Nenä poskella

Osa 7: Portage, Christchurch, Auckland 21.-22.10.2008

Olin siis suuntaamassa kohti Christchurchia, josta mulla olisi keskiviikkoaamusta lento Aucklandiin. Ennen bussiin hyppäämistä olin sopinut treffit juuri viimeisen työpäivänsä Portagessa viettäneen Even kanssa. 58 –vuotias Maorinainen halusi samalla morjestaa tytärtään Naomia joka nykyään työskenteli Marissan omistamassa Slip Inn –kahvilassa. Nappasimme lounaan samalla ja vaihdoimme viimeiset kuulumiset.

Eve kertoi ensimmäistä kertaa itse perusteellisesti menneisyydestään josta ei kieltämättä väriä puuttunut. Hän oli saanut kaikki lapsensa avioliitossaan valkoiseen jehovan todistajaan, liitossa joka oli ollut kaikkea muuta kuin ruusuinen. Kaikki lapset olivat saaneet enemmän kuin tarpeeksi kuritusta, ja Eve oli tajunnut tahtovansa liitosta ulos vasta talon tyhjettyä. Tässä vaiheessa suhteitten uudelleenrakentaminen lapsiin oli todella nihkeää, joka selitti syyn miksi Naomi ei ollut ihan pelkästään innoissaan äitinsä tulemisesta Portageen viime kaudella.

Ratkaisu oli kuitenkin ilmiselvästi kannattanut, koska Eve kertoi asioitten olevan tätä nykyä oikein hyvällä tolalla. Niin kauan kuin itse olin Even tuntenut, oli hän aina vaikuttanut hirveän rauhassa itsensä kanssa olevalta ihmiseltä, jonka hän itse selittää johtuvan siitä että hän lopultakin tajusi missä hänen oikeat juurensa ovat, maorikulttuurissa. Hänet otettiin takaisin maoriyhteisöön muutama vuosi sitten, ja hän sai uuden nimen Ronomai, joka tarkoittaa rauhaa. Ja tämä nainen on mun mielestä rauhassa itsensä kanssa, viimein lähempänä kuuttakymppiä.

Bussimatka sujui ilman kummempia kommelluksia, ja Christchurchissa kävin lounastamisen lisäksi katsastamassa muutaman ostoskeskuksen ja tutustumassa elokuvaan nimeltä Max Payne. Suomalaisen Remedyn peliin perustuva elokuva sisälsi yhtä syvän juonen kuin itse pelikin, ja Mark Wahlberg ei onnistu mitenkään vakuuttamaan kivenkovana poliisina. Silti, ei se nyt mikään uskomattoman huono elokuva ollut. Juuri sellainen kuin sen pitikin olla: paperinohut ja paikoittain vaivaannuttavan huonoa dialogia sisältävä.

Keskiviikkoaamuna lensin Aucklandiin ja saavuin tällä kertaa aurinkoiseen suurkaupunkiin. Olimme sopineet tapaavamme Joen kanssa hostellillamme viideltä, ja olin tottakai vartin myöhässä. Joe oli niin täpinöissään molempien illan bändien näkemisestä ettei pystynyt odottamaan, ja oli jättänyt lapun ohjeistaen minne bussipysäkille mun pitäisi suunnata, ja oli lätkinyt edeltä paikalle. Uskoi ilmeisesti että näkisimme toisemme paikan päällä (?!).

Astuin bussiin joka suuntasi Trusts Stadiumille. Auckland on isohko, ja matkassa meni melko lailla tasan tunti. Stadionin ulkopuolella oli kokoelma toinen toistaan hauskemman näköisiä ihmislapsia, mutta heti kärkeen huomasin että paikallinen metalliyleisö on huomattavasti monipuolisemman näköistä kuin suomessa, ja paikalla oli yllättävän paljon kuumia naisia ja perkeleellisen kokoisia ukkoja.

Sain ahdettua itseni sisään juuri Machine Headin aloittaessa, mutta en jaksanut mennä ihan eteen asti. Ehkä olen tulossa vanhaksi keikkojen suhteen. Tai sitten en. Slipknotin aloittaessa rynnin eteen ja ajattelin nautiskella keikan läheltä. Bändi aloitti keikan tyylilleen uskollisesti pudottamalla ison verhon alas, mutta itse tykitys ei lähtenyt samoin tein käyntiin. Maskit ovat edelleen päällä, mutta vaatetus herroilla on yksilöllinen. Aloitusraitakin oli yllättävä, surfacing – tuppaa olemaan yleensä keikan viimeinen raita. Eli se iloinen rallattelu, jossa lauletaan ”fuck it all, fuck this world, fuck everything that you stand for”.
Toinenkin raita oli varmasti ihan hyvä, mutta en muista siitä kauheasti, koska sain kyynerpäästä keskelle pläsiä. Niin keskelle, että näin hetken valoja, ja sitten laitoin kädet naamani alle. Jotain kovin lämmintä valui käsilleni. Yhtäkkiä ympärilläni oli kovastikin tilaa, kun ympärillä olevat ihmiset tekivät tilaa, eivätkä ilmiselvästi halunneet vertani päälleen.

Mua nauratti, kun kävelin nenä hajalla kohti lähintä järjestyksenvalvojaa. Eka kerta, 26 –vuotiaana. Ja oon ollut yleensä aina puuronsilmässä näillä keikoilla. Hihittelin itsekseni kun mut istutettiin alas ja otin kuvan pärstästäni ennen käsittelyä (kuva on kännykässäni, ja saan sen ulos lähipäivinä kun saan kaapelin puhelimen ja koneen väliin).

Kun verenvuoto lakkasi ja ensiavun ihmiset totesivat ettei mulla ilmeisesti oo murtunutta nenää, menin katsastamaan lopun keikkaa, hantuuki kädessäni. Luonnollisesti katsoin keikan myös vähän kauempaa.

Slipknotista voidaan olla montaa mieltä, mutta mun mielestä bändi on selvinnyt tarpeeksi monesta musiikillisesta trendikaudesta että se on todistanut ansaitsevansa paikkansa. Jotain raakaa ja aitoa bändissä on vaikka ne kuinka myis miljoonia. Sori, näin se mun mielestä vain on. Myös soitannollisesti bändi oli kovassa lyönnissä, ja oli mahtava kuulla uudehko psychosocial livenä.

Paikalla olleet noin 4000 ihmistä alkoivat valua keikan jälkeen ulos hoo moilasina, kun he huomasivat ettei keskustaan ole minkäänlaista kyytiä. Mä kaahin ympäriltäni 4 kappaletta paikallisia metallipäitä, ja ehdotin yhteistä taksia keskustaan. Kavereille sopi idea, ja saimme taksin juuri sopivasti ennen kuin tilanne räjähti käsiin.

Hostellilla törmäsin myös Joeen, joka saapui paikalle vanhan kaverinsa kanssa opiskeluajoilta. En nyt satu muistamaan tytön nimeä, mutta isokokoinen likka oli kyseessä. Ja ihan kivakin. Näpytteli tosin jatkuvasti puhelintaan, joka ei oo hirveän mukavaa kun yrität keskustella jonkun kanssa. Suuntasimme pariin baariin, joista yksi oli joku omituinen karaokepaikka. Jostain syystä päädyn aina karaokepaikkoihin, vaikka en varsinaisesti harrasta.

Nousimme hostellimme vanhaan tavarahissiin kolmen aikaan aamuyöstä, ja vedimme tuplaoven kiinni. Mun mielestäni oli uskomattoman hauskaa että hissi pysähtyi aina kun sisäovea nykäisi auki pari senttiä, joten toistin tempun pariin otteeseen. Olimme nelos- ja vitoskerroksen välimaastossa kun hissi yhtäkkiä pysähtyi. Katsoimme toisiamme ja aloitimme naurunremakan. Mä olin onnistunut jumittamaan meidät hissiin, keskellä yötä.

Soitimme hissin hälytyskelloa aikamme, mutta kukaan ei kuullut. Ei meillä ollut kauheasti vaihtoehtoja. Joe soitti paikalle palokunnan, ja voitte vain kuvitella ilmeet kasvoillamme kun kuulimme sireenien ulvonnan lähestyvän rakennusta keskellä öistä Aucklandia.

...ja mun nenään sattui.