Palomiehiä ja tulipaloja.

Osa 8: Auckland, Christchurch, Portage 23.-27.10.2008

Kuuntelimme korvat höröllä elonmerkkejä hissin ulkopuolelta. Palomiehet kiipesivät kerros kerrallaan huhuillen meitä kunnes löysivät oikean kohdan. He aloittivat hissiin tutustumisen, kyseessä oli uskomattoman vanha malli. Mä pistin pitkäkseni hissin lattialle ja suljin silmäni. Heräsin tuntia myöhemmin kun tilanne ei ollut juurikaan muuttunut miksikään.

Joe oli kuitenkin löytänyt hissin yläpuolelta, hyvin ahtaasta tilasta, erään vivun joka todennäköisesti avaisi vitoskerroksen oven josta pääsisimme puristautumaan pihalle. Joen käsi ei ollut tarpeeksi pitkä, ovenraosta saadusta apuvälineestä huolimatta. Tilanne ratkesi kun itse kapusin Joen selän päälle, ja juuri ja juuri ylsin vipuun asti. Ovi aukesi ja näimme ulkopuolella odottaneet palomiehet. Nolotti hiukan.

Torstaiaamuksi olin sopinut Trademe –treffit erään paikallisen kanssa, jolta olin ostanut käytettynä Guitar Heron ja pari peliä. Ukko tuli mua vastaan viereiselle Starbucksille ja raha sekä pelit vaihtoivat omistajaa. Tämän jälkeen mulla ei paljoa ollutkaan aikaa ennen kuin piti koneeseen taas nousta. Olisikin muuten hauska laskea koituneet lentokilometrit viimeisen vuoden aikana. Mun ekologinen jalanjälki on Juha Mieto –osastoa. Ainakaan en lennä tänne kahden viikon loman takia niinku jotku pöljät britit.

Monen mutkan kautta (taivas että niitä mutkia on monia, varsinkin bussimatkalla Christchurchin ja Pictonin välillä), päädyin taas illalla Pictoniin. Marissa oli luvannut majoittaa mut, olihan kello taas jo vaikka mitä. Kainalossa 26 –vuotiaalla lapsella oli Pleikkari 3 ja Guitar hero, astuessaan Marisan kylmään tupaan. Tosissaan, täällä on tähän aikaan vuodesta iltaisin KYLMÄ. Päivät on mainioita, suomen kesään verrattavia, mutta aurinko painuu jonnekin todella hevon kuuseen öisin. Ja talojen lämmitys on olematon.

Istuimme Marisan sohvalle ja ensimmäistä kertaa sain kuulla hänen historiansa vähän tarkemmin. 33 vuoden ikään ehtinyt nainen ei oo liioin levännyt laakereillaan. Hänen matkustushistoriaansa kuului 4 vuotta Afrikassa, lukuisia jenkkireissuja sekä erinäisiä visiittejä britteihin ja lähi-itään. Käsittämätöntä. Niin, ja sitten se on ehtinyt lapsenkin plöräyttämään pihalle. Mies toki oli lähtenyt lätkimään, joka on kyllä poikkeuksellista täällä.

On nimittäin tosissaan poikkeuksellista. Jostain syystä kiwit eivät ole kovasti eroavaista sorttia, ja huolestuttavan paljon törmää onnellisiin vanhoihin pareihin. Niinku mun vuokraisännät. Ku näkisitte miten ne kattoo toisiaan, ihaillen. Pahaa tekee. Sonya ja Peter, kaupanpitäjät, ovat samanlainen pari Portagessa. Mie en ymmärrä, perkele.

Mutta Marisa sentään on normaali yksinhuoltaja. Ja oikein hauska nainen. Se kettuilee edelleen mulle jatkuvalla syötöllä, mm. mun ilmeisesti PÄIVITTÄIN vetäytyvästä hiusrajasta.

Perjantai oli onneksi vielä vapaapäivä, koska halusin hakata uutta leluani. Kun pääsin Portageen, pyysi Dean kuitenkin mua vielä jelppimään jonkin teltan kasauksen kanssa. No, nää on mun alaa suomessa joten ei siinä kauaa mennyt.

Juuri kun saimme teltan kasattua, saapui paikalle lähetti joka ilmoitti tuoneensa paikalle mun vuokratöllöttimen. Jes. Voitte arvata että loppupäivä meni kovin epäsosiaalisissa merkeissä. Paitsi että sain mailia siltä Israelilaisjätkältä, johon tutustuin koneessa, oli kuulemma suuntaamassa etelään. Saattavat poiketa!

On kovin erilaista työskennellä Portagessa näin toista kautta. Tuntuu eri tavalla siltä että on osa jotain, kuin että olisi vain kaveri joka poikkeaa töissä ja palaa kotimaahansa. Nää kaikki on niin tuttuja ihmisiä jo. En toki ikipäivänä ajatellut palaavani tänne, mutta yhtenä kesäisenä päivänä Suomessa ollessani vain päätin. Raumatin kanssa työskentely on perkeleen hauskaa hommaa. Mies ei stressaa turhista, ja työt kun on hoidettu niin otetaan aina iisisti. Blairin kanssa työskennellessä ilmassa oli liikaa nuoren miehen testosteronikäryä.

Tämän positiivisen ilmapiirin on huomannut moni muukin, ja yleisesti ottaen Porterin hommaa pidetään helpoimpana ja mukavimpana hommana hotellilla. Tämän on huomannut myös Joe, joka on totaalisen kyllästynyt keittiöhommiin. Miehelle on ilmeisesti luvattu porterin homma Deanin toimesta nyt kun mä siirryn toimistoon. Joe on myös ilmoittanut että jos hän ei pääse porteriksi, lähtee hän pois. Jotenkin ilmassa on sellainen fiilis, ettei Alison tuu antamaan Joelle asiakaspalveluhommaa, läpeensä lävistetty ja pitkällä pukinparralla varustettu mies ei ilmeisesti sovi hänen mielikuvaansa moisen työn tekijästä.

En muuten tiedä ottiko Raumati tuon mun toimistoon siirron vähän väärin. Alison ei oikein tuu Maorimiehen kanssa toimeen, ja antoi mulle –kausityöntekijälle- palkankorotuksen ja esimiesroolin Raumatin ohi. Mies on toki aina yhtä hymyä, mutta toivon ettei tästä ikinä tuu epämiellyttävää humalakeskustelua. Porterin hommiin kuuluu myös yleinen kiinteistönhoito ja nikkarointi, ja siinä Raumati on tottakai mua harppauksia parempi. Siltä kannalta ymmärrän miksi Alison haluaa pitää miehen samoissa hommissa. Tässä eräs päivä mä otin projektiksi kasata grillin, manuaalista lukien. Ei meinannut tulla mitään.

Ah, niin. Elena ja Lydia? Tytöt muuttivat mielensä ja sain pitää tupani itselläni. He saivat soppelin hinnanhalvennuksen kämpästään. Melkoisia tuuliviirejä, mutta tykkään olla täällä yksin, meren rannalla. Vaikka olis kuinka pieni lenkki joka aamu töihin.

Joinakin aamuina toki laiskottaa, ja maanantaiaamuna soitan Raumatille että tulis hakemaan mut töihin. En saa yhteyttä. Katson puhelimeen tarkemmin, ja kuuntelen aamuyöllä mulle tulleen ääniviestin, jossa Dean ähisee luuriin Portagessa olevan tulipalon ja tarvitsevansa kaikki mahdolliset käsiparit paikalle. Viesti on tullut kolme tuntia sitten. Lähden juosten kohti hotellia.