Osa 2:

27.-29.12.
Olin siis saapunut tuuliseen kaupunkiin. Viimeksi olin ollut täällä ohikiitävän hetken retkueella Jonna, Riku ja Antti vuonna 2009. Oli jotenkin jäänyt semmonen kutina että voisin tykätä tästä kaupungista samalla tavalla kuin New Yorkista.

Metro löytyi terminaalista 3 helpohkosti, ja junailu keskustaan vei n. 45 minuuttia. Näin päin lentäminen ei ole aikaeron puolesta huono, periaatteessa tulee valvottua vain 4-5 ekstratuntia. Metrosta noustessa kylmä tuuli puski Jokipiin äireen pojan melkein kumoon, vaikkakin sää oli muuten yllättävän lämmin. Olin odottanut maassa olevan mahdollisesti jopa lunta jota oli ilmeisesti pari päivää sitten ripotellut.

Hostellini oli vain ihan parin hassun korttelin päässä pysäkiltä, ja kävin kirjautumassa sisään viideksi yöksi. Ideana oli lähteä Chicagosta 1.1. Minneapolisia kohti. Pitkästä aikaa tuli myös kirjauduttua isompaan hostelliin, Chicagon HI Hostelling Internationaliin (hinta 30 dollarin paikkeilla / yö). Hisseilin itseni neljän hengen huoneeseeni, ja näin yhden punkan vapaana jonne rojahdin takkeineni päivineni.

Huoneeseen saapui tuota pikaa viisissäkymmenissä oleva, harmaan Beatles -mopin omaava, kauheasti täpisevä Aussimies joka aloitti höpöttelyn. Mies huomautti samalla että nyt kannattaisi nousta sängystä aika vinkeään, se kuulemma kuului hyvin pikkutarkalle ja kiukkuiselle japanilaismiehelle. Tajusin että sänky oli vain hostellisängyksi harvinaisen hyvin pedattu, ja sen alla oli tavaraa. Nousin sängystä ylös hämmentyneenä ja katsoin kuinka huoneeseen saapunut japanilainen alkoi pyöriä yhteistiloissa kiukkuisen oloisesti, eräänlaisessa sademiesmoodissa. Pahoittelin virhettäni vedoten pitkään lentoon ja kiukkuinen japsi lähti huoneesta vaihtamaan lakanoita. Aussi rauhoitteli mua (syyttä) että älä huoli, se on vähän tommonen. Mua koko tilanne lähinnä nauratti.

Asettauduin (oikeaan) sänkyyni ja lähdin kävelemään kaupungille. Suuntasin kauppakatuuja pitkin pohjoiseen, ja tutustuin hiukan kaupungin metrokaavioon. Päivällisseksi vetäisin n. cd -levyn kokoisen, mutta VHS -kasetin paksuisen deep dish -pizzan, ja olin aikalailla valmis sänkyyn.

Sikeästi nukutun yön jälkeen lähdin aamuvarhain kohti entistä Sears Toweria, nykyisin tunnettu Willis Towerina. Hyvä sinänsä että olin varhain liikenteessä - oli melkoinen kuhina jo päällä. Ilmiselvästi joulun välipäivät ovat keskustassa kiireisiä nimenomaan kaupankäynnin ja nähtävyyksien suhteen, illalla ei niinkään paljon näy jengiä liikkeellä.

Eihän näissä rutiineissa ollut mitään uutta, mitä tulee jenkkiläisillä monumenteilla vierailemiseen - turvatarkastukset ovat tarkat, kaikista näpsäistään turistikuva jonka saa ostaa kalliilla lähtiessään paikalta, ja sitten jonotetaan niin maan pirusti. Kyllä nämä maailman korkeimmat rakennukset ovat toisaalta maksaneet maltaita, mutta kun tätäkin touhua seurasi, niin ymmärsi että kannattaa ennemmin rakentaa jotain massiivista kuin keskinkertaista. Loputon ihmisvirta sahaa hissillä ylös alas ottamaan kuvia korkeuksista, ja maksaa lystisä 20 dollaria. Ja tämä ralli on jatkunut vuodesta 1973 kun Sears Tower valmistui.

Valmistuessaan kunnianhimoisen rakennusprojektin lopputulemana oli silloinen maailmaan korkein rakennus, joka seisoi 442 metrissä. Myöhemmin rakennuksen päälle oon lisätty pari isoa lähetinantennia, jotka nostivat kokonaiskorkeuden 527 metriin. Rakennus nousi pystyyn hauskalla perusidealla - se ei ollut niinkään yksi iso pilvenpiirtäjjä, vaan yhteen niputettu 9 putkea joista kaksi jatkavat huipulle asti. Arkkitehtti oli kuulemma esitellyt ideaansa alunperin laittamalla nipun savukkeita vierekkäin kuvan osoittamalla tavalla. Tällä tavoin rakenne on tukeva.


                        

Hissimatkalla ylös havainnollistettiin miten ohitettiin missäkin vaiheessa mitkäkin maailmman tunnetuimmat monumentit, ja lopulta hissi pidätti n. 415 metrissä. Kun olimmme viimeksi Chicagossa, päivät eivät olleet suosiollisia näkyvyyden kannalta. Nyt päivä oli kirkas, ja näkymät olivat melkoiset. Hengailin yläilmoissa aikani, ja palasin alas pakollisten rihkamamyymälöiden läpi. Tässä vaiheessa päivää torniin oli jonoa jo muutaman sadan metrin verran korttelin ympäri. Olin ajoitukseeni tyytyväinen.

Tässä vaiheessa päiväni aikataulutus oli hiukan auki. Olimme sopineet Uuden Seelannin ajoilta tutuksi tulleen ex -työkaverini Tariq Khanin kanssa treffaamamme joko tänään tai huomenna, joten menin tappamaan aikaani AMC 21 -teatterille (21 viittaa salien määrään). Ostin lipun suomessa tammikuun lopulla ensi-iltansa saavaan Birdmaniin, joka oli niin naurettavan kova leffa että meinas tulla itku. Jos Michael Keaton ei voita Oscaria niin ihmetten isosti. Saattaa muutenkin putsata pöytää.

Puhelua kun ei vieläkään tullut, livahdin samalla lippuhinnalla katsomaan Disneyn uusimman Grimm -sovituksen Into The Woods, jota katsoessani sain Tariqilta viestin ettää nähtäisiin huomenna. Katsoin tämän leffan loppuun hampaita tiukasti yhteen purren, koska se oli niin kovin huono. Koska mulla ei ollut muutakaan tekemistä ja nautin laittomuudesta, kävin myös nautiskelemassa helmikuussa Suomen ensi-iltansa saavan Stephen Hawking -biopicin Thery of Everything. Siitä taas vuorostaan pidin, vaikka se keskittyikin enemmän Hawkingin parisuhteeseen 90% ajasta.

Loppuillan vietin vanhassa kaupungissa pari olusta nauttien ja painuin hostellille yöpuulle. Koitti maanantaiaamu, ja ehdotin Tariqille että menisimme tsekkaamaan uuden mantereen ensimmäistä planetaariota, hienolla paikalla niemennokassa sijaitsevaa Adler Planetariumia.

                           

Otin asiakseni kävellä paikalle kovasta ja kylmästä tuulesta huolimatta. Tariq ilmoitti olevansa myöhässä, ja jäin ihailemaan lake Michiganin massiivisuutta ja näpsimään kuvia. Näpit vaan jäätyivät, ja totesin vieressä olevan Chicago Aquariumin jonosta päätellen tänään olevan vielä viikonloppua enemmän porukkaa liikenteessä. Kaikki olivat kollektiivisesti taktikoineet visiittinsä maanantaille. Käpystelin sitten planetaariolle jonottamaan, ja jututtamaan kanssajonottajiani. Tariq saapui paikalle parahiksi kun olin pääsemässä tiskille puolisen tuntia myöhemmin.

Tariq on erikoismies. Pyöreänpuoleinen arabi-isän ja jenkkiäidin iltatähti ja ainut lapsi. Juuri valmistunut lukemasta lakia, ja on hyvin innokas lähettelemään minulle ja muille suomalaisille Facebook -kavereilleen aika ajoin häröjä tanskankielisiä viestejä. Koska osaa tanskaa. Ja olettaa että mekin. Olimme työskennelleet yhdessä 2008 Portagessa - Tariq housekeepingissä ja minä kuljetuspuolella. Muistan kuittailleeni ukolle paljon tämän Nickelback -paidasta jonka oli kuulemma kadottanut - raukkaparka. Mehän vierailimme Tariqin järjestämässä majoituksessa Jonnan, Rikun ja Antin kanssa Chicagosta n. tunnin ajomatkan päässä lännessä vuonna 2009.

Nykyään Indianapolisissa asuva mies kertoi nyt etsivänsä verkostointimahdollisuuksia, että voisi päästä töihin jollekin monikansalliselle yhtiölle juristiksi. Juttelimme ummet ja lammet tepastellessamme hyvin keskinkertaisessa mutta kauniissa planetaariossa, jonka antimet olivat kuitenkin ehkä parhaita lapsiperheille. Otimme Tariqin auton alle ja lähdimme ruokailemaan.

Chicagon keskusta oli - ei yllättävästi - ihan solmussa. Saimme parkkipaikan ja menimme jonottelemaan Giordanosin pizzeriaan pöytää. Fiksuina miehinä teimme tilauksen ja lähdimme naapurikuppilaan oluelle ja wingseille kun deep dish -pizzan tekemiseen menee hyvin paljon aikaa. Deep dish on siis eräänlainen pannupizza, jossa on ihan älyttömästi tavaraa sisällä - olkoon tässä kuva havainnollistukseksi:

                              

Olin niin kovin, kovin täynnä. Mulla oli liput illan Blackhawks -peliin ja hölmönä miehenä olin tuplabuukannut illan ostamalla stand up -lipun Jordan Klepperin keikalle Zanies -komediaklubille, jonne pyysin Tariqin mut pudottamaan. Hyvästelin hassun ystäväni ja lähdin koittamaan onneani josko saisin vaihdettua maksamani 30 dollarin lipun huomiselle keikalle. Klubi oli kiinni, mutta sivuovesta mua tuli tervehtimään palvelualtis rastapäinen nuorimies, joka yllättävästi vaihtoi lippuni. Välillä saa yllättyä positiivisesti - nettisivujen perusteella vaihdot eivät ole mahdollisia.
Aloin taivalluksen metropysäkille, ja ihan pieni määrä yrjöä nousi suuhun suoritetun yliruokailun johdosta. Hain Teemu Selänne -paitani ja lähdin itsevarmasti taivaltamaan kohti United Centeriä.

Sain luonnollisesti osakseni kysyviä katseita ja ihan kysymyksiäkin paitavalintani motiiveista, mutta totesin kaikille olevani Teemu -pyhiinvaelluksella joka veisi mut lopulta 11.1. Anaheimiin paidanjäädytystilaisuuteen. Kaikki ymmärsivät ja tsemppasivat. Kaikki tykkäävät teukasta. Olin täpinöissäni unohtanut tulostaa lippuni hostellilla, mutta onneksi tiskillä oli taas palvelualtista porukkaa joka avusti asiassa.

Alkushow on NHL:ssä aina jotain käsittämätöntä. Täällä nämä viihdearvot on väännetty maksimiin.


Varsinkin kansallislaulun aikana jopa supisuomalainen M. Jokipii koki niskakarvojen nousevan pystyyn kun legendaarinen oopperalaulaja Jim Cornelison kajautti kovaa ja korkealta.

Huomasin lähelläni seurueen jossa vaalealla miehellä oli Timonen -paita päällä Nashvillen ajoilta ja kävin tervehtimässä heitä. Heidän ilmeensä olivat yllättyneitä ja iloisia, tällä seurueella oli nimittäin aika selkeä Suomi -yhteys: mukana porukassa ollut isä kävi vuosittain Suomessa, olihan hän toiminut lakimiehenä suomalaiselle metsäteollisuudelle. Taas kerran hauska sattuma. Herra tarjosi mulle korttinsa - Robert Misey nimeltään, ja kehotti mun kerrottua Tariqista laittamaan hänelle mailia ja CV:n. Näin se maailma toimii.

Matsi itsessään oli mieletön - 8 maalia ja rankkarit päälle. Rinne pelasi kaikesta huolimatta hienon matsin. Ehkä paras ottelu mitä olen koskaan livenä todistanut, koska meininki oli niin käsittämätön. Hymyssä suin taivalsin hostellille nukkumaan.

Osa 3 ->