Osa 3:
30.12. - 1.1.

Aloitin vuoden toiseksi viimeisen päivän jututtamalla aamupalalla arkkitehtina jenkeissä työskentelevää argentiinalaista seinänaapuriani, joka jakoi tietyt ärsytyksen aiheeni hostellimajoittumisen nykymeiningistä. Kaikki vain tuijottavat älypuhelimiaan ja tietokoneitaan, ja aito kanssakäyminen on vähäistä. Toisaalta se on vain usein itsestä kiinni. Kun alkaa toimittelemaan niin kyllä sitä saa hauskoja keskusteluita aikaan.

Niinku mulla oli ollut tässä muutamaan otteeseen Crocodile Dundee -hepun kanssa joka jakoi huoneen tämän argentiinalaisen kanssa. 15 lapsen perheeseen Queenslandissa Australiassa 56 vuotta sitten syntynyt John oli viihdyttävää seuraa. Innoissaan aina kertoi löytämistään uusista jutuista kaupungilla. Ja ikävöi vähän vaimoaan ja lapsiaan. Hän oli maininnut minulle Water Tower -ostoskeskuksen yläkerroksessa olevasta liikkeestä jossa myytäisiin poikkeuksellisen edullisesti joukkuemateriaalia Blackhawksilta ja Bullsilta.

Heitin takin päälle ja lähdin liikkeelle. Aurinko paistoi kirkkaasti mutta nyt tuulinen kaupunki kyllä alkoi ansaita nimeään. Herranisä että se viima vihloi naamaa ja näppejä. Millenium Parkin legendaarisella Beanillä piti poiketa, ja ihastella tovi luistelevia ihmisiä. Aloin kävelemään Michigan Avenueta pitkin, joka tarkoitti että olin nyt Chicagon kuuluisimmalla ostosalueella, Magnificent Milellä.

Kävin nappaisemassa jostain liikkeestä hanskat, koska sormeni tekivät tuulessa kuolemaa, varsinkin toi mun tynkämallinen keskari. Tynkämallisesta keskaristani puheen ollen: unohdin mainita sen säästäneen aikaa minulta Chicagon O'Harella. Koska mulla oli maaliskuun jäljiltä voimassaoleva oleskelulupa maassa, mut laitettiin jenkkien ja kanukkien kanssa vain täyttämään kioskille maahannousupaperit, eli periaatteessa skannaamaan passini ja asettamaan sormeni automaatin lasille sormenjälkiä varten. Laite kun ei suostunut hyväksymään mun oikean käden 2cm lyhyempää keskisormea, mut vain laitettiin virkailijalle jonka kanssa piti vähän nauraa mun keskarille. Se siitä.

Mutta nyt olin siis sormet ja naama jäässä ostoskadulla josta poikkesin kääntymään parissa kahvilassa kirjoittamassa tätä eeppistä, kohta 200 -osaista sontakasaani jota on 10 vuotta myöhemmin lähinnä vaivaannuttava lukea (oon mennyt ekoja entryjä samalla läpi lisäten ääkkösiä ja korjaillen kirjoitusvirheitä). Lopulta päädyin Macy'siin joka oli ahdistava, ahdistava paikka tässä väentungoksessa. Olisihan se nyt muutenkin ollut, mutta nyt vielä enemmän.

Water Tower -ostoskeskus on 7 -kerroksinen massiivinen ostosparatiisi (joillekin -helvetti) josta löytyi paljon muutakin kuin Macy's. Mä kävin tsekkailemassa monta urheiluvaateliikettä ja Lego storen, jossa ihmettelin miten moni Lego -rakennettava on suunnattu enemmänkin mulle kuin 7 -vuotiaalle kummipojalleni (Star Wars, Hobitti, Ghostbusters). Ja sitä tuskastelin kun ei kuolontähti vaan nyt mahdu mun matkatavaroiden joukkoon.

Päivä oli taittumassa illan puolelle ja ennen ruokailua bongasin taas yhden AMC -teatterin matkan varrelta. Menin katsomaan Mark Wahlbergin tähdittämän The Gamblerin joka on ilmeisesti uudelleenfilmatisointi jostain taannoisesta Jimmy Caan -elokuvasta. Hyvähän se oli. Itse teatteri oli vakuuttava, moottorisoidut lazyboy -tuolit, tilaa oli joka suuntaan maleksia. Kävin myös pummilla kurkkaamassa viimeisen 30-45 minuuttia viimeisimmästä Night at The Museum -leffasta jonka loppukohtaus on kuulemma koskettava Robin Williamsin johdosta. Olihan se, tavallaan.

Sitten aloitin taivaltamaan kohti Zanies Comedy Clubia, jossa mulla olisi parin tunnin päästä alkava Stand Up -keikka. Etsin silmilläni jotain ruokapaikkaa enkä meinannut löytää. Sitten Hootersin seireenit kutsuivat minut luokseen. Istuin tiskille nautiskelemaan siipiä ja burgerin. Siivet jäivät kesken koska alkoi ihan aidosti kyllästyttämään tämä tosi rasvainen ruoka. On aika haastavaa yrittää budjettisyödä amerikkalaisessa suurkaupungissa ja syödä samalla terveellisesti. Tuntuu peräti mahdottomalta.

Käpystelin jonottelemaan Zaniesiin johon olikin jo tullut jonoa eteen. Tuuli puhalsi aivan jäätävällä tavalla, ja naurahdin edessäni olevalle isolle miehelle kuinka edes suomalainen ei voi teeskennellä etteikö tämä kylmyys olisi ihan perseestä. Chicagossa asuva Steve vastasi sanoen että ei tämä vielä mitään, viime talvena kaupungissa ollut "polar vortex" oli kuulemma ollut aivan jotain käsittämätöntä. Kaadoit vesilasin maahan ja se tippui alas jäähileinä. I shit you not.

Steve kertoi olevansa poliisi, ja työskentelevänsä järjestäytyneen rikosyksikön parissa. Kuulemma päivät menevät lähinnä läntisessä Chicagossa jengiläisten ja narkkareiden parissa. En voinut vastustaa tilaisuutta olla kysymättä taas kerran kaikkia idioottimaisimpia kysymyksiäni aselaista ja viimeaikaisista tapauksista (poliisin ylireagoinneista). Ymmärrettävästi Steve oli sitä mieltä että ihmiset eivät voi ikinä tietää mitä on elää päivittäin sen pelon kanssa että joillain noista slummien lapsista on se ase ihan oikeasti, ja usein se pari ylimääräistä sekuntia määrittelee selviätkö itse siitä tilanteesta. En nyt lähtenyt inttämään, vaikka pari noista ampumisvideoista osoittavat minulle aika selkeästi että lähtöoletuksena on että nuori musta mies ennemmin ampuu kuin antautuu. Jota epäilen kovasti.

Minä ja Steve kun olimme molemmat itsekseen liikkeessä, saimme yhteisen pöydän ja keikat alkoivat. Neljän koomikon illan päätähtenä olisi Saturday Night Livessä nykyään vaikuttava Sasheer Zamata, jota ennen oli pari lämppääjää. Erityisen hyvänä pidin Chicagosta syntyisin olevaa Matteo Lanea, jonka jutuille piti nauraa ihan vedet silmissä.

Neiti Zamatan keikkaa seurasin mielenkiinnolla, SNL:ssä kun ei oikein saa tyypistä välttämättä muuta mielikuvaa kuin että kuinka hyvin tämä työskentelee kameran kanssa, ja yleensä nuorille koomikoille annetaan vain lähinnä yksittäisiä imitaatiomahdollisuuksia. Todella pidettävä koomikko, ehkä asteen epävarma aluksi mutta rohkeita yhteiskunnallisia teemojakin nosti esille. Osa nauratti vieressä istuvaa Steveä vähemmän kuin muita, if you catch my drift. Mutta pidin. 

"keeping it cool, keeping it cool..."

Oli myös aivan mahtavaa saada tietää että naisen nimi ei ole niinkään afrikkalaista lähtöperää, vaan Star Trekistä. Original Seriesin jossain jaksossa oli ollut joku eksoottinen kukka tai jotain, jota kutsuttiin Sashir - vanhemmat olivat kuulleet väärin ja nimenneet tyttönsä tämän mukaan. Lainaus setistä: hänen vanhempansa edustavat yhtä maailman uhanalaisinta lajia: mustat nörtit.

Keikan jälkeen Sasheer tuli kääntymään baarin puolella, ja vaihdoimme muutaman sanan. On vain jotenkin niin hauska aina käydä kertomassa nouseville koomikoille että heitä seurataan ja heidät tunnistetaan kylmästä pohjolasta asti. Oikein pidettävä nainen, ärsyttävän lahjakaskin.

Astuin takaisin kylmään viimaan ja menin nukkumaan, noustakseni vuoden viimeiseen päivään ja viimeiseen päivääni Chicagossa. En ollut varannut tälle päivälle minkäänlaisia suunnitelmia, joten lähdin vain kaupungille harrastamaan satunnaisissa kahviloissa istumista ja inspiraation hakemista. Ainut mitä tiesin tänään haluavani tehdä oli napata pari olutta ja mennä katsomaan ilotulitusta Navy Pierille - joten hengailupaikakseni otin tuulisen itäisen kaupunginosan. Bongasin satamasta Imax -teatterin jonka ohjelmistossa ei oikein mitään järisyttävää ollut, mutta ajattelin että josko viimeisen hobitin katsoisi vertailun vuoksi 3D HFR Imaxina, että voi sitten sanoa paljonko meidän pikku teatteri Jalasjärvellä eroaa Chicagon Imax -teatterista.

Pari tuntia kun oli aikaa vielä tapettavana, päätin kääntyä Water Towerin lähistöllä hakemassa veljenpojalle ja -tyttärelle legojuttuja jotka olivat varmasi riesana koko loppumatkan rajallisen tavaratilan vuoksi. Kävin myös Best Buyssä katsomassa haluanko mitään elektroniikkaa - en halunnut. Päädyin tosin juttelemaan ison Red Wings -huppariin sonnustautuneen miehen kanssa jääkiekosta pitkäksi toviksi - kerroin myös isoveljeni elinikäisestä omistautumisesta kyseiselle joukkueelle. Tämä kaveri oli kotoisin Detroitista, tullut Chicagoon työn perässä.

Lounaaksi oli pakko yrittää syödä jotain joka ei ole kauheaa ja rasvaista, ja onneksi Chic'A'Filessä oli vaihtoehtona myös kanakeitto ja -salaatti, jotka nappaisin naamaan.

Oli Imaxin aika. Sali oli, kuten asiaan kuuluu, iso. Penkit tappavan epämukavia ja jalkatilaa huonosti. Heti ärsytti. Pari kiinalaista päättivät selostaa leffaa toisilleen takanani, ja mikään tässä salissa ei oikein vakuuttanut mua. Lisäksi HFR oli juuri niin huono juttu kuin muistin. Vilpittömästi elokuva ei näytä elokuvalta oikealla tavalla, ja kameran liikkeet ja ihmisten liikkeet eivät vaikuta luontevilta. Ainoat kohdat joissa HFR toimii paremmin, ovat kohdat joissa on jonkinlainen iso kamera-ajo tai laaja otos.

Tässä nyt kun olen taas käynyt muutamassa isossa teatterissa pitää vain todeta että kyllä pienet teatterit ovat ottaneet digiaikana isoveljiään kilometrikaupalla kiinni. Ne ovat mukavempia, sydämellä pyöritettyjä paikkoja jotka eivät edes enää häviä teknisesti juuri mitenkään massiivisille saleille.

Leffan jälkeen jäin pyörimään Navy Pierille, joka oli ihan hauskaa aluetta - paljon liikkeitä ja putiikkeja, baareja joissa porukka jo valmistautui uuteen vuoteen. Jäin itsekin nautiskelemaan pari sihijuomaa ja odottamaan lähtölaskentaa vuoteen 2015. Tosi hassua oli katsella Facebook -päivityksiä ja kuvia Suomesta missä kaikki oli tapahtunut 10 tuntia aiemmin.

Kuten tässä on jo pariin kertaan tullut ilmaistua, pihalla oli ihan jäätävän kylmä tuuli. Eikä auttanut yhtään että seisoimme lake michiganin rannalla odottamassa H-hetkeä. Hampaat kalisten fiilistelin tulitusta aikani, mutta sitten oli ihan pakko päästä sisätiloihin. Jatkoin iltaa muutaman oluen verran ja palasin hostellille.

                               

Mun yläpunkassa oli ollut jo parin yön ajan erikoisilla päivärytmeillä varustettu pieni brassimies, joka oli myös tullut takaisin. Voivotteli mulle kuinka olisi kauheasti halunnut päästä luikertelemaan hississä tapaamansa kuuman aasialaistytön huoneeseen. Mikäli mä nyt oikein ymmärsin, heidän keskustelunsa viiden kerroksen hissimatkan aikana oli ehtinyt koskettaa lähinnä kylmää säätä. Seurueeseemme liittyi myös jenkkijätkä josta mulle jäi epäselväksi kuka oli ja mistä, mutta siinä me sitten kolmestaan paransimme maailmaa aikamme. Mä lohdutin brassia että tuu Suomeen, siellä ruskeasilmäisillä tummatukkaisilla pojilla on aina enemmän vientiä.

Otin tähän väliin unta, koska aamulla piti heräillä pitkälle bussimatkalle Minneapolisiin. Navigaattori näytti että bussipysäkki oli vain reilun kilometrin päässä, kahden metropysäkin takana. Toivotin yläpunkan brassipojalle (joka yhä valvoi kun tein lähtöä kahdeksan aikaan) onnellista uutta vuotta ja niin paljon aasialaista kuin vain pystyy nauttimaan.

Metron perkele. Tulin pysäkille juuri kun edellinen lähti, ja seuraavaa piti odottaa vartti. Fuck. Katsoin Greyhoundin varauslappua tarkemmin ja totesin ajan käyvän vähiin. Fuuuck.

Kompastelin matkalaukkuuni yrittäen juosta sen kanssa, ja kun saavuin bussiterminaalille, tajusin heti myöhästyneeni.

Fuck.

Osa 4 ->