Tel Aviv, Israel 19.10.2009

16.-19.10.2009

Päätimme kerrankin aloittaa päivän aikaisin, tarkoituksena kun oli ajaa Jerusalemiin ja nähdä mahdollisimman paljon. Liozilla oli omat perhevelvollisuutensa ja hän halusi lisäksi näyttää mulle mahdollisimman paljon maailman pyhimmästä ja kiistellyimmästä kaupungista. Mulla oli tavoitteena käydä lisäksi tsekkimässä eräs Suomen juutalaisten muistolle rakennettu paikka, josta tätini oli mulle kertonu. Oltiin se jo valmiiksi kartalta kateltu.

Matkalla Jerusalemiin jutustelimme Iranista ja ruuasta. Lioz oli ihan varma että sota olisi tulossa, oli vain ajan kysymys kun Israelin oli iskettävä Iranin rakenteilla oleviin ydinohjussiiloihin. Maa joka estottomasti julistaa ”kuolema juutalaisille” ja samalla rakentaa ydinaseita ei oikein kansakuntaa hymyilytä. Käytännössä rajanaapureiden suhteen Israelin tilanne on sellainen, että Jordanian ja Egyptin kanssa he tulevat toimeen, ja muitten kanssa tilanne on kuolemanviileä. Kun seuraava sota alkaa, alkaa se todennäköisesti monella rajalla.

Niin, ruuasta puhuimme sen verran että mun oli pakko edelleen ihmetellä, miten pienellä täällä pärjää. Suomessa mun on mukamas koko ajan nälkä. Täällä me syödään tukeva aamupala ja ollaan monena päivänä pärjätty suunnilleen sillä, ja ajoittaisten hedelmien napostelulla. Näitten hedelmät nimittäin toimii. Naapurin puista ja puskista haetaan persikoita, omenoita, mangoja, mitä milloinkin.

Lioz oli kertonut mulle että ymmärtäisin maata paljon paremmin kunhan näkisin Jerusalemin, ja ajaessamme eri osapuolten asuttamien alueitten läpi aloin kieltämättä ymmärtää jotain. Ensin on keskusta, jossa asuu toki sekä arabeja että juutalaisia, mutta hiukan eri alueilla. Juutalaisten asuttamat alueet ovat melkoisen siistejä, vaikkakin ajoittainen roskien tiputtelu ärsyttää. Ei se silti oo mitään verrattuna arabialueiden sekasortoon. Ja nyt ei ole kyse rahasta, vaan kulttuureista. Sitten poistuimme ydinkeskustasta, aidatuille asuinalueille. Näissä sitten jo tapahtuu hiukan enemmän ikäviä asioita, ja Lioz laittoi veitsensä taas aurinkolipan päälle. Ajoimme arabisettlementin läpi erilliselle juutalaisten aidatulle alueelle, jonka puomilla Liozilta kysyttiin hyvin tarkasti mihin talouteen hän oli menossa. Tuskin tarvitsee mainita että puomilla oli muutama erittäin hyvin aseistettu henkilö.

Ajoimme Liozin edesmenneen sedän talon pihaan, ja kävimme tervehtimässä hänen koko surevaa perhettään. Perinne on että vainajan talossa vietetään viikko joka alkaa itkuisasti mutta loppuvaiheessa nauretaan jo hyville muistoille henkilöstä. Lisäksi tänään oli tarkoitus pitää koko yhteisön kattava illallinen, johon kaikki sukulaiset ja naapurit oli kutsuttu. Taisin mainitakin että Liozin setä oli erikoinen mies, korkea-arvoinen poliisi joka oli sotilasurallaan ollut Egyptissä panttivankina, ilmeisesti vuosia. Se miten hän oli Egyptiin päätynyt, lienee itsestäänselvää. Kyseessä oli jonkinasteinen erikoisjoukko, joka toimi rajojen ulkopuolella, mutta oli jäänyt kiinni. Siitä se oli selvinnyt, mutta ei rutiinioperaatiosta. Lääkäri oli laittanut happiputken ruokatorveen, ja kun tilanne oli huomattu, oli mies jo ollut koomassa, josta hän ei ikinä tullut takaisin. Jonkinlaisten juonenkäänteiden (joita mä en ihan ymmärtänyt) myötä oli Sri Lankasta heille tullut tälläinen kotiapulainen joita he kutsuivat lähinnä nimellä ”Darling”. 20 -vuotias kahden lapsen äiti, joka oli ollut korvaamaton apu heille miehen saattelemisessa rajan yli. Nyt he olivat tytölle kiitollisuudenvelassa, ja olivat tehneet selväksi että hän saisi olla heidän talossaan niin kauan kuin haluaisi.

Kättelin Liozin perheen läpi, ja istahdin hetkeksi juttelemaan mukavia ja katsomaan muutamia kuvia vainajasta. Liozin isä oli herttaisen oloinen mies, ja jos jossain päin maailmaa Liozin ei anneta itse nousta autosta ja kasata omaa pyörätyoliaan niin täällä. Oma isä ei moiseen suostu. Äitinsä on hänelle kaikki kaikessa, ja melkeinpä paras ystävä. He soittelevat päivittäin, ja jakavat melkolailla kaiken. Hänelle Liozin vammautuminen oli ollut kovin paikka, ja kyllä näiden kahden keskustelusta näki että he ovat hyvin läheisiä keskenään. Liozin sisko oli tullut muutamia vuosia sitten uskoon, ja Lioz oli mulle etukäteen selittänyt, että esimerkiksi kätteleminen ei ole tälle ok, siis minun, tuntemattoman miehen kanssa. Kauhean ystävällinen tyttö tokikin, mitä hänen kanssaan pari sanaa vaihdoin. Sisko otti ajoittain raamatun käteen ja alkoi rukoilemaan, muun perheen jauhaessa niitä näitä. Mulle yritettiin syöttää kaikenlaista, mutta kun ei edelleenkään ollut nälkä.

Olimme luvanneet ottaa Darlingin mukaan omalle vanhan kaupungin kierrokselle, ja kun loikkasimme autoon, takapenkille hypähti pieni, pyöreä ja leveästi hymyilevä nuori nainen. Yritimme vaivalloisesti selittää hänelle mihin olimme menossa, ja sen verran se tiesi että tulisi näkemään Maria Magdalenan kirkon öljymäellä. Liozin täti oli vaatinut että se pitää tytölle näyttää, hän kun oli uskossa oleva kristitty.

Lioz sai taas kerran ajaa hyvin pitkälle vanhan kaupungin muurien sisälle, huolimatta monesta pysäytyksestä. Invalidisoituneen sotaveteraanin ID -tag tuntuu avaavan portteja. Hurautimme parkkiin ja kävelimme pitkän tuntuisen alamäen itkumuurille. Päivä oli lämmin, likimain 40 astetta. Mun piti mennä kaikkien turvatarkastusten läpi, Lioz otti Darlingin mukaansa invaoikoreitin kautta. Juutalaisilla on tärkeätä että miehet ja naiset ovat tietyissä paikoissa erikseen, ja itkumuurin vierellä heitä erottaa aitaus. Mun päähän lätkäistiin vartijoiden puolesta Jamaka -mösä takaraivolle, ja kävin hetkisen kuvaamassa ja ihmettelemässä meininkejä. Muurin vierellä oli ihan tavallisen oloista kansaa, mutta viereisessä käytävässä olikin sitten vähän enemmän sitä hc -jengiä, pulisonkeineen. Älytön metakka ja tungos.

Ihan käytännössä tämän yläpuolella on muslimien pyhistä pyhin, mekkaakin tärkeämpi harabait, kuten juutalaiset sitä kutsuu. Tässä tiivistyy aika hyvin tämän alueen ongelmat. Tästä hassun kilometrin päässä on öljymäki. Että silleen.

Lievittääksemme Liozin todella vaivalloista rullaamista mäkisessä maastossa, mä lähdin hakemaan automme parkista, ja pujottelin alas asti, ihan turvatarkastuspisteiden eteen ottamaan Liozin kyytiin. Tästä laskeuduimme öljymäelle, jossa itse nousin ihailemaan autosta ulos Maria Magdalenan kirkkoa. Darling ei ymmärtänyt meidän selityksistämme huolimatta että olimme oikeassa paikassa, hymyili vain ja pudisteli päätään. Lähdimme ajamaan takaisin kohti Liozin sedän taloa kun Darling alkoi näyttää hätääntyneeltä ja kysellä ”the church?”. Se ei ollu raukkaparka ymmärtäny että me just oltiin oltu juurikin sen kirkon portailla. Oli kuitenkin niin ruuhkaista ettei me millään voitu kääntyä takaisin.

Lioz pudotti Darlingin takaisin sukulaisilleen, ja halusi karata hetkiseksi röökille. Tämä olympiauimari oli poiminut pahan tavan erottuaan pitkäaikaisesta tyttöystävästään, mutta oli vannonut kaikille lopettavansa sillä sekunnilla kun mä poistun maasta. Se oli ollut satavarma että ite polttelen. Ajoimme juutalaisasumusalueen laidalla olevalle pienelle kukkulalle jossa oli taivaallisen rauhallista. Sieltä käsin, auringon laskiessa Lioz selitti mulle missä kaikkialla multa lähtis henki hyvin nopeasti. Vain parin kilometrin päässä oli arabikylä jonka moskeijasta kuului juuri rukoilua, ja muutaman sadan metrin päässä juutalaislapset leikkivät äänekkäästi. Melkonen sulatusuuni.

Palasimme Liozin sukulaisten joukkoon, mutta emme jaksaneet mennä sisään, Lioz suorastaan iloitsi siitä että ”joutui” pitämään mulle seuraa ulkosalla. Normikokoista kolmiota vastaavassa tilassa oli varmaan 40-50 ihmistä rukoilemassa ja hikoilemassa, ja monet nuorista eivät edes tosiaan menneet sisään.

Juttelimme parille hauskalle tyypille, kuten yhdelle nuoren näköiselle tytölle joka oli joskus käynyt suomessakin. Häiritsevää sen tavassa puhua oli oli se, että se puhui naurettavan amerikkalaisella aksentilla eikä oikeastaan tehnyt muuta kuin siteerasi televisiosarjoja ja elokuvia. Kauheen hämmentävää. Istuttuamme tunnin puolitoista muut rupesivat syömään mutta meillä ei taaskaan ollut nälkä – nappasimme vain pari Liozin n. 50:stä serkusta kyytiin ja aloimme matkan kotiin. Se suomalaismesta jäi siis ikävä kyllä näkemättä. Takapenkillä istunut Liozin serkkutyttö kyseli epämiellyttävän paljon kysymyksiä Imbaliin, Liozin exään liittyen.

Ajomatkan reippaasti omituisin kokemus oli kun Liozin pysäyttänyt poliisi kyseli tältä varmaan 10 minuuttia kaikenlaisia toinen toistaan oleellisempia kysymyksiä. ”Miten Marokkolainen pääsi olympialaisiin?” ”Miten sä harrastat seksiä tollasen pyörätuolin kanssa?”. Lioz selitti ensin hepreaksi, ja sitten englanniksi että jopa vaikeimmin vammautuneet

Päästyämme kotiin naapurin pikku pirulainen Jordan halusi välttämättä käydä kanssamme parilla olusella, joten teimme työtä käskettyä. Liozin naapurustolla oli oma pieni yhteinen salakapakka, joka ei kyllä mielestäni olisi täyttänyt yhtään suomessa asetettua viranomaisrajaa. Mutta mikäs siinä, mukavaa oli. Mulla kilahti päähän aika kivasti kun olin jo nauttinut tyhjään vatsaan pari viinilasillista, ja sitten siihen vielä ynnättiin pari oluttuoppia.

Päivitän loput kun mulla on yhteys Budapestin lentokentällä. Lähdetään tästä juuri ajamaan kohti Tel Avivia.

Aamu alkoi siis vähän kankeasti, mutta piristyi kun Rottem saapui muutaman ajo-ohjepuhelun saattamana paikalle. Tyttö oli pitänyt kiirettä ihan niinku meillä olis ollu kovasti suunnitelmia. Ei niinkään. Istuimme nautiskelemassa aamukahvista kunnes mukaan lyöttäytyi vielä yksi Liozin ystävistä, myös armeijan palveluksessa vammautunut Hadar. Kyseinen nainen oli pelastanut joukon ihmisiä heittäytymällä arabinaisen päälle, joka oli kantanut mukanaan pommia. Nainen oli räjäyttänyt itsensä ja suuri osa Hadarin käsistä ja jaloista on edelleen räjäyksen jäljiltä palaneita, Freddy Kruegerin omaisesti. Hirveen symppis likka, ei ollut antanut amputoida jalkojaan ja oli onnistunut saamaan kävelykykynsä takaisin.

Otimme Liozin Land Cruiserin alle ja kävimme maakunta-ajelulla. Pysäkkeinä olivat mm. Liozin entisenä asuinpaikkana palvellut Israel -kibbutsi, joka on prameimmasta päästä mitä näitä löytyy. Kibbutsihan on eräänlainen kommuuni jossa jokaisen työpanos, riippumatta missä on töissä, tuo rahaa ensisijaisesti Kibbutsille. Kibbutsi puolestaan pitää enemmän kuin hyvää huolta omistaan, ja näistä parhaat on aivan paratiiseja uima-altaineen ja urheilukeskuksineen. Liozille oli käytännössä tullut pakottava tarve lähteä, koska Imbal asui yhä täällä. Morjestelimme Liozin tuttuja ja jatkoimme matkaa tuttulle kukkulalle jossa zombiketut meinas meidät syödä aiemmin.

Luonnollisesti Rottem ja Hadar olivat äimistyneitä kuten minäkin olin ollut, tästä taivaan palasesta mäen päällä. Täältä jatkoimme offroad -reittiä viereiselle korkeammalle tasanteelle josta aukeni mahtava näkymä Jordaniaan päin. Vaikka päivä oli sumuinen, näimme silti monia eri kyliä rajan toisella puolen. Ai niin, ja Liozin ajotyyli ei antanut matkustajille kauheasti armoa. Mies anto runtua uudelle autolleen.

Kotosalle, ja sapuskanlaittoon. Vaikkei pyörillä liikkuva ystäväni paljoa syökään, niin sitten kun se kokkaa niin se kokkaa hyvin. Suoranaisen ähkyn pukkas. Jatkoimme Hadarin kämpille ja sieltä oli tarkoitus mennä läheisessä Kibbutsissa vietettyihin kemuihin, mutta meiltä alkoi loppua menovesi. Jaksoimme hetkiseksi mennä viihdyttämään muita ja itseämme, ja hauskaa toki olikin. Hiukan savuista ehkä, ja vaikka en pössyttelekään niin kyllä se varmaan väistämättä siinä muutaman hassun neliön huoneessa muhunkin vaikutti. Laskin kyseisessä pikku laatikossa olleen yli 20 ihmistä, joilla oli toinen toistaan hauskempia faktoja suomesta, Jari Litmasesta Finlandia -votkaan (jota muuten saa täällä supermarketista).

Pikaisten yöunien jälkeen oli aika viimeisen kokonaisen päiväni viettoon Israelissa. Lioz oli soittanut naapureille josko he haluaisivat liittyä joukkoomme aavikkoajelulla ja kuolleen meren rannalla ja hehän loikkasivat samoille pyörille. Naapurin nuori isäntä Joel oli maastoajon varsinainen asiantuntija, armeijassa aiheeseen perehdytetty ja kävi edelleen kuukauden verran joka vuosi pitämällä yllä ammattitaitoaan. Hänen vaimonsa Tal oli herttaisen oloinen nainen, joka oli tehnyt meille matkaan voileipiä. Ei huono.

Pääsimme parin tunnin ajomatkan ja Joelin mulle osoittamien ”tuolla ja tuolla sä kuolisit hyvin nopeasti” -oppituntien myötä kuolleen meren lähistölle, mutta alas ei sitten laskeuduttukaan ihan perinteisellä tavalla. Kuollut merihän sijaitsee 400 metriä merenpinnan alapuolella, ja mehän laskeuduttiin sinne aavikoituneessa kalliolaaksossa, Joelin ohjastamana. Mua on harvoin hirvittänyt yhtä paljon, ja useasti loikkasinkin autosta pihalle kuvaamaan yli 40 asteen lämpöön miehen urotekoja rinteessä. Lioz luotti sataprosenttisesti miehen ajotaitoihin, ja mä oli ihan äimistynyt siitä mihin se auto pystyi. Välillä meidän piti loikata autosta ulos kasaamaan kiviä että saimme portaat rakennettua auton alle. Ja sitten, hyvin varovaisesti Joel laskeutui alaspäin.

Päädyimme kahden tunnin laskeutumisen jälkeen laaksoon jonka pohjalla oli toista kymmentä autonromua, jotka olivat tippuneet pari sataa metriä korkeammalta olleelta tieltä, rattiin nukkuneita. Laakson pohjalla oli myös vanha linnake jonka seinät olivat rapistuneet ja aina talvisin alueen läpi pyyhkäisevä joki oli vuosisatojen aikana pitänyt huolen lopusta. Mutta vaikuttava näky silti.

Hurautimme kuolleen meren rantaan, ja ohitimme suosista kaikki hotellit ja uintiin tarkoitetut rannat – Israelilaiset eivät kauheasti välitä kylteistä. Menimme uimaan ensimmäisen ”ei uintia” kyltin kohdassa. Herranjumala että oli erikoista. Mitä tahansa vedessä tekikin, se ei antanut upota – ja se alkoi pienen ajan jälkeen pistellä iholla. Koko ranta ja pohja oli pelkkää kivettynyttä suolaa, joka piikitteli terävästi jalkojen alla. Ilmeisesti tää tekee iholle todella hyvää vedessä olevien mineraalien takia, ja esimerkiksi moni psoriasiksesta kärsivä käyvät täällä kaksi kertaa vuodessa lieventämässä oireitaan. Ei se silti kivalta tunnu ku sitä menee vähä suuhun tai silmään. Hyi hitto.

Hyvin suolaisina nousimme pois vedestä ja yritimme pärskiä vesipulloista makeaa vettä hiuksiin ja käsiin että pärjäisimme kotiin asti. Kotimatka taittui Liozin ohjastamana kun kaikki muut nukkuivat väsymystään pois. Ajoimme ihan Jerikon kaupungin lähettyviltä – reittiä jota kuulemma hirveen moni Juutalainen ei mielellään aja. Yksi niistä paikoista jonne ei oo paras eksyä. Tarkastuspisteen jälkeen menimme ruokailemaan erittäin hyvin Hayogevin kylää lähellä olevalle maalaisravintolalle. Tekevät kaikki ainesosansa joko itse tai ostavat ihan naapurista. Tzeisus mikä pihvi.

Kotona pääsimme suihkuun, sanoimme Rottemille moi ja lusmuilimme lopun iltaa playstationin parissa.

Tänään, viimeiset tuntini Israelissa ovat olleet oikein miellyttäviä. Ensin poikettiin Haifassa ostamassa halvalla muutamat vaatekappaleet ja pelit lopuilla shekeleillä. Lioz grillasi ja parista lähinaapuritalosta tuli väkeä ihmettelemään suomalaisen viimeistä iltaa paikan päällä. Viini virtas ja mukavaa oli. Kökötän tässä lentokentällä, Lioz ja Rottem kävivät just hyvästelemässä ja vannoivat tekevänsä vastavierailun jossain vaiheessa. Paras olisikin.

Israel on mainio, mainio maa, joka ei kertaakaan tuntunut epämiellyttävältä, epäystävälliseltä tai uhkaavalta. Rökitti ainakin Venetsiassa käynnin mennen tullen – ei kauheasti turisteja, ja toki Liozin houstaus oli ehkä isoin syy siihen miksi nautin tästä näin paljon. Oliskohan tämän viikon aikana rahaa mennyt 100 euroa?

Tänne vaan, jos joku haluaa käydä jossain vähän erilaisessa paikassa lomalla – tämä on paljon muutakin kuin pyhä maa monelle. Nyt kotio, pitäis yrittää saada Jyväskylässä firma pystyyn. Huhhuh.