannissa – Taas.

Osa 2: Hong Kong - Auckland 7.-8.10.2008

Nopeasti kulahtaa arkipäivät ohi kun matkustelee aikavyöhykkeitä vastakarvaan. Käytännössä oon ehtiny tepastella Hong Kongissa 10 tuntia ja Aucklandissa yhden iltapäivän, ja sunnuntaiaamuna matka on edennyt muka jo torstai-iltaan? Ei helevetti.

Hong Kongin lentokenttä oli edelleen valtavuudestaan huolimatta selkeä. Hiki meinasi nousta pintaan kun lipunmyyjä kyseli kovin tarkkaan mun viisumit läpi ja meinas nostaa äläkän siitä että olin uusinut passini – tämä viisumihan oli leimattu edelliselle passille! Pienellä neuvottelulla eteenpäin, ja 20 minuutin kävelymatka terminaalin poikki portille 50.

Kone oli ihan täynnä, ja mullekaan ei ollut tällä kertaa siipipaikkaa, saatikka käytäväpaikkaa. Ketutti. Olin huomannut jo bussissa tullessani pariskunnan jonka ulkonäköä vilkaisemalla tiesi välittömästi suomalaisiksi. Jokin meissä on vain kovin tunnistettavaa. Koneeseen noustessa vaivauduin oikein poistamaan kuulokkeet korvilta hetkeksi että pystyin vahvistamaan tilanteen. Kyllä vaan, heillä oli kriisi siitä että heidät oli laitettu istumaan ihan eri riville.

Koneessa ryhdyin kaikkien sankariksi, koska kaikilla tuntui olevan paikoitusongelmia. Vieressäni olevan Kiinalaistytön ystävä oli paria riviä edempänä, ja tuskaili tilannetta. Tarjouduin siirtymään hänen ystävänsä paikalle että he pystyisivät olemaan vierekkäin. Kiitolliset Kiinattaret jäivät paria riviä taakse, kun huomasin keski-ikäisen brittiherran toistuvasti palailevan tarkastamaan perheensä tilannetta koneen takaosassa, kun hänen muu perheensä oli sinne sijoitettu. Itse satuin istumaan vain parin paikan päässä hänen perheestään, joten ehdotin miehelle paikkavaihtoa. JES! Käytäväpaikka, tilaa isolle miehelle.

No tottakai huomasin istuvani ihan sen suomalaistytön vieressä, käytävän toisella puolen. Tyttö vilkuili hermostuneena poikaystävänsä suuntaan. Heidän molempien vieressä oli liikuntarajoitteisia ja kielirajoitteisia kinuskeja. Tietäen että luopuisin hyvästä käytäväpaikastani tarjosin paikkaani suomalaistytön vieressä istuvalle vanhalle kiinalaisrouvalle, jonka autoimme vaihtamaan paikkaa. Nyt nuoripari pääsi vierekkäin, ja mä pääsin… ahtaaseen tilaan kahden äijän väliin.

Hei, jälkeenpäin en kyllä valita. Tutustuin 11 tuntia kestäneen lennon aikana oikein hyvin vierustoveriini Lioz Amariin (http://results.beijing2008.cn/WRMP/ENG/BIO/Athlete/3/1205533.shtml) , jolla oli 29 –vuotiaasta iästään huolimatta melkoinen elämänkokemus takanaan. Kyseessä oli Israelilainen ex-sotilas, joka oli menettänyt jalkatoimintonsa palveluksessa, ja oli nyt olympiatason paraolympialaisurheilija. Hänen tyttöystävänsä otti Pekingistä 3 kultaa. Miehen tarina ei ollut yksioikoinen, eikä jalkojen menettäminen tapahtunut taistelussa. Mies oli valittanut kipeitä nilkkojaan pitkään armeijassa, ja Israelin armeijahan tunnetaan kovasta kuristaan. Hermot olivat jotenkin rappeutuneet ja mies oli kaiken päälle kaatunut selkänsä lopuksi niin pahoin että tunto oli mennyttä navasta alaspäin.

Sitten puhuttiin pitkään, todella pitään siitä miltä se nuoresta miehestä tuntui kun yhtäkkiä ei jalkoja enää ollutkaan, siitä miten hän oli löytänyt uimisen. Uimisen kautta hän löysi myös tyttöystävänsä jonka kanssa hän oli seurustellut jo neljä vuotta.

Politiikkaa ei voinut olla sivuuttamatta, ja kosher –ruokavalioita. Kohteliaana kaverina hain pimeässä koneessa Liozille kinkkuvoileivän, joka ei oikein tehnyt kauppaansa. Oli mahtava puhua pitkään ja rauhallisesti kaverin kanssa joka onnistuu puhumaan noinkin vaikeista kotimaan asioistaan tuomitsematta täysin toista osapuolta. Kerroin myös Liozille kohdanneeni palestiinalaisia jotka eivät tokikaan ole vihamielisiä Israelia kohtaan. Edistin siis tavallani rauhaa lähi-idässä. Lioz nyt vain sattuu edustamaan ensimmäistä Israelissa syntynyttä juutalaissukupolvea, joka tulee yhdessä toisen osapuolen kanssa määrittelemään sen miten homma jatkuu tulevaisuudessa.

Kun nousin koneesta, vaihdoimme yhteystiedot ja menimme suunnillemme. Lioz lupasi yrittää päästä poikkeamaan Portagessa tyttöystävänsä kanssa. Jos näin käy, lupaan ottaa kuvan itsestäni kolmen olympiakultamitalin kanssa.

Tullitarkastuksessa mua odotti iloinen yllätys. Ei tällä mun uudella passilla olisi kuulemma mitään asiaa maahan.

Salmoblog ratsastaa jälleen

Osa 1: Hong Kong 5.-6.10.2008

Heräsin kuola poskella junasta viiden aikaan yöllä, lokakuun viidentenä. Siskoni ja hänen poikaystävänsä söpö-sami olivat puskeneet mut junaan kahden aikaan, ja puhelinta tutkimalla päättelin että olin pienissä läksiäispöhnissä lähettänyt pari noloa jäähyväisviestiä ihmisille. Läksiäiset oli vietetty vartissa ja huolimatta siitä että pitäis mukamas skarppina loikata aamukahdeksalta koneeseen, olin tuhannen humalassa. Mua kyllä vähän juotettiin. Mulla oli myös päällä paita jota en tunnistanut. Nukahdin taas.

Heräsin herätyskelloon Tikkurilasta. Pasilastahan se bussivuoro kulki? Niin sen oli pakko olla.

Perkele. Pasilassa muistin että se olis ollu Tikkurilasta. Taksi nappas mut kyytiin ja ajoi lentokentälle. Kuski oli mukava, suunnilleen ikäiseni mies joka kadehti mua reissuni puolesta mutta ilmoittikin samoin tein olevansa lähdössä viidettä talvea putkeen sukelluskouluttajaksi Thaimaaseen. Ei silläkään huonosti mennyt. Laskin mielessäni 5 vuotta taaksepäin… hetkinen? Kyllä, kaverin ekana työvuonna Thaimaassa aikanaan tapahtui aika raakoja juttuja. Kerto ensimmäisen työpäivän olleen Tapanina silloin.

Lentokentällä pupustelin alas äireen tekemän ruisleivän, ja kävin hakemassa lentoliput käteen Hong Kongiin asti. Mun portti oli ihan ristuksen kaukana, kotimaan terminaalin kupeessa, mutta silti mun oli pakko ravata ostamaan uusi adapteri. Mikko ja Anu olivat ostaneet sen mun Uudesta Seelannista ostaman läppärin ja annoin adapterin kaupan päälle. Mikolta tulikin aamulla viesti jossa se ilmaisi katkeruutensa Suomeen jäämisestä, ja pahoitteli kun ei ollut ehtinyt läksiäisiin. Olisivat kuulemma vuoden päästä tulossa ”perässä”.

Adapterin sai ilman veroja kun ilmoitti avaavansa sen vasta Hong Kongissa. Heh.

Frankfurtiin lento oli yksi suhahdus, ja sitten alkoi vakiopujottelu suurella lentokentällä. En nyt osaa sanoa muuta kuin että tämä oli ehkä epäselkein näistä massiivisista terminaaleista missä olen ollut. Näyttöjä oli harvassa, ja näytti siltä etten ollut ainut joka hetken hortoili. Onneksi apua voi aina toki pyytää, mutta itse päätin löytää sen perkeleen portin, olihan tässä muutamakin tunti vaihtoaikaa.

Löytyihän se portti E5 lopulta. Cathway Pacific mua taas näköjään roudais Hong Kongiin ja Uuteen Seelantiin. Koneessa mua oikein rupes mietityttämään, että miksi mut aina laitetaan istumaan siiven kohtaan. Oikeasti. En oo ollut yhdelläkään lennolla aikuisikäisenä jossa mua ei oltais laitettu siipien kohtaan. Lastataanko kone silleen että läskit ja isot kantavimpaan kohtaan? Lähtöselvityksessä kuitenkin ne sen päätöksen vasta yleensä tekee. Tämä askarrutti mua kymmenen tunnin lennon aikana. Nautiskelin muutaman elokuvan, uusimman Maxwell Smart –leffan, joka oli yllättävän hyvä, sekä pari muuta. Mm. Kung Fu Panda tuli katsottua, mutta torkahtelin sen aikana jatkuvasti. Sain unta koneessa ensimmäistä kertaa ikänä, siis.

Koneessa ajatus hortoili. Siitähän oli vain vajaa vuosi kun viimeksi olin tässä. Mitähän tästä tulee? Viihdynkö puoli vuotta? Mitä helvettiä sen jälkeen? Hyi olkoon. Onneksi ei tarvi ajatella.

Laskeuduin Hong Kongin isooolle lentokentälle, ja askelsin pikkuhiljaa tunnon palautuessa persposkiin kohti tullitarkastuksia. Jonoja ei näin varhain, aamukuudelta, juurikaan ollut. Laukunkin oikein sain tällä kertaa, vaikkakin siitä oli remmi lähtenyt ympäriltä lätkimään.

Ajattelin fiksuna kaverina matkustaa pummilla airtrainilla keskustaan, mutta enhän mä suatana muistanu että se lipputarkastusmasiina olisi vasta pääteasemalla. Nolona ostin tiskiltä lipun siellä päässä. Airtrain on yleiseen Hong Kongin hintatasoon nähden kallis, 90 hkd (n. 8,jotain euroa). Toki etäisyyttä on melkoisesti ja kyseessä on jonkinasteinen pikapikajuna-chu.

Hyppäsin pois Kowloonin asemalla, koska kartasta perustellen se oli lähinnä hotelliani. Otin taksin joka maksoi ei käytännössä mitään, ja pääsin hostellin osoitteeseen – 66-70 Nathan Road. Tämä oli keskellä mulle jo viime reissulta tuttua Tsim Sha Tsuin ostosaluetta. Ei minkään sumuisen vuoren päällä jonka lähin naapuri oli munkkiluostari ja valtava kultainen buddhapatsas. Hissi ei suostunut viemään mua oikeaan kerrokseen, vaan joko kerroksen ylemmäs tai alemmas. Portaissa valtavan laukun kanssa kulkeminen vitutti hetken.

Kello ei vieläkään ollut juuri mitään, joten jätin matkalaukkuni respaan ja kerroin palaavani aamupalan jälkeen. Respan täti ei ymmärtänyt sanaakaan mutta hymyili nätisti.

Taisin tästä jo viimeksikin mainita, mutta Kiinalaisessa mäkkärissä tai KFC:ssä on aikalailla erilaiset tarjottavat kuin länsimaisessa. KFC:n listalla aamupäivällä ei ainakaan ollut mitään joka olisi edes etäisesti muistuttanut hampurilaista. Ei sillä että valittaisin, makaroni-makkarahöttö oli oikein hyvää. Paikallinen makkara muistutti oikein kovasti maultaan perinteistä atrian käristettä, which was strange.

Tsim Sha Tsui on täynnä elektroniikkaliikkeitä, joita yhdistää ainakin kaksi asiaa. Kaikkien yläpuolella on naurettavan kokoinen ”SONY” –kyltti, ja missään niistä tuotteilla ei ole hintalappuja. Nämä on niitä koijariliikkeitä, joissa toki eurooppalaisittain on edelleen uskomattoman halvat hinnat. Mutta jos tuotteilla ei ole hintaa, miten voi olla mitään hajua siitä missä ”kipuraja” menee? Itse huudatin eräässä liikkeessä HD –digivideokamerasta myyjää puoli tuntia, jonka aikana hinta tippui jo eurooppalaisittain naurettavasta lähtöhinnasta puoleen hintaan. ”spesöl prais fö juu, sööö”. Toki mä ostin sen kameran, mikä tehnee musta hölmön. Ei sillä että se paljoa olis maksanu. Mutta silti.

Hostellilla oli tiskin takana mies joka osasi oikein hyvää engelskaa. Vietnamilaislähtöinen kaveri oli opiskellut jenkeissä ja nyt pyöritti tätä hostellia. Hän oli oikein auttavainen ja esitteli mulle kartasta paljon lähellä olevia nähtävyyksiä sun muuta, antoi salasanan hostellin ilmaiseen langattomaan verkkoon ja kahvitkin tarjos. Höpistiin niitänäitä aikansa ja päätin varata saman hostellin samoin tein mun perässä helmikuussa tulevalle kolmikolle, josta kerron lisää sitten myöhemmin.

Huonekin oli tosi mukavan kokonen ottaen huomioon sijainnin ja hintatason, n. 30 eur. Nukahdin samoin tein kun olin päässyt sänkyyn röhnähtämään.

Heräsin melko myöhään, vasta kahdeksan aikaan illalla ja päätin katsastaa Space Centren aukioloajat. Tottakai se menisi kiinni yhdeksältä ja olisi tiistait kiinni. Minkäs teet. Missasin.

Kaupungilla kiertelin, neonvaloja ihmettelin ja pikaruokaa söin. Jos mulla olis paljon rahaa niin täällä olis sfidun hienoo ostella edesvastuuttomasti kaikkea. Kowloonin alueella on helvetisti merkkivaateliikkeitä ja jalokivi-, arvoesine- ym. liikkeitä. Siellä siis viihdyin hyvin hetken aikaa. Toki yhden valtavan ostoskeskuksen yksi iso kerros oli täynnä elektroniikkaliikkeitä, joissa oikein oli tuotteilla hinnatkin. Ja perkele vieköön että ne on halpoja. Mun Hong Kong -budjetti oli täynnä tokikin, vaikka ulos tullessa joku prostituoitu sitä yrittikin vielä kovasti muuttaa.

Nukuin todella runsaat yöunet ja heräsin siihen kun siivooja töllötti mua vierestä. Kello oli 12.30.



...

..

.



…taisit hetken luulla että olisin taas nukkunut pommiin koneesta? En tokikaan. Kone lähtis vasta yhdeksältä illalla. Pakkohan mun oli se tarkastaa, olenhan huonon karman jätkiä. Kamoja pikaisesti kasatessani puhelin putosi maahan ja sen näyttöön tuli ilkeät säröt. Olihan se toki jo melkein 2 kuukautta käytetty puhelinvanhus.

Kävin aamupalalla, kirjoitin tämän turkasen turhan blogin ja kiertelin kaupungilla. Takaisin lentokentälle pääsisi paljon halvemmalla bussilla joka lähtisi hostellin edestä, kadun toiselta puolelta. Tää mun Hong Kong –kokemuksesta tällä kertaa. Seuraavan kerran ajattelin kirjotella teille jotain 11 aikavyöhykkeen päästä teistä, Aucklandista.