Back in Portage.

Osa 4: Portage 10.-12.10.2008

Uskomatonta kyllä, heräsin ajoissa ilman ongelmia. Mullahan oli siis se puhelin hukassa, joten pienestä ihmeestä puhutaan nyt. Oli aika raahautua laukkuineen Cougar Linesin veneterminaalille. West Bayn vesitaksi oli lopetettu, tuo firma jota olin koko viime visiitin ajan käyttänyt.

Sopivaa munaravia juosten ehdin käydä bussiasemalla myös, jättämässä lapun tiskille jossa kerroin yhteystietoni puhelinta varten. Olin melko lailla varma että se löytyisi, olin viimeinen ihminen eilisessä bussissa ja kyseinen auto tulisi jatkamaan takaisin Christchurchiin vasta iltapäivällä. Raahatessani laukkujani kohti laituria näin Marisan kahvilaa avaamassa kaksi kovin tuttua hahmoa, Naomin ja Cambellin. Kiireessä kävin halaamassa molempia ja lupasin palata Pictoniin heti tilanteen ollessa suotuisa. Naomi ehti kertoa että äitinsä Eve oli tekemässä lähtöä Portagesta, eikä olisi seuranani enää montaa päivää. Sääli.

Veneen tykönä törmäsin tuttuihin tai ainakin kahteen. Tracy, henkilöstöpäällikkö, hypähti kaulaan, ja moikkasin myös mulle vähän etäiseksi jäänyttä tilipuolen Joannea. Joanne on muuten iso tyttö. Todella iso tyttö. Siitä tietää että ihmisellä on muutama ylimääräinen kilo kun sen nilkoissa on makkaroita.

Oli taas kerran, pakko sanoa, todella hassua katsella kun lähestyimme Torean laituria. Tuntui että täältä olis lähteny ihan just – ja niinhän se toki onkin, ei siitä oo ku puoli vuotta. Laiturilla vastassa olivat Del ja Sharpie, joista ensimmäistä piti rutistaa oikein kunnolla, ja jälkimmäiselle riitti kädenpuristus.

Hotellilla tuttuja tuli vastaan vasemmalta ja oikealta, ja kaikki oli mahtava nähdä – Leilani, (viiksetön) Dean, Eve, Satishe, Joe, Neil, David… perkules. Mahtavuutta. Teille nää kaikki on vain nimiä, mutta ei osaa selittää miten hienoa oli olla täällä taas. Sharpiella oli melkoinen hässäkkä päällä, joten tarjouduin heti auttelemaan vähän. Pyörälläajoa tämä on, aivan kuin olisi ollut pois pitkän viikonlopun verran. Tracy antoi mulle päälle tutun oranssin, nukkaisen nutun ja meitsi rupes vetämään.

En tokikaan tehnyt sisälle pitkää päivää, pitihän tässä vielä asettuakin.

Craigin oli pitkään tarkoitus tulla paikalle myös, mutta sitten selvisi ettei hänellä ollut viisumin puolesta minkäänlaista mahdollisuutta. Uuden Seelannin lait olivat tiukentuneet uskomattoman paljon ulkolaisten työntekijöiden suhteen, ja Craigin olisi pitänyt suoraan hakea kansalaisuutta että olisi päässyt paikalle kolmannen kerran. Hän kuitenkin lähetti mulle viimeisenä lahjanaan kontaktin talon puolikkaasta joka hänellä oli vuokralla viime kesänä. Soitin vuokraisännille ja ajoin laukkuni paikan päälle.

Ross ja Sylvia Withell ovat oikein kultaisen oloinen vanhempi pariskunta jotka olivat aivan innoissaan siitä että heidän alakertaansa tulee taas joku asumaan. Myöskään itse kämppä ei ole ollenkaan hassumpi, kolme huonetta ja keittiö, ja kuukausivuokra on vain $480, eli noin 200 euroa. Craigin jäljeltä kämpillä on vaikka mitä, televisiosta kaikkiin mahdollisiin keittiövälineisiin ja mausteisiin. Ei voi valittaa.

Paitsi ehkä etäisyydestä. No ei se ole kuin reilu kilometri. Mutta ylämäki Uudessa Seelannissa on jotain aivan muuta kuin mihin jalasjärveläinen sikafarmari on tottunut. Mä olin mielestäni kova jätkä pyörän päällä. En enää niinkään.

Mun ensimmäinen viikonloppu oli jo ihan rutiinia, ja oikeastaan isoja muutoksia ei paljoakaan ole, paitsi että meidän lohkon nimi ei enää ole ”Transport” vaan ”Grounds”, joka viittaa siihen että meille kuuluu myös paljon alueen ylläpitoa. Niin, ja mun uus pomo on Raumati! Iso poika ei vaan vielä ole paikalla, saapuisi vasta tiistaina.

Mun ensimmäiset kaksi päivää olivat kohtuullisen pitkiä, olinhan ainoa porteri paikalla. Ykstoistatuntisia kumpikin. Varsinkin sunnuntaina korpes oikein kunnolla odotella viimeistä venettä kun Joe venaili vihreässä talossa että olisin liittynyt seuraan formuloiden pariin. Ehdittiin me sitten jotain katsoakin. Niin, Joen ja Neilin kanssa kolmantena pyöränä kyseisessä talossa oli nyt nainen, ja tämä näkyi melkoisesti. Tissilehdet olivat edelleen samassa nurkkauksessa, mutta ne oli ahdettu roskasäkkiin, ja vessassa ei haissut ihan niin vanhalle virtsalle.

Joen kohtalona olisi ajaa kuontalonsa parin viikon päästä, sillä hän liittyisi seuraamme kuljetuspuolelle. Asiakaspalveluun siirtyminen meinasi automaattisesti ettei miehellä voi olla 20 cm pitkää punaista risupartaa. Armonaikaa hänelle oli annettu siihen asti kun hän kävisi kanssani Aucklandissa Slipnotin keikalla 22. päivä. 23 –vuotiaaksi varttunut Christchurchilainen oli jo kurkkuaan myöten täynnä keittiöhommia, ja halusi koittaa jotain aivan muuta.

Uusia kasvoja on muutamia, joista voin mainita tässä välissä ainakin Michalin tyttöystävän, Petran, joka omistaa ihan samanlaisen psykoottisen naurun kuin poikaystävänsä. Noitten kanssa tulee hauskaa. Housekeepingissä on nyt isoja aukkoja, varsinkin kun Eve lähtisi viikon päästä. Uusia tyyppejä on ainakin herttaisen oloinen kiwityttö jonka nimeä en nyt muista. Ikää on 18 vuotta, ja taisi olla kotoisin Wellingtonista. Kolmaskin tsekki liittyi joukkoon tummaan kun 28 –vuotias pirtsakan oloinen Alena saapui Portageen samana päiväna kun minä. Tyttö vaikuttaa mukavalta hänkin.

Kaikkein hauskinta on istua toimistossa Lanin kanssa. Välillä ihmeellisiä ärrinpurrin –kohtauksia saava 160 -kiloinen Maorinainen omistaa kultaisen sydämen, ja sen kanssa saa nauraa usein. Sillä on hirveä vimma yrittää naittaa mua Alenalle, mutta se ei nyt ihan ymmärrä miten suuren haasteen edessä se on.

Kaikkia kiinnostaa kauheasti mitä Mikolle ja Anulle kuuluu, ja ovatko he jo menneet naimisiin. Tottakai ne on, vastaan minä. Kaikki on jotenkin niin samanlaista, että tuntuu tosiaan että en olisi koskaan lähtenyt mihinkään, osa kasvoista vain on muuttunut.

Ai niin, sain puhelimeni takaisin tänään, maanantaina. Seitsemän viestiä, joista kolme oli äidiltäni, ja joitten sisältö oli kasvava huoli voinnistani. Ilmeisesti on kovin todennäköistä että ajaisin täällä jonkun yli tai päin puuta.