Osa 4:
1.1.-2.1.
Olin siis myöhästynyt bussistani. Nää on aina niitä hetkiä ku arpoo mielessään että olishan sitä nyt voinut enemmänkin varata aikaa, ja samalla miettii että kuinkahan reisille tämä päivä nyt meni. Mutta ei tämä onneksi mennyt. Ei tarvinnut paljoa esittää pettyneen näköistä bussistamyöhästyjää, kun laahauduin tiskin äärelle selvittämään seuraavaa kyytiä Minneapolisiin. Tiskin takana oli oikein kultainen rouvashenkilö joka antoi minulle vaihtolipun ilmaiseksi, odotteluakaan ei tullut kuin 3 tuntia (pelkäsin pahempaa).

Istuin sitten kirjoittelemaan postikortteja ja tappamaan aikaa koneen äärellä. Eikä aikaakaan kun olin aika täyteen ahdetussa bussissa tekemässä lähtöä Chicagosta. Mainio kaupunki, kertakaikkiaan.

Greyhoundin busseissa on tätä nykyä myös Wi-Fi, joka on liialliseen mukavuuteen tottuneen länkkärin mielenterveydelle erittäin hyvä. Vähemmän kiva oli mainostetut isot jalkatilat, jotka eivät olleet isot. Edessä oleva urpo myös laittoi penkin äärimmäiseen nojausasentoon, joka tarkoitti sitten sitä että polvet puristivat Milwaukeen asti penkkiä vasten. Lisäksi se piti aikalailla koko matkan käsiään taitettuna penkin päänojan taakse siten, että ne oli 10cm päässä mun naamasta. Haistelin sitten kaverin käsiä muutaman tunnin.

Bussimatka taittui mukavemmin kun puolet jengistä kaikkosi Milwaukeessa. Kokonaisuudessaan 8 tuntia bussissa, ja olimme saapumassa Twin Citiesiin. St. Paul ja Minneapolis ovat molemmin puolin Missisippiä sijaitsevia pohjoisia kaupunkeja, jotka muodostavat yhdysvaltain 14. suurimman metropolialueen (n. 3,4 miljoonaa asukasta). Kaupungit itsessään ovat molemmat kokoluokkaa Helsinki-Tampere, ja näin lähekkäin olevien kylien välillä on luonnollisesti terve määrä kilpailua. Yksi hauskimmista esimerkeistä on se, kun St. Pauliin rakennettiin 1915 Katedraali, ei mennyt kymmentäkään vuotta kun naapurikaupunkiin valmistui oma massiivinen kappeli.

St. Paul Cathedral

Basilica of St. Mary, Minneapolis

Minneapolisin asukkaissa on valtava määrä luterilaista skandinaavista syntyperää (suurin osa Norjasta ja Ruotsista) ja St. Paulin asukkaat koostuvat mannereurooppalaisista ja irlantilaisista immigranteista.

Mun majoitus oli yhdessa ainoista mahdollisista hostelleista koko alueella, Minneapolisin keskustan eteläosissa. Nousin bussista ihmettelemään ja ihastelemaan lumista maisemaa, ja totesin samalla etten jaksa nyt kävellä 2 kilometriä hostellille laukkuineni. Nappasin taksin joka vei mut osoitteeseeni (Minneapolis International Hostel). Soitin ovikelloa - ei mitään. Koputin äänekkäästi - ei mitään. Toistin nämä pariin otteeseen, ja sitten päätin soittaa varauslapussa olleeseen numeroon.

Epäluuloisen kuuloinen ääni vastasi toisessa päässä, ja kyseli tiukkaan sävyyn asioita. Kerroin varanneeni sängyn kahdeksi yöksi ja olevani ulkona odottelemassa. "I'll call you back". Meni 5-10 minuuttia, jonka aikana tutustuin ovessa oleviin vähemmän ystävällisiin ohjeistuksiin. "If you bring anyone to the hostel you will be asked to leave!" ja muita klassikoita. Tovin jälkeen sama hyypiö soitti mulle että menisin takaovelle, joku tulisi kohta avaamaan. Odottelin toiset 5-10 minuuttia jolloin se soitti taas ja päätti nyt kertoa minulle koodin jolla pääsen takaovesta sisään. "Just wait inside a while, someone will be right with you".

Pääsinpä edes lämpimään, ja asettauduin ihmettelemään tätä autiota, viktoriaanista kummitustaloa. Oikeinkin miellyttävästi sisustettu vaikkakin epäsiisti pytinki. Huonosti lämmitetty. Ei ristin sielua. Odottelin tunnin. Vihdoin sisälle saapui pelokkaan oloinen, laiha nuori mies joka oli ilmeisesti työntekijänä tässä hienossa laitoksessa. Ymmärtävästi hymyillen istuin kirjautumaan sisään hostellin toimistoon, ja kysyin muutavan tarkentavan kysymyksen. "Your boss is quite the hard-ass, isn't he?". Kerroin pojalle ettei tarvitse kuin lukea pari lappua seinältä ja paikan yleinen viba tulee esille. Poika nauroi helpottuneena ja kertoi työskennelleensä paikassa 2kk, joka kuulemma on pitkä aika tälle paikalle. Hyvänä esimerkkinä meiningistä oli että maksu kävi vain luottokortilla, ei käteisellä. Tiedättehän, jos vaikka joku varastaa tai rikkoo jotain. Ei ihan perushostelli, sanoisin.

You catch more flies with honey, sanovat.

Menin kolmannen kerroksen dormiini, joka oli hauska ilmestys - 20 sänkyä joista yksi oli käytössä. Minä menin perisuomalaiseen tyyliin etäisimpään nurkkaan, petasin petini ja painuin unten maille.

Heräsin aamuvarhain. Päivän kohokohtana olisi Minnesota Wildin kotiottelu St. Paulissa, jonne ideana oli suunnata iltapäivästä. Matkaa keskustaan oli vajaa pari kilometriä, jota talsimaan. Hauskoja joulukoristeita ja hienoja tupia. Mukavan näköinen kaupunki.

Pistäydyin isoon Barnes & Noble -liikkeeseen selailemaan kirjoja ja pari tarttui matkaankin, Amy Poehlerin uusi Yes Please ja Tina Feyn muutaman vuoden takainen Bossypants, joka löytyi alle kymmenen dollarin paperback -versiona. Sweet.

Aikani Minneapolisia tutkailtuani, suuntasin St. Pauliin vihreän linjan ratikalla, jolla matka taittui puolessa tunnissa. Kävelin ympäriinsä, ajatuksenani mennä Minnesota Science Museumiin ennen matsin alkua, mutta siellä oli ihan järjettömät jonot. Ihan täyteen ammuttu. Tuonne vois mennä vaikka huomenna jos olis yhtään fiksumpi määrä ihmisiä.

Tulin, söin, voitin.

Menin ruokailemaan vastapäätä olevan Xcel Energy Centeriin jossa katselin samalla kuinka jenkkien U20 -joukkue putosi venäläisiä vastaan kisoista. Ruuaksi nautiskelin kanakeiton leivällä - tai oikeastaan leivässä, jos katsotte kuvaa vieressä. Olipa hyvvee. Matsia katseli kanssani venäläisellä aksentilla puhuva mies ja lauma kanukkeja Thunder Baystä. Venakko ilakoitsi avoimesti ja aiheutti pahennusta ympärillään, ja päädyin sitten ottelun jälkeen haastattelemaan seuruettani. Kanukit olivat tosiaan Thunder Baysta, jossa asuu suurin suomalainen vähemmistö koko maailmassa Suomen ulkopuolella - näin ainakin väittivät. Seurasi keskustelua NHL:n ja KHL:n voimasuhteista, joihin voimantunnossaan matsin päälle oleva venäläismies heitti aika poskettomia väitteitä. Minä ja kanukit kuuntelimme kohteliaasti, tiedostaen että tässä oli nyt vähän markkinoinnin makua.

Kanukit lähtivät, ja minä jäin vielä jutustelemaan idän ihmeen kanssa. Dimitri oli nimeltään, ja syntyisin Valko-Venäjältä. Vuonna 92, vaikeina aikoina oli tullut jenkkeihin ja työskennellyt kuljetusalalla 20+ vuotta. Kertoi tuntevansa kaikki NHL -pelaajat, ja olevansa hyvää pataa kaikkien kanssa. Esitteli puhelimestaan mulle erinäisten menneen päivien venäläispelaajien puhelinnumeroita ja kertoi tarinoita siitä kuinka hän usein vierailee hyvän ystävänsä Pavel Datsuykin luona. Nöyryys kaunistaa! Sitten puhuimme politiikkaa. Oli hauska huomata miten erilainen kuva on ihmisillä jotka tarkastelevat asioita idän ja lännen näkökulmasta. Pidin diplomaattista linjaa mutta älähdin kun kaveri sanoi jotain posketonta.

Oli matsin aika. Ennen matsia tosin jäin suustani kiinni Minnesota Wildin fanimyymälässä koko henkilökunnan kanssa, jotka kerääntyivät yksi kerrallaan ympärilleni puhumaan intohimoisesti jääkiekosta. Jossain vaiheessa liikkeen pomo tuli hakemaan työntekijänsä pois, kun kaveri joka ei ilmiselvästi ollut ostamassa mitään vei koko henkilökunnan ajan. Mutta onhan tää siistiä - nähdä amerikkalainen kaupunki jossa jääkiekko merkitsee ihmisille paljon. Paljon kertoi pari vuotta sitten sekin kun vapailla markkinoilla olleet jenkkiläiset supertähdet Ryan Suter ja Zach Parise päättivät molemmat tulla pelaamaan kotiseudulleen Wildiin varmasti paljon maltillisemmilla soppareilla kuin mitä muualla tarjottiin. Kukaan ei odottanut mitään tällaista, ja tämän siirron jälkeen Wildin nousua on odotettu. Joukkue ei ole vielä sillä tasolla millä sen pitäisi, mutta pelaajia rakastetaan ja palvotaan täällä. 

Puhuin aiemmin myös kaupunkien välisestä kilpailuhenkisyydestä, jonka johdosta luonnollisesti joukkueet on nimetty pääsääntöisesti osavaltion mukaan. Ilmeisesti kun joskus vuosikymmeniä sitten Vikings ja Twins ovat tulleet alueelle, ovat nämä "kaikkien yhteiset" joukkueet aidosti toimineet sillanrakentajina. Siksi myös Minnesota Wild - ei St. Paul Wild.

Kyselin monelta ohikulkijalta heidän all-time Wild -pelaajaa ja Mikko Koivu keräsi selkeästi eniten ääniä. Seuran pitkäaikaisin kapteeni ja hiljainen johtaja, joka saisi edelleen ampua useammin. Niin, kyllähän mä sitten lopuksi jotain ostin, 12 dollarin Mikael Granlund -legofiguurin kummipojalle. Melkosta.

Mun paikka oli ihan mahtava, ihan lasin ääressä. Kuvailin vähän ennen matsin alkua ja kuuntelin kuinka humalaiset Toronto -fanit ilkkuivat jenkeille U20 -matsiin liittyen. Näin aika montakin Leo Komarovin paitaa yllään pitävää fania, joka vahvisti tiedon siitä että miehen jekkuja arvostetaan Torontossa.

Ostin oluen ja istuin katsomaan. Tämän hallin kapasiteetti jääkiekkoareenaksi valtava, liki 20 000. Ja se ei edes näkynyt. Vieressäni oli miellyttävän oloinen Kanadalaispariskunta, jonka kanssa turisin läpi matsin. He olivat saaneet 40 -vuotishäälahjakseen lapsiltaan reissun otteluun. Mua kiinnosti miten harvemmin asutun Kanadan keskivaiheen väki valitsee lempijoukkueensa, johon isäntä vastasi että kun hän syntyi oli vain Leafs ja Canadiens. Ja hänen isänsä oli tykännyt Leafsista.

Herttainen pariskunta tarjosi mulle oluttakin, joka on jyrkät stadionhinnat huomioonottaen todella kultaista. Välillä jopa itse matsi jäi toiseksi kun puhuimme syntyjä syviä elämästä ja perheestä, ja pariskunta olisi kauheasti halunnut lopuksi naittaa mua tyttärelleen. Mulla menee aina paremmin äitien kuin tytärten kanssa.

Ottelu oli kyllä hieno, Mikko Koivu teki oikein maalin ja syötti yhden, tärkeä voitto Wildille. Mä teeskentelin kannustavani Leafsia koska  mulle oltiin tarjottu olutta. Mä oon silleen halpa.

Tallustin takaisin juna-asemalle lumen narskuessa jalkojen alla, ja ihailin St. Paulin pimenevää iltaa. Kohta pitäisi jo Seattleen.