Osa 3: Railway square hostel 31.1.2008
Keskiviikko 30.1.2008
Heräsin kauheaan kylmyyteen ja väristelyyn kivikovalta patjaltani täysissä pukeissa. Viereistä punkkaa pelmasti pipoon sonnustautunut herra joka oli ilmeisesti asettumassa pitkäkseen. Hän sammutti valot ja katsoin kelloa. Mun hampaat kalisi niin lujaa yhteen että mies heitti mun päälle toisen viltin yläpunkasta. Huomattavasti parempi.
Mukavan oloinen kaveri esittäytyi Georgeksi, Chigacosta. Hän oli viettänyt vuoden Kiinassa, opettaen köyhiä lapsia. Nyt hän oli tullut Hong Kongiin viisumiongelmien takia, uusia papereita odotellen. Ukko oli suunnilleen mun ikäinen. Häntä kiinnosti kauheasti puhua Suomesta ja löytyi se yhteinen kiinnostuksen kohdekin – mies oli nimittäin myös valtava sormusten herra –fanaatikko.
Rupattelimme kaikenlaista kun luihu hostelli-isäntämme kolkutti oveen. Hän antoi taksin numeron koska oli muistanut ongelmani kyydityksen kanssa. Toinen ongelma oli se, että mikä tahansa kyyti vuoristopolkuja pitkin lentokentälle kestäisi tunnin verran. Kolmas ongelma, mulla ei ollut rahaa. Neljäs ongelma, mihin sen taksin nyt sitten soittaisi ja sopisi kun hostelli on yön kiinni. George kehotti kutsumaan taksin Ngong Pingin bussipysäkille, jota en luonnollisesti ollut sumussa edes bongannut. Loikkasin filteistä ylös, ja olin nappaamassa loput dollarit mukaani toivoen että illalla alhaalla joku tulisi vastaan jolla olisi vaihtaa valuuttaa.
George puuttui heti peliin, ja sanoi ettei näin myöhään kukaan liiku enää luostarin mäellä, puhumattakaan kenestäkään jolla olisi 150 hong kongin dollaria taksia varten. Hän tarjoutui itse vaihtamaan rahat, ja laskimme vaihtokaupan kurssien mukaan. Aika reilu heppu kertakaikkiaan. Mies kertoi voivansa vaihtaa rahat myöhemmin keskustassa. Ongelmia oli vielä lukuisia, joista yhtä lähdin eliminoimaan, piti löytää se bussipysäkki.
Hostelli-isäntä osoitti mulle kulkureitin yötä varten. Piikkiaidassa oli ammottava reikä josta yöllä pääsisi helposti ulos. Siitä menin nytkin, pilkkopimeään tiheikköön.
Herranjumala että mä pelkäsin sen koiran puskasta hyppäämistä just nyt. Hortoilin puolisokkona pitkän polun alas luostarialueen pihalle, jonka keskeltä bussipysäkki löytyikin. Sumu oli vieläkin todella sakea. Tilanteen aavemaisuutta lisäsi mekaaninen naisääni vessarakennuksesta joka kehotti vuorotellen kiinaksi ja englanniksi siivoamaan jälkensä.
Kipitin puolijuoksulla polun takaisin ylös ja kääriydyin punkkaan. Mahtavaa, nyt oli puhelimesta akku loppumassa. Myös George laittoi puhelimensa herättämään viideltä. Kääriydyin kivisänkyyni ja nukahdin heti.
Puhelin herätti ja akku loppui heti sen jälkeen. Kaahin kamani kasaan ja poistuin ulos huoneesta. Ei auttanut kuin mennä herättämään hostellipoika. Pihalla satoi, kun paukutin oveen. Paukutin niin maan perkeleesti. Kello oli jo 20 yli. Lopulta poika heräsi ja avasi oven. Selitin pikaisesti mistä oli kysymys ja pyysin häntä soittamaan. Lantaun saari, jolla olimme, sattui omaamaan vain yhden taksipalvelun joka ei aluksi vastannut. Lopuksi ystäväni sai heidät kiinni, ja sulki puhelimen samoin tein. ”Sorry, not available, asked to call later”.
Pienoisessa paniikissa otin puhelimen ja soitin itse. Selitin naiselle joka ei todellakaan puhunut hääviä englantia mikä on homman nimi, ja hän alkoi käydä kiivasta keskustelua taksikuskin kanssa radiopuhelimitse. Lopulta nainen kysyi ”when” ja vastasin ”half an hour, ngong ping bus stop”.
Puolijännittyneenä laskeuduin polun jälleen alas ja odotin. Sumu tuntui olevan pahimmillaan, eikä täällä liikkunut ristin sielua kuuden aikaan aamulla. Odotin ja odotin. Katsoin bussipysäkkiä jossa luki että bussipysäkki oli siirretty muualle – vuonna 2006. En kuitenkaan lähtenyt mihinkään, koska naisen kanssa puhuin nimenomaan buddhan lähellä olevasta pysäkistä, ja tämä oli käytännössä portaiden juurella.
Lopulta kaukaa kuului auton ääni, ja sehän se oli. Hyppäsin kiitollisena kyytiin, ja alkoi elämäni erikoisin 35 minuuttia auton kyydissä. Vuoristotie oli välillä uskomattoman jyrkkä ja välillä niin kapea ettei siitä olisi mitenkään puristanut kahta autoa vierekkäin. Ja sumu oli aivan käsittämätön! Eteen ei nähnyt 2-3 metriä enempää. No, ainakaan ruuhkaa ei ollut. Lohduttoman pitkältä tuntunut reissu sai hyvän käänteen kun tunnistin ensimmäiset kaupungin valot. Siitä ei sitten enää pitkä ollutkaan lentokentälle. Alkoi matkatavaroiden haku.
Hong Kongin sisääntuloterminaali on valtava, ja sieltä rupesin pienen muistilappuni avulla etsimään Cathay Pacificin baggage claimia. Pienellä avustuksella se löytyikin, mutta ylläri ylläri, aukeaa vasta seitsemältä. Menin ylös nauttimaan kahvit, joka onnistui taas todistamaan että se litku voi maistua vieläkin pahemmalta kuin eilen. Heti kellon lyötyä seitsemän seisoin asennossa oven ulkopuolella ja annoin lomakkeeni. Mukava virkailijamies poistui hetkeksi ja palasi mun kamojen kanssa. Mahtavaa. Nyt ehkä joskus voisin jopa kuvitella peseytyväni – mutta ensin yhdeksän tunnin lento ausseihin. Jos vielä ehdin.
Jos joskus lennätte Hong Kongista, varatkaa aikaa. Jonotus oli tuskallisen hidasta kun ihmisiä oli kuin.. kiinalaisia. Viimeisen hetken viimeisellä hetkellä sain liput käteen ja sujahdin lentokoneeseen, niin pitkälti kuin mun kokoinen mies mistään sujahtaa.
Istuin koneessa paikalleni ja viereeni tuli pieni kiinalaispoika, jonka hiukset oli kovin trendikkäästi pystyssä ja valkoiseksi värjätyt. Mies oli vaan niin pieni että tarjouduin nostamaan hänen matkatavarat ylös. Nousimme maasta, jonka aikana selvisi että pikkumies opiskelee jo kolmatta vuotta Ausseissa, ja on 16 –vuotias. Nauroin sillekin että suomalaiset pitää itteensä kauheen ittenäisenä kansana joka lähtee kotoa nuorena. Tää oli lähteny 13-vuotiaana! Lento sujui ihan mukavasti kun katselin taas Kiinalaisten lentävässä viihdekeskuksessa muutaman leffan ja torkahtelin välillä. Laskeuduimme Sydneyyn yhdeksältä illalla, ja kapteeni kertoi tämän illan olevan pikkaisen vilpoinen, vain 26 astetta lämmintä. Uusi pieni ystäväni kertoi että häntä oli tulossa isoveli hakemaan lentokentältä ja sanoi että voivat heittää mut mun hostellille. Mikäs siinä, ajatteli mies mun rahatilanteessa. Kun pääsimme tulliin, kehotin poikaa menemään itsekseen, emmehän juurikaan olleet samaa perhettä. Poika astui tullivirkailijan puheille, ja hänet haettiin sivummalle. Itse menin rutiinilla läpi, ja katsoin kuinka epäluuloinen virkailija tuli luokseni. ”Sir, are you travelling with that young girl?”. TYTTÖ?!?!?!?
Taisin artikuloida saman hänelle, ja heti perään kerroin että hän oli kertonut isoveljensä olevan tulossa hakemaan häntä ja heittävänsä minut hostellille. Näin heti silmissäni otsikot: Suomalainen pedofilimies pidätetty Sydneyssä. Maailman pahuutta puistatellen menin odottamaan laukkuani kun tämä naiseksi ilmennyt nuori saapui paikalle. Kerroin hänelle heti mistä oletin homman kiikastavan ja hän myönsi että häneltä oli kyselty myös kovasti kuka minä olen. Kaksi tullivirkailijaa saapui paikalle uudelleen, ja otti tytön passin pois. Itse totesin tässä vaiheessa virkailijoille olevani jotakuinkin järkyttynyt siitä mitä he vihjaavat ja tytöltä anteeksi pyytäen kerroin suuntaavani junalla. Kättelimme Hongkongilaisen puolilaillisen lapsiystäväni kanssa ja lähdin omalle suunnalleni.
No, ainakin mun Visa toimi. Ostin junalipun joka maksoi 50 australian dollaria, joka ilmeisesti käy myös busseihin ja joillekin lauttalinjoille. Karuhko Sydneyn metro vei varttitunnin verran Central stationille. Nousin kadulle, hortoilemaan ja etsimään hostelliani. En löytänyt avointa langatonta verkkoa ollenkaan ipodilleni, jolla olisin voinut tutkia karttaa. Kysyin skeittaajapojilta missä on keskusta ja sinne lähdin. Iloisesti huomasin tässä vaiheessa että mun matkalaukusta oli toinen pyörä hajalla ja vedin perässäni kivirekeä asfaltilla.
Löysin lopulta nettikahvilan, joka kertoi mulle ilouutisia. Hostelli oli käytännössä tien toisella puolen. Vaihdoin kuulumisia meseitse äidin ja muiden kanssa, jotka saivat nyt tietää että olen elossa sittenkin. Suihku. Miettikää nyt miten hyvältä tuntui pestä 16000 lentokilometrin hiet ja pedofiliaepäilyt iholtaan. Mahtavaa. Hostelli oli mainion oloinen, ehkä New Yorkin hostellia asteen prameampi. Sain vielä huoneenkin ihan vaan itselleni. Nukahdin kuin pieni miuli.
Melkoinen päivä. Kommentoikaa köntsäpäät.
Thursday, January 31, 2008
Wednesday, January 30, 2008
Osa 2: Railway square hostel 30.1.2008
Tiistai 29.1.2008
Kauhees unenpöpperös Hong Kongin lentokentällä aikani hortoiltuani ja matkatavaroitani etsittyäni luovutin. Menin Cathay Pacificin palvelupisteelle ja ilmoitin kadonneesta laukustani. Virkailija otti laukkuni tuntomerkit ylös ja vakuutti sen olevan paikalla jo samana iltana. Oikeastaan laukun hukassa olo oli sinällään hyvä juttu, eipä tarvinnut miettiä sille säilytyspaikkaa. Eikä mulla ollu harmainta haisua siitä missä mun hostelli on.
Ajattelin nostaa muutaman Hong Kongin dollarin. Eipä onnistunut. Mä olin höylänny Visaa alkukuussa, ja sen limitti oli täynnä. Mun pankkitunnukset oli soppelisti siinä hukassa olevassa laukussa joten en päässyt maksamaan laskua. Onneksi oli mukana jonkin verran Uuden Seelannin dollareita joilla pääsin vauhtiin. Vaihdoin rahaa n.30 euron edestä (suunnilleen 330 hkd) ja ostin junalipun keskustaan.
Junassa ajellessani huomasin kuinka poikki olin. Koko l1 tunnin lento oli ollut yhtä nuokkumista ja nyt oli vähän keskityttävä tähänki kaupunkiin. Päätepysäkille Hong Kongin keskustaan oli 25 minuutin matka, jonka päätteeksi nousin maan pinnalle. Kaikilla paikoilla on uniikki hajunsa, ja Hong Kongilla oli heti omansa. Semmonen perusummehtunut trooppinen mesta. Haahuilin ostoskeskukseen joka on heti pysäkin yläpuolella. Paikallinen McDonalds tarjoili paljon enemmän erilaisia nuudelivaihtoehtoja kuin hampurilaisia. Nappasinkin kananuudelisetin ja katselin hetken ympärilleni.
New Yorkissa on paljon Kiinalaisia, mutta minkäänlaista vaihtokauppaa ei ole tapahtunut, koska Hong Kongissa on myös lähinnä Kiinalaisia. Aika vähän näki eri kansallisuuksia ympärillään ensisilmäykseltä. Tietämättä hölkäsen pölähtämää edelleenkään missä päin kaupunkia olin, pyysin suuntaa turvamieheltä. Hän osoitti minulle ydinkeskustan suunnan ja sinne sit mäntiin.
Hong Kongin keskusta on siisti. Ei siis pelkästään mageesiisti, vaan myös siisti. Ilma nyt on mitä on, ja osalla porukkaa näkee niitä iloisia valkoisia saastehuiveja, mutta kadut pidetään tosi hyvässä kunnossa. Korkeuseroja oli melkoisesti, onhan Hong Kong rakennettu aika vuoristoiselle alueelle. Ja luonnollisesti pilvenpiirtäjiä tuntui riittävän keskustassa. Kunpa mulla olis ollu se kamera, mutta ei, laukussa.
Ihmettelin aikani keskustaa, ja osuin antiikkiliikkeen viereen, joka näytti mielenkiintoiselta. Käsittämätöntä käsityötä, ja joukossa oli oikeasti arvokastakin tavaraa. Mulla kun tapana on aina rikkoa jotain, niin yritin mahdollisimman varovasti soljua hyllyjen välissä. Ming –vaasin pudottaminen tästä päivästä enää puuttui. Kaupan tätit yritti mulle myydä kaikenmoista, mutta mulla oli tunnetusti aika vähän valuuttaa mukana. Yläkerrassa olevaan kahvilaan raha riitti. Ja kappas, siellä oli nettiyhteys.
Google maps auttoi mua eteenpäin. Mä en tiedä millä perusteella olin hostellini marraskuussa poiminut, mutta nyt se vaikutti olevan kaukana. Katsoin jonkinlaiset ajo-ohjeet sinne ja katsoin mitä haluaisin tsekata kaupungista. Useasti Hong Kongissa vieraillut tuttava oli paukuttanut mulle että käy tsekkaamassa Tsim Sha Tsui, markkina-alue joen toisella puolella. Juotuani vuoden pahimman kahvikupposen päätin tehdä juuri näin.
Taisin jo mainitakin, mutta sää Hong Kongissa ei ollut parhaasta päästä. Satoi, lämpötila kymmenisen astetta ja sumuista. Oikeastaan hyvä, kun ei ollut mihinkä laittaa likaista varttihuppariaan ja ja esuista takkiaan. Metro oli vänkä. Kun näissä yleensä ottaen on jonkinlaiset vaunut, oli tämä lähinnä sellainen päättymätön tunneli sisältäpäin. Olihan tässä vaunut, mutta välissä ei seiniä. Tosi huvittavan näköistä kun todella täyteen upattu metro liikkuu ja kumpaankin suuntaan riittää loputtomasti mustia päitä.
Tsim Sha Tsui. Halpaa, väittävät. No perkele, tottahan se on. Paljonko Mikolla rahaa? Ei rahaa. Eksyin tietokoneliikkeeseen jossa oli sitä sun tätä. Esim. Omistamani Ipod Touch maksaa Euroopassa n. 400 eur. Täällä n. puolet siitä. Kaikki perkeleen tietokoneet, kamerat ja muut härpäkkeet puoleen hintaan. Kunpa a) olisin tarvinnut jotain tai b) mulla olis ollu rahaa. Oli artikkeli mikä tahansa tuli joku kysymään ”how can I help you sööl?”. Ikävä tuottaa pettymys näille minikokoisille elektroniikkamiehille.
Oli toki yksi asia jota etsin, ladattavaa paristolaitetta kameralleni, olettaen että se löytyisi vielä joskus. Viereisestä liikkeestä laturi ja neljä ladattavaa paristoa irtosi tosi sopuisaan hintaan, ja maksuvälineenä kävivät uuden seelannin dollarit. Sitten mun oli taas nälkä. Laskeuduin Pizza Hutiin, jossa nautin pastasetin parin euron hinnalla. Mumsnams.
Kello alkoi huitoa sen verran että ajattelin hakeutua Shung Tungiin, josta piti päästä jotenkin mun hostellille Ngong Pingiin. Metrossa mun energia meinas jo ihan loppua, ja nolostelin nuokkumistani ihmisille ympärilläni. Pääsin maan päälle ja katsoin suuntaan jossa hostellini pitäisi olla. Se oli suorastaan vuoristossa. Päätin olla pelimies ja käydä kysymässä mihin ilmiselvästi vuorille vievä vaijerihissi porukkaa roudasi. No juurikin Ngong Pingiin, selvisi. Ostin lipun ja sain käteeni esitteen. Ngong Ping on vanha luostarialue, Lantau –saaren huipulla. Mun hostelli on luostarialueella. Kanssani samaan hissikoppiin hyppäsi venäläistyttö, joka nolostellen totesi ”sori, veri little english”.
Edessä oli 25 minuutin hissiajelu yli vuorten. Voi tsiisus että oli siistiä. Kunnes katosimme valkoiseen sumuun. Sitten ei enää nähty MITÄÄN. Metri molempiin suuntiin, 50 metriä irti maan pinnalta ihmisen kanssa joka ei osaa englantia. Päätin lypsää jotain infoa tytöltä, joka onnistui kertomaan työskentelevänsä muotialalla. Hmm. ”Family Business”. Kertoi olevansa jatkamassa matkaa huomenissa Pekingiin, sieltä Riikaan, Pariisiin... mafiaperheestä se on, sanon minä.
Hissi saapui päätepysäkilleen, ja lähdin uuden ystäväni kanssa tutustumaan ympäristöön. Ollakseen munkkiluostari, oli täällä aika paljon kaiken maailman krääsäliikkeitä ja muuta. Sumu oli edelleen todella tiheä, ja eteensä näki vain muutaman metrin. Kaikista vuoren päällä sijaitsevista kohteista minua ja venäläistä ystävätärtäni kiinnosti eniten Ngong Pingin Buddha. Löysimme sumun keskeltä portaat jotka eivät tuntuneet loppuvan ollenkaan. Lopuksi sumun keskeltä alkoi häämöttää yllättävän iso patsas. Kyllä vaan, (http://www.glasssteelandstone.com/BuildingDetail/1578.php) buddha oli aika iso. Ihmettelimme kohdetta aikamme, näpsimme toisistamme kuvat sumubuddhaa vasten (tyttö lupas mailata mulle kuvan), ja laskeuduimme takaisin alas. Koko tämän ajan olin jutellut taukoamatta tytölle joka vain naureskeli mun jutuille varmasti kohteliaisuuttaan, koska ei juurikaan ymmärtänyt Englantia. Sanoimme toisillemme hei hei, ja suuntasin lähimpään yleiseen vessaan. Meinasin vallan ääneen nauraa kun muistin millainen on kiinalainen yleinen vessa. Reikä lattiassa. Njam.
Ensimmäinen opaste hostellilleni löytyi metsän rajasta. Lähdin seuraamaan polkua, jonka varressa oli jonkun asuntokin. Olin aiemmin naureskellut netistä löytämälleni amerikkalaisnuorukaisen dramatisoinnille jossa hän kertoi miten hostellille löytää. Tekstissä kehotettiin mm. Ottamaan mukaan paljon reilua retkimieltä ja varomaan koiria. Iso musta hurtta katsoi mua epäluuloisesti kun nousin rinnettä kohti hostellia. Tältä reitiltä puuttuivat vain pitkospuut, sen verran metsässä aloin olla. Muska Babitzin soitti mulle ja tarjosi keikkaa Aukustiin. Sanoinpa sitten Muskalle että nyt oon AIKA erikoismestoilla. Rinteen yläpäässä huomasin että se musta koira seuraa mua.
Hostellikin löytyi. Sitä ympäröi aita jonka päällä meni piikkilanka. Voi miten paljon voikaan nettisivulla näyttää jokin erilaiselta kuin mitä totuus on (http://www.hihostels.com/dba/hostel024005.en.htm). Melkoinen läävä, mutta ainakin halpa sellainen. Soitin portin ovikelloa, ja check in –rakennuksesta juoksi sellainen ilmestys että alta pois. Tällä n. 20 –vuotiaalla hotellivirkailijalla oli todella paksut lasit ja höröimmät hampaat mitä oon ikinä nähnyt. Niitten välistä hän sitten pihisi mulle hotellin toimintatavoista ja nauroi mun HI Hostels –jäsenkortille. Ei siinä, ihan herttainen sälli. Mun Hong Kongin dollarit riitti juuri maksamaan huoneen. Portugalilainen paikalla poikennut nainen auttoi mua 1,5 hkd:n verran. Nappasin lakanan ja ajattelin ottaa välikörmyt. Olin todella poikki.
Mun hostellihuone? Aika kovaa kamaa. Kuusi sänkyä ahdettu päällekkäin alle 10 neliön tilaan. Huoneessa oli uskomattoman kylmä, kivitalo jota ei lämmitetty lainkaan. Yksi punkka näytti olevan varattu, joten rojahdin kivikovalle patjalle ja vaivuin välittömästi uneen. En antanut kahden tosiasian vaivata itseäni:
1: Mun piti herätä aamulla todella varhain että pääsisin aamulennolleni. Ensimmäinen hissi ja bussi lähtisivät molemmat liikkeelle klo 10.00
2: Mulla ei ollut pennin hyrkkää rahaa ja mun kortti ei toiminut. Ei sillä että täällä mitään automaatteja olis ollu.
Tiistai 29.1.2008
Kauhees unenpöpperös Hong Kongin lentokentällä aikani hortoiltuani ja matkatavaroitani etsittyäni luovutin. Menin Cathay Pacificin palvelupisteelle ja ilmoitin kadonneesta laukustani. Virkailija otti laukkuni tuntomerkit ylös ja vakuutti sen olevan paikalla jo samana iltana. Oikeastaan laukun hukassa olo oli sinällään hyvä juttu, eipä tarvinnut miettiä sille säilytyspaikkaa. Eikä mulla ollu harmainta haisua siitä missä mun hostelli on.
Ajattelin nostaa muutaman Hong Kongin dollarin. Eipä onnistunut. Mä olin höylänny Visaa alkukuussa, ja sen limitti oli täynnä. Mun pankkitunnukset oli soppelisti siinä hukassa olevassa laukussa joten en päässyt maksamaan laskua. Onneksi oli mukana jonkin verran Uuden Seelannin dollareita joilla pääsin vauhtiin. Vaihdoin rahaa n.30 euron edestä (suunnilleen 330 hkd) ja ostin junalipun keskustaan.
Junassa ajellessani huomasin kuinka poikki olin. Koko l1 tunnin lento oli ollut yhtä nuokkumista ja nyt oli vähän keskityttävä tähänki kaupunkiin. Päätepysäkille Hong Kongin keskustaan oli 25 minuutin matka, jonka päätteeksi nousin maan pinnalle. Kaikilla paikoilla on uniikki hajunsa, ja Hong Kongilla oli heti omansa. Semmonen perusummehtunut trooppinen mesta. Haahuilin ostoskeskukseen joka on heti pysäkin yläpuolella. Paikallinen McDonalds tarjoili paljon enemmän erilaisia nuudelivaihtoehtoja kuin hampurilaisia. Nappasinkin kananuudelisetin ja katselin hetken ympärilleni.
New Yorkissa on paljon Kiinalaisia, mutta minkäänlaista vaihtokauppaa ei ole tapahtunut, koska Hong Kongissa on myös lähinnä Kiinalaisia. Aika vähän näki eri kansallisuuksia ympärillään ensisilmäykseltä. Tietämättä hölkäsen pölähtämää edelleenkään missä päin kaupunkia olin, pyysin suuntaa turvamieheltä. Hän osoitti minulle ydinkeskustan suunnan ja sinne sit mäntiin.
Hong Kongin keskusta on siisti. Ei siis pelkästään mageesiisti, vaan myös siisti. Ilma nyt on mitä on, ja osalla porukkaa näkee niitä iloisia valkoisia saastehuiveja, mutta kadut pidetään tosi hyvässä kunnossa. Korkeuseroja oli melkoisesti, onhan Hong Kong rakennettu aika vuoristoiselle alueelle. Ja luonnollisesti pilvenpiirtäjiä tuntui riittävän keskustassa. Kunpa mulla olis ollu se kamera, mutta ei, laukussa.
Ihmettelin aikani keskustaa, ja osuin antiikkiliikkeen viereen, joka näytti mielenkiintoiselta. Käsittämätöntä käsityötä, ja joukossa oli oikeasti arvokastakin tavaraa. Mulla kun tapana on aina rikkoa jotain, niin yritin mahdollisimman varovasti soljua hyllyjen välissä. Ming –vaasin pudottaminen tästä päivästä enää puuttui. Kaupan tätit yritti mulle myydä kaikenmoista, mutta mulla oli tunnetusti aika vähän valuuttaa mukana. Yläkerrassa olevaan kahvilaan raha riitti. Ja kappas, siellä oli nettiyhteys.
Google maps auttoi mua eteenpäin. Mä en tiedä millä perusteella olin hostellini marraskuussa poiminut, mutta nyt se vaikutti olevan kaukana. Katsoin jonkinlaiset ajo-ohjeet sinne ja katsoin mitä haluaisin tsekata kaupungista. Useasti Hong Kongissa vieraillut tuttava oli paukuttanut mulle että käy tsekkaamassa Tsim Sha Tsui, markkina-alue joen toisella puolella. Juotuani vuoden pahimman kahvikupposen päätin tehdä juuri näin.
Taisin jo mainitakin, mutta sää Hong Kongissa ei ollut parhaasta päästä. Satoi, lämpötila kymmenisen astetta ja sumuista. Oikeastaan hyvä, kun ei ollut mihinkä laittaa likaista varttihuppariaan ja ja esuista takkiaan. Metro oli vänkä. Kun näissä yleensä ottaen on jonkinlaiset vaunut, oli tämä lähinnä sellainen päättymätön tunneli sisältäpäin. Olihan tässä vaunut, mutta välissä ei seiniä. Tosi huvittavan näköistä kun todella täyteen upattu metro liikkuu ja kumpaankin suuntaan riittää loputtomasti mustia päitä.
Tsim Sha Tsui. Halpaa, väittävät. No perkele, tottahan se on. Paljonko Mikolla rahaa? Ei rahaa. Eksyin tietokoneliikkeeseen jossa oli sitä sun tätä. Esim. Omistamani Ipod Touch maksaa Euroopassa n. 400 eur. Täällä n. puolet siitä. Kaikki perkeleen tietokoneet, kamerat ja muut härpäkkeet puoleen hintaan. Kunpa a) olisin tarvinnut jotain tai b) mulla olis ollu rahaa. Oli artikkeli mikä tahansa tuli joku kysymään ”how can I help you sööl?”. Ikävä tuottaa pettymys näille minikokoisille elektroniikkamiehille.
Oli toki yksi asia jota etsin, ladattavaa paristolaitetta kameralleni, olettaen että se löytyisi vielä joskus. Viereisestä liikkeestä laturi ja neljä ladattavaa paristoa irtosi tosi sopuisaan hintaan, ja maksuvälineenä kävivät uuden seelannin dollarit. Sitten mun oli taas nälkä. Laskeuduin Pizza Hutiin, jossa nautin pastasetin parin euron hinnalla. Mumsnams.
Kello alkoi huitoa sen verran että ajattelin hakeutua Shung Tungiin, josta piti päästä jotenkin mun hostellille Ngong Pingiin. Metrossa mun energia meinas jo ihan loppua, ja nolostelin nuokkumistani ihmisille ympärilläni. Pääsin maan päälle ja katsoin suuntaan jossa hostellini pitäisi olla. Se oli suorastaan vuoristossa. Päätin olla pelimies ja käydä kysymässä mihin ilmiselvästi vuorille vievä vaijerihissi porukkaa roudasi. No juurikin Ngong Pingiin, selvisi. Ostin lipun ja sain käteeni esitteen. Ngong Ping on vanha luostarialue, Lantau –saaren huipulla. Mun hostelli on luostarialueella. Kanssani samaan hissikoppiin hyppäsi venäläistyttö, joka nolostellen totesi ”sori, veri little english”.
Edessä oli 25 minuutin hissiajelu yli vuorten. Voi tsiisus että oli siistiä. Kunnes katosimme valkoiseen sumuun. Sitten ei enää nähty MITÄÄN. Metri molempiin suuntiin, 50 metriä irti maan pinnalta ihmisen kanssa joka ei osaa englantia. Päätin lypsää jotain infoa tytöltä, joka onnistui kertomaan työskentelevänsä muotialalla. Hmm. ”Family Business”. Kertoi olevansa jatkamassa matkaa huomenissa Pekingiin, sieltä Riikaan, Pariisiin... mafiaperheestä se on, sanon minä.
Hissi saapui päätepysäkilleen, ja lähdin uuden ystäväni kanssa tutustumaan ympäristöön. Ollakseen munkkiluostari, oli täällä aika paljon kaiken maailman krääsäliikkeitä ja muuta. Sumu oli edelleen todella tiheä, ja eteensä näki vain muutaman metrin. Kaikista vuoren päällä sijaitsevista kohteista minua ja venäläistä ystävätärtäni kiinnosti eniten Ngong Pingin Buddha. Löysimme sumun keskeltä portaat jotka eivät tuntuneet loppuvan ollenkaan. Lopuksi sumun keskeltä alkoi häämöttää yllättävän iso patsas. Kyllä vaan, (http://www.glasssteelandstone.com/BuildingDetail/1578.php) buddha oli aika iso. Ihmettelimme kohdetta aikamme, näpsimme toisistamme kuvat sumubuddhaa vasten (tyttö lupas mailata mulle kuvan), ja laskeuduimme takaisin alas. Koko tämän ajan olin jutellut taukoamatta tytölle joka vain naureskeli mun jutuille varmasti kohteliaisuuttaan, koska ei juurikaan ymmärtänyt Englantia. Sanoimme toisillemme hei hei, ja suuntasin lähimpään yleiseen vessaan. Meinasin vallan ääneen nauraa kun muistin millainen on kiinalainen yleinen vessa. Reikä lattiassa. Njam.
Ensimmäinen opaste hostellilleni löytyi metsän rajasta. Lähdin seuraamaan polkua, jonka varressa oli jonkun asuntokin. Olin aiemmin naureskellut netistä löytämälleni amerikkalaisnuorukaisen dramatisoinnille jossa hän kertoi miten hostellille löytää. Tekstissä kehotettiin mm. Ottamaan mukaan paljon reilua retkimieltä ja varomaan koiria. Iso musta hurtta katsoi mua epäluuloisesti kun nousin rinnettä kohti hostellia. Tältä reitiltä puuttuivat vain pitkospuut, sen verran metsässä aloin olla. Muska Babitzin soitti mulle ja tarjosi keikkaa Aukustiin. Sanoinpa sitten Muskalle että nyt oon AIKA erikoismestoilla. Rinteen yläpäässä huomasin että se musta koira seuraa mua.
Hostellikin löytyi. Sitä ympäröi aita jonka päällä meni piikkilanka. Voi miten paljon voikaan nettisivulla näyttää jokin erilaiselta kuin mitä totuus on (http://www.hihostels.com/dba/hostel024005.en.htm). Melkoinen läävä, mutta ainakin halpa sellainen. Soitin portin ovikelloa, ja check in –rakennuksesta juoksi sellainen ilmestys että alta pois. Tällä n. 20 –vuotiaalla hotellivirkailijalla oli todella paksut lasit ja höröimmät hampaat mitä oon ikinä nähnyt. Niitten välistä hän sitten pihisi mulle hotellin toimintatavoista ja nauroi mun HI Hostels –jäsenkortille. Ei siinä, ihan herttainen sälli. Mun Hong Kongin dollarit riitti juuri maksamaan huoneen. Portugalilainen paikalla poikennut nainen auttoi mua 1,5 hkd:n verran. Nappasin lakanan ja ajattelin ottaa välikörmyt. Olin todella poikki.
Mun hostellihuone? Aika kovaa kamaa. Kuusi sänkyä ahdettu päällekkäin alle 10 neliön tilaan. Huoneessa oli uskomattoman kylmä, kivitalo jota ei lämmitetty lainkaan. Yksi punkka näytti olevan varattu, joten rojahdin kivikovalle patjalle ja vaivuin välittömästi uneen. En antanut kahden tosiasian vaivata itseäni:
1: Mun piti herätä aamulla todella varhain että pääsisin aamulennolleni. Ensimmäinen hissi ja bussi lähtisivät molemmat liikkeelle klo 10.00
2: Mulla ei ollut pennin hyrkkää rahaa ja mun kortti ei toiminut. Ei sillä että täällä mitään automaatteja olis ollu.
Monday, January 28, 2008
Osa 1: Hong Kongin lentokenttä 29.1.2008
Maanantai 28.1.2008
Voi Tsiisus.
Viis tuntia junas, viistoista tuntia konees, ja täällä ollaan. Kerron tällä tavalla hyvin lyhyesti nyt mikä on meininki kun tässä koneessa on akkua kovin rajallisesti enää jäljellä. Ja tätähän ei latailla ennenku mun laukku tulee Lontoosta. Illalla. Ei tässä, mukava meininki ja kaupungille lähdössä.
Mutta nätistä kelistä ei tällä kertaa tietoakaan, kymmenen astetta ja sateista. Kauheen kohteliasta porukkaa muuten, nämä. Tullijonossa nauroin ku mä olin kaikkia vähintään sen yhden pään pitempi.
Miksikö oon täällä nyt laukutta? Finnair tuseeras jo pelkän liikkeelle lähdön kanssa tunnin ja sitten luonnollisesti kun odotellaan maailman ruuhkaisimmalle lentokentälle laskeutumislupaa niin meitsi meinas repiä pelihousunsa. Viljanmaan Klaus mulle just edellisviikolla sano että puolitoista tuntia on Heathrowlla semmonen minimi millä ehtii jatkolennolle ja ehkä saa kamansa mukaan. Mulla oli puoli tuntia aikaa, ja kauheeta munaravia juoksin koneeseen. Just ehdin portista sisään. Eli tiesin jo Lontoosta lähtiessä ettei ne mitenkään mun laukkua saanu siihen koneeseen. Onneks kaikki oleellinen on mukana, ja huomisaamuna tulee muutenkin palattua tänne kun lähtee Ausseihin.
Olipa muuten kinuskien lentoyhtiöllä mieletön kone! Mahoton jumbojetti jossa oli mielettömät safkat, jokasella oma näyttö penkissä josta sai valita 50 leffasta mieleisensä ja kaiken maailman muutaki sälää. Ja näin ensimmäisen kiinalaissyntyisen homoseksuaalin, avartavaa sinänsä.
Lentoisäntä, nääs. Yritin avata näppärää dialogia aiheesta vieressä istuneen aussitytön kanssa, mutta se vaan varmaan ajatteli että millanen kaveri avaa tollasella repliikillä.
Eli hyvällä meiningillä, hell yeah. Oli tullu kauhee läjä mailia missä ihmiset murehti kaikenlaisia työjuttuja. Kyllä mä niitä täältäkin pystyn tekemään, uskokaa pois :) Nyt, tutustumaan Hong Kongin keskustaan. Arrividerci.
Maanantai 28.1.2008
Voi Tsiisus.
Viis tuntia junas, viistoista tuntia konees, ja täällä ollaan. Kerron tällä tavalla hyvin lyhyesti nyt mikä on meininki kun tässä koneessa on akkua kovin rajallisesti enää jäljellä. Ja tätähän ei latailla ennenku mun laukku tulee Lontoosta. Illalla. Ei tässä, mukava meininki ja kaupungille lähdössä.
Mutta nätistä kelistä ei tällä kertaa tietoakaan, kymmenen astetta ja sateista. Kauheen kohteliasta porukkaa muuten, nämä. Tullijonossa nauroin ku mä olin kaikkia vähintään sen yhden pään pitempi.
Miksikö oon täällä nyt laukutta? Finnair tuseeras jo pelkän liikkeelle lähdön kanssa tunnin ja sitten luonnollisesti kun odotellaan maailman ruuhkaisimmalle lentokentälle laskeutumislupaa niin meitsi meinas repiä pelihousunsa. Viljanmaan Klaus mulle just edellisviikolla sano että puolitoista tuntia on Heathrowlla semmonen minimi millä ehtii jatkolennolle ja ehkä saa kamansa mukaan. Mulla oli puoli tuntia aikaa, ja kauheeta munaravia juoksin koneeseen. Just ehdin portista sisään. Eli tiesin jo Lontoosta lähtiessä ettei ne mitenkään mun laukkua saanu siihen koneeseen. Onneks kaikki oleellinen on mukana, ja huomisaamuna tulee muutenkin palattua tänne kun lähtee Ausseihin.
Olipa muuten kinuskien lentoyhtiöllä mieletön kone! Mahoton jumbojetti jossa oli mielettömät safkat, jokasella oma näyttö penkissä josta sai valita 50 leffasta mieleisensä ja kaiken maailman muutaki sälää. Ja näin ensimmäisen kiinalaissyntyisen homoseksuaalin, avartavaa sinänsä.
Lentoisäntä, nääs. Yritin avata näppärää dialogia aiheesta vieressä istuneen aussitytön kanssa, mutta se vaan varmaan ajatteli että millanen kaveri avaa tollasella repliikillä.
Eli hyvällä meiningillä, hell yeah. Oli tullu kauhee läjä mailia missä ihmiset murehti kaikenlaisia työjuttuja. Kyllä mä niitä täältäkin pystyn tekemään, uskokaa pois :) Nyt, tutustumaan Hong Kongin keskustaan. Arrividerci.
Subscribe to:
Posts (Atom)