Talousasioiden kohenemisesta

Osa 6: Portage 16.-21.10.2008

Koska nyt asuin omassa tuvassani, piti minun varustella itseni kunnollisella määrällä ruoka- ynnä muita tarpeita, seuraavia viikkoja varten Blenheimissä. Sonya heitti mut sinne asti ja pakkasi autonsa takakontin täyteen mun ruokatarpeita. Saisin ruokaostokseni palatessani Portagen markille. Itsehän jäin Blenheimiin yöksi katsoakseni pari leffaa ja rentoutuakseni yhden oluen äärelle illemmasta.

Kun Sonya lähti takaisin kävin astelemassa Blenheimin keskustassa ja hoitelemassa sekalaisia pankkiasioita, joita Pictonissa ei yksinkertaisesti pysty tekemään, mokomassa kyläpahasessa. Sitten kävin katsastamassa Coenin veljesten uusimman, huumorilla ryyditetyn CIA –sekoilun Burn After Reading. George Clooney, Brad Pitt ja mainio Frances MacDormand nauttivat kaikki rooleistaan ja onnistuvat myös naurattamaan melkoisesti. Pitää oikein suositella. Nyt ei puhuta Oceans Eleven –tyylisestä ”olen vitsikäs ja näytän pirun hyvältä” –huumorista, vaan jotain lähempänä Coenin veljesten ”O’ Brother, Where art Thou?” –elokuvan harvahampaista revittelyä.

Kävin asettumassa samalle motellinomaiselle hostellille, jossa Mikon ja Anun kanssa vietimme yhden vapaan viikonlopun viime reissulla. Uskomaton haju, jostain viemärin ja kompostin välimaastosta. Sitten kävin vilkaisemassa toisen komedian, Will Ferrellin ja John C. Reillyn Step Brothersin. Sitäkin pitää oikein kehua, koska tämä oli vilpittömästi ensimmäinen Ferrell –elokuva pitkään aikaan maistui omaperäiseltä.

Olin viekkaasti laittanut dödöä kainaloon ja painuin samalta istumalta Blenheimin ”yöelämään”. Ainut auki ollut paikka oli karaokebaari, jossa piti oikein hetken ihmetellä meininkiä. Ensinnäkin oli todella hämmentävää nähdä 50 Centin ”In da Club” karaokeversiona, kahden pönäkän Maorinuorukaisen tulkitsemana. Go shawty, it’s your birthday… toisekseen, mä olin todennäköisesti baarin viehättävin yksilö, naiset mukaan luettuna. Lähdin pois, koska pelotti.

Seuraava aamu valkeni parin oluen jälkeisessä krapulanpoikasessa, ja lähti liikkeelle kävelylenkillä takaisin keskustaan. Mulla tunnetusti karkaa mopo rasasta tekniikan suhteen tasaisin väliajoin, jos siihen vain on mahdollisuus. Nyt siihen aukesi tilaisuus kun näin liikkeen joka vuokraa televisioita, minimissään 6 kuukauden sopimussyklillä. Meitsi vuokrasi 40 –tuumaisen FullHD-töllöttimen, että saisin kaiken ilon irti hommaamastani Pleikka3:sta. Kustannus ei todellakaan ollut härski, mutta kyllä mä vähän taas nauroin itselleni. Kokonaisvuokra 6 kuukauden ajalta tulisi kustantamaan mulle n. 200 euroa, eli ei paha.

Tämän jälkeen havaitsin vielä ehtiväni aamukahvin jälkeen kyllyttämään elokuvajanoani yhdellä rainalla, joka oli Ridley Scottin Body of Lies, pääosissaan Leonardo DiCaprio sekä aina yhtä sietämätön Russel Crowe. Tämä leffa on jotenkin täydellinen hengenheimolainen DiCaprion aiemman Blood Diamondin kanssa, ja pidin tästä suunnilleen yhtä paljon kuin kyseisestä elokuvasta. Käteen ei jäänyt kauheasti, mutta ihan mukava raina, joka muuten perustuu tositapahtumiin lähi-idässä toimivasta CIA –soluttautujasta.

Bussille oli hyvin aikaa kävellä, ja veneenihän odotti mua Pictonissa noin tunnin päästä. Mun epäuskoisuutta onkin vaikea kuvailla, kun näin bussin lähtevän liikkeelle lähes 10 minuuttia etuajassa. Tämän takia juuri eteläsaari on joukkoliikenteen suhteen todella erikoinen, mikään ei oikein mene kellon perusteella, vaan jonkilaisella mutulla. Kävin antamassa bussiaseman tiskille ”palautetta”, ja lähdin kiukkua puhkuen kävelemään valtatietä kohti, mä nimittäin en pääsisi Portagen markille ollenkaan ellen ehtisi tähän veneeseen.

Väittivät että täällä ei tarvis peukku pystyssä kauaa seistä, että saisi kyydin. Käveltyäni soppelille pisteelle nostin peukun kohti taivasta, ja valehtelematta ENSIMMÄINEN auto pysähtyi. Hyppäsin kyytiin, ja haistoin välittömästi jotain erikoista. Voi veljet. Nää tyypit oli IHAN pössyissä. No, olivatpa mukavia. Christchurchista liikkeelle lähtenyt parivaljakko kertoi olevansa muutaman päivän ajelulla, ja utelivat kauheasti suomesta ja siitä että olinko täällä maisemien vai palkkatason takia. Vakuutin pariskunnan siitä, että suomessa liksataso on lähes kolminkertainen, ja että ei tarvitse huolehtia elintasopakolaisista toistaiseksi. Kerroin myös olevani menossa Christchurchiin keskiviikkona, johon kuskina ollut mies hihkaisi että menisin heidän kyydillään. Ennen kuin ehdin edes vastata, mulle tarjottiin jo puhelinnumeroa. Kuskina ollut mies vakavoitui kuitenkin hiukan, hidasti autoaan ja otti aurinkolasit punaisilta silmiltään. ”You know mate, there’s only one small thing. You don’t happen to have a problem with kannabis?” Heh, en ollut haistanutkaan vielä mitään.

Hengissä pääsin perille ja ehdin veneeseeni.

Lauantaissa ei päivänä ollut mitään mainitsemisen arvoista, paitsi eräs hässäkkä jossa jumitin firman auton ylämäkeen ja Raumati ja Michal tulivat hätiin, ja muistivat vittuilla koko loppupäivän aiheesta, ja myös siitä että olin näpistänyt hotellilta shampoota. Kakkiaiset.

Illalla vietimme Even läksiäisiltaa, ja pelasimme korttia.. Snapper oli pitkästä aikaa auki, ja komentelimme Neilia tarjoilemaan meille paukkuja. Humalapäissämme julistimme Raumatin ja Michalin kanssa kauden virallisesti avatuksi, ja että tästä kesästä tuli hieno – meidän kolmen tehtävänä olisi pitää huoli ettei kukaan jäisi paitsioon. Michal jaksoi mukana vielä noin puoli tuntia, kunnes siltä loppui suorituskunto, ja Petra talutti sen kotiin. Koko vapaalla oleva henkilökunta oli pelaamassa biljardia, ja lopuksi hoipertelin kotiin 1,5 kilometriä säkkipimeydessä. Raumati lupasi herättää ja hakea mut töihin seuraavana aamuna.

Ja siellä pihallahan se puoli kahdeksalta tööttäsi, vaikkakin varmasti edelleen jotain veressään. Myhäillen Maorikorsto tuli ovelleni ja tarjosi Lanilta terveisinä tuodun lahjan, kauheushoitosarjan hotellin puolesta. Hehheh, shampoovittuilu jatkuu. Pääsin kuitenkin tasoihin Michalin kanssa kun selvisi että se oli paiskannut yöllä humalapäissään hotellin varapöntön varaston edustalta alamäkeen, ja mä siivosin sen ekana asiana sunnuntaiaamulla. Tämä antoi mulle kuitenkin loistavaa kettuilumateriaalia tsekille.

Sunnuntaina Evelle järjestettiin vielä grillauskemut Lanin ja Raumatin parvekkeella, josta Joen kanssa tosin liukenimme hyvissä ajoin Formuloita katsomaan. Perkeleen Hamilton. Täällä on myös huomattava määrä brittivieraita, joitten kanssa tulee aina väittelyitä aiheesta.

Maanantai oli kovin erikoinen, varsinkin Tracy –paralle. Tulinen tsekkinainen Alena oli ilmoittanut ettei tulisi pysymään pulkassa jos joutuisi asumaan vielä päivänkin punkkahuoneessa, jossa mä viime keväänä itsekin asuin. Tracyllä oli lisäksi uusia ihmisiä jotka tulivat töihin maanantaina, ja hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarjota mitään. Mä päätin tarjota Lydialle ja Alenalle mahdollisuutta muuttaa mun kämpille, väliaikaisena ratkaisuna. Mulle riittäisi oma sohvapaikka, ja se että hotellilla ei olisi minkäänlaisia konflikteja. Tytöt kävivät katsastamassa paikat ja innokkaina ilmoittivat tahtovansa muuttaa. Juttelin asiasta vuokraisäntien kanssa, joille asia oli ok, kunhan tänne muuttava pari ”ei olisi pari”. Menin takuuseen tytöistä ja kerroin heillekin että ensimmäisestä valituksesta vuokraisäntien suunnasta heille tulisi monoa.
Tämä kaikki tarkoitti mulle toki taloudellisesi oikein herkullista tilannetta, sillä mun viikkovuokra oli enää 70 dollaria, eli n. 30 eur. Ei paha, ei paha. Tytöt muuttaisivat markille perjantaina, mun ja Joen Aucklandin keikan jälkeen.

Koko viikon olimme luonnollisesti puhuneet paljon siitä mitä omistaja Alisonin pulkkaan hyppääminen tarkoittaisi. Varmaa oli kuitenkin että uudelleenorganisointia tapahtuisi. Tuskin potkuja, mutta organisointia varmasti. Alison ilmoitti mulle edellisellä viikolla että haluaisi istua mun kanssa ensimmäisenä asiana ensi viikolla, ja niin tiistaina tapahtuikin. Topakka 60 –vuotias pyysi mua nappaamaan kahvin mukaani ja tulla hänen kanssaan ulos kävelylle.

Alison on kova nainen, Australiassa kantimensa markkinoinnin parissa ansainnut bisnesihminen, joka vanhoilla päivillään löysi Danin, jollain lailla yhä arvopaperimaailman kanssa tiiviisti toimivan 75 –vuotiaan miehensä. Pari osti Portagen 8 vuotta sitten, jonka jälkeen bisneksen arvo ja liikevaihto ovat kasvaneet 200%. Ei ihan mikä tahansa marjanpoimijapariskunta.

Alison kertoi heti kärkeen, että hän oli kuullut Lanilta paljon kehuja siitä miten toimin asiakkaiden kanssa, ja siitä että Lani itse oli pyytänyt että mulle tulisi osittainen rooli vastaanotossa. Nainen tarjosi mulle pienen palkankorotuksen ja toivoi että tästä voisi kehittyä pidempi työsuhde, vaikka edes kausiluontoisena. Lupasin miettiä asiaa, ja kiitin odottamattomasta kunniasta.

Hymyssä suin lähdin kohti Christchurchia.