Uuden-Seelannin käsikirja driftareille

Osa 3: Auckland-Wellington-Christchurhch-Picton 7.-9.10.2008

You like my drama baby?

Otan osaa. Oli kieltämättä totinen hetki kun tullivirkailija meinas ruveta vaikeeksi ja ohjas mut johonkin erikoistiskille vähän taaemmas lentokentällä. Tunnin istuskelun aikana mut kutsuttiin muutamaankin otteeseen takaisin tiskille täydentämään tietojani. Onneksi tilanne kuitenkin saatiin selvitettyä ilman konsulaattipuheluita.

Suomalainen pariskuntakin jonka kanssa piti treffata vielä lentokentällä, oli ehtinyt lähteä etiäppäin. Uuden Seelannin valuuttaa pikapankista käteen ja bussilla keskustaa kohti. Olin kertakaikkisen surkea näky kun nuokuin etukenossa bussin penkissä, nojaillen milloin ikkunaan pääni kolistessa, milloin vähemmän kuin vastaanottavaiseen vierustoveriini. 11 tuntia lentokoneessa on liikaa, ja tää aikavyöhykesekoilu sotkee oikeasti nupin.

Aucklandissa satoi, kun loikkasin Sky Towerin juurella bussista laukkuineni. Samalla pysäkillä ulos hypännyt taiwanilainen mukava nuorimies korjasi ilmansuuntani oikeaksi, olisin muuten lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin missä hostellini oli. Hostelli oli aiemmalta visiitiltä tuttu Auckland City Centre, Mikolle ja Anulle lähinnä oksentelumuistikuvia mieleen palauttava pytinki. Hehän kärsivät puoli vuotta sitten ruokamyrkytyksen juuri täällä, viettäen viikon petissä molemmat.

Hostellihuoneeseen päästessäni päätin uhmakkaasti olla nukahtamatta ennen iltaa, muuten tästä päivärytmin korjauksesta ei tulis sfiddujakaan. Sen sijaan tutustuin saksalaiseen kämppikseeni, ja aloin setviä välttämättömiä vero- ja tiliasioita. Bank of New Zealand oli nurkan takana, ja tilin avaus oli tällä kertaa huomattavasti mutkattomampaa. Verohommat oli kunnossa puhelulla, ja Vodafonen liikkeestä noudin kortin pulikkaan jonka tulisin huomenna Christchurchista noutamaan – moisen olin nettihuutokaupasta ostanut.

Kello ei ollut vielä tarpeeksi, joten kävin katsastamassa keskustaa ja palauttelemassa sitä mieleen. Sadekin taukosi. Soitin Portageen selvittääkseni kuljetusvaihtoehtojani, koska olisin huomenna Pictonissa vasta iltayhdeksältä. Michalin hönöinen tsekkibrittiaksentti oli mahtava kuulla, ja sovimme että ottaisin vasta aamuveneen Pictonista perjantaina. Työvuoro mulle oli laitettu lauantaille. Kävin katsomassa tyhjänpäiväisen komedian nimeltä The House Bunny, josta on kuitenkin todettava että ennen kovin mitäänsanomaton Anna Faris osaa tätä nykyä kannatella elokuvaa. En tiedä miksi myönsin käyneeni katsomassa kyseisen elokuvan, muuten.

Leffan jälkeen kävin nettikahvilassa selvittelemässä loppuja nettihuutokauppojani. Tarkoituksena oli ostaa käytetty PS3 ajantapoksi Portagen rattopäiville. Pelisetin olin näköjään voittanut, mutta kaveri joka sen mulle myisi ei ollut tavoitettavissa. Sovimme että hoitaisimme kaupan 22.-23. tätä kuuta kun tulisin katsomaan Slipknotin keikkaa takaisin Aucklandiin.

Illan päätteeksi oli pakko käydä tsekkimässä peliliike AVS, jossa olin aikaa viettänyt keväällä GTA4:n ilmestyessä. Hauskinta oli että omistaja muisti mut hyvinkin ja kertoi onnellisena bisneksen lähteneen hyvin käyntiin. Tämä pelinettikahvila –konsepti on toistaiseksi aika uusi täällä niin kuin Suomessakin, ja muistan kuinka täpinöissään ja jännittynyt tämä intialaislähtöinen omistaja oli huhtikuussa. Nyt mies suorastaan huokui itseluottamusta. Hakkasimme rock bandia hetkisen ja toivotin kaverille yöt, ja lupasin palailla asiaan taas puolen vuoden kuluttua.

Unta ei tarvinnut kauaa odotella, vaikka jännitinkin hiukan heräisinkö aamulla ajoissa varhaiselle lennolleni. Noh, mun kaksi kokoa liian pieni virtsarakkoni nosti mut kyllä ajoissa ylhäälle.

Olin taas nousemassa johonkin perkeleen lentokoneeseen. Onneksi paikallislennot ovat edes asteen helpompia lähtöselvityksien ynnä muitten suhteen. Vain 40 euroa maksanut lento Christchurchiin meni Wellingtonin kautta, ja yllättävää kyllä ne eivät edes laskuttaneet mitään ekstraa mun isosta matkalaukustani.

Pakko tähän väliin ihmetellä, että miten helevetissä se 22 kiloa voi tuntua noin painavalta perässä raahatessa, vaikka mulla oli enemmän päälläni vielä 2 vuotta sitten? Ei se noin raskaalta olisi tuntunut, noustessa Aucklandin keskustan mäkiä tuo lisämassa vyötäisillä ja poskissa kuin mitä se on pyörillä. En mä ymmärrä. Enkä muuten sitäkään, millä logiikalla lentoyhtiö laskuttaa joissain tapauksissa 50 –kiloiselta naisihmiseltä, jolla on 20 kg matkalaukku 30 eur lisähintaa, kun siltä 140 kiloa painavalta herrasmieheltä ei laskuteta mitään. Joka muuten vie tilaakin lähes kahden istuimen edestä. Ilmeisesti SAS on joissain lennoissaan ryhtynyt asiakaspunnituksiin… ainakin muistan lukeneeni noin vuosi sitten.

Christchurchissa löytyi heti lentokentän ääreltä halpa viiden dollarin pikkubussipalvelu joka heitti keskustaan. Aikaa oli tapettavana nelisen tuntia ennen bussin lähtöä, joten astelin muina miehinä paikallisen YHA – hostellin yhteistiloihin matkalaukkuineni. Kukaan ei kysynyt mitään. Tein siinä sitten itselleni ruokaakin yhteiskeittiössä, parit kananmunat, tonnikalaa ja mystistä pastahöttöä.

Nettipulikan sain käteen parin korttelin päästä löytyvältä Rock FM:n radiotoimituksen vastaanottotiskiltä, jonne kauppakontaktini Jonathan oli sen jättänyt. Mies oli itse lähetystä tekemässä paraikaa, mutta menihän se näinkin.

Tracylta oli tullut mailia jossa hän tarkensi mulle mun toimivan nimenomaan transporter –osastolla tänäkin vuonna. Hyvä, koska sitä olisin pyytänytkin. Pidin meille tahattomasti suoduista lusmuiluhetkistä laiturin päässä, ja siitä miten fyysinen työ paransi oloani jo parissa kuukaudessa.

Intercity –bussiterminaalin tyköä lähtiessämme totesin etten ehtinyt tehdä vaihtokauppaa myöskään kaverin kanssa jolta mun olis pitänyt käydä noutamassa sen käytetty PS3. Pahoittelin asiaa tekstiviestitse ja kysyin mahdollisuutta noutaa sekin rakkine 23. päivänä.

Bussikuski oli mulle edelliseltä reissulta tuttu. En oo varma kerroinko siitä viimeksi? Joulupukin näköinen heppu, joka jutusteli mikillä matkustajilleen enemmän kuin mitä ehkä pitäisi. Viiden tunnin bussimatkalle sain vallattua itselleni takapenkin, jolla taisin nukkua 90% matkasta. Puolimatkassa oli Kaikoura ja meidät vietin autiolta tuntuvan kaupungin ainoaan auki olevaan kahvilaan, nimeltään ”Why not? Cafe”. Jestas.

Avasin silmäni seuraavan kerran Pictonissa, ja järjestelin itseni ylös bussin penkistä. Raahauduin kamppeineni keskustasta löytyvään guest houseen, jonka kassalta mua tervehti pirpsakan näköinen nuori nainen. Silmiäni siristellen pyysin huonetta jossa saisi olla rauhassa. Tyttö antoi mulle ihan oman huoneen, jonne mut saatteli. Kysäisin tytöltä syntyperästään, kun jokin sen puheessa mätti. Veikkasin oikein, irkku jolle oli tarttunut kiwiaksentti. Toki se miten sen ilmaisin sille tuli pihalle melkoisena sammakkona: ”yes, I noticed the R’s”. The R’s. The Arse.

Parinkymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen plikka sulki oven ja jätti mut omaan rauhaani. Varmistin vielä ennen sänkyyn kaatumistani että kaikki oli mukana. Läppärilaukku, taskut… voi perkele. Puhelin oli jäänyt bussiin. Mä oon aika hyvä näissä.

Siis unohtelussa JA cliffhangereissa.