Osa 1:

26.12. - 27.12.

Lentokentällä, vähän viime tingassa niinku asiaan kuuluu. Tapaninpäivänä oli aika mukavasti porukkaa jonottelemassa tiskeille ja Finskin ah-niin-kätevät itsepalveluautomaatit eivät oikeastaan nopeuta mitään. Onneksi jono liikkui tarpeeksi ripeästi, ja löysin itseni portilta juuri kun jono alkoi olla huvennut.

Suuntana oli siis Madrid, joka oli yhden yön välipysäkkinä halventanut lentoni hintaa reippaasti Chicagoon, joten mikäs siinä. Itekseen matkustaessa mulle painaa suurimmin hinta, ja tämä vieläpä vaikutti ihan hauskalta välietapilta. Koneen noustessa mietin että kun näitä hyviä ja huonoja lentokokemuksia on vuosien varrella kertynyt varmasti tusinoittain, niin olisipa mukava joskus päästä haastattelemaan jotain lentokonepilottia oikein ajan kanssa. Esitin universumille toiveen päästä tekemään niin.

Laskeuduimme Madridiin, jossa oli 13 astetta lämmintä joka tuntui hassulta lumisen ja tuiskuisen Helsingin jälkeen. Olin ollut harvinaisen huonosti valmistautunut tällä kertaa, enkä ollut oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin tulostanut hostellini tilausvahvistuslomakkeen. Yleensä yritän vähän edes katsella etäisyyttä kentältä kaupunkiin ja latailen kartat puhelimeen. Nyt sitten lähdin puolisokkona etsimään junaa joka veisi keskustaan, ja sieltä taksia joka veisi hostellin ovelle.

Yrittäessäni päättää mihin junaan nousisin, huomasin nuoren Korealaisen pariskunnan joka oli vähintään yhtä hukassa kuin minä, ja olivat suuntaamassa samaan osoitteeseen. He turvautuivat teknologiaan ja vilkuilivat puhelimeensa, mä kävin kysymässä apua. Menin myös ilmoittamaan sitten heille mikä juna lähtee oikeaan suuntaan. Koko junamatkan ajan Korealaiset tölläsivät puhelimensa navigaattoria ja väittelivät kiivaasti oikeasta sotasuunnitelmasta, minä taas vuorostani näytin avuliaalle nuorelleherralle hostellini osoitetta ja tämä osoitti oikean pysäkin.

Kun saavuimme junanvaihtopaikalle, kehotin Korealaisia seuraamaan minua, mutta taas kerran teknologia oli luotettavampi vaihtoehto. Vaihtometroa odotellessani seurasin mielenkiinnolla josko nuoripari löytäisi tiensä oikealle junalle, mutta vaikutti siltä että tämä elävän elämän Amazing Racen voittopokaali irtosi ihmisten väliselle kanssakäymiselle ennen ruudun tuijottamista.

Puerta Del Solin aukio

Nousin metrosta Puerta Del Solin kohdilla, ja kadulla oli kauhea hälinä. Espanjalaiset tapsan tanssit + jonkinlainen mielenilmaus oli käynnissä. Mulla oli mielikuva missä ilmansuunnassa mun hostelli oli, mutta mulla ei ollut mitään hajua missä mikäkin ilmansuunta oli - joten otin taksin.

Hostellini, The Hat Backpackers, vaikutti heti mukavalta. Hinta ei ollut paha, yhteistilat mainiot ja henkilökunta ystävällistä. Neljän hengen huonekin oli mukava, sängyt olivat tykyksi tehtyjä puisia umpiosukkuloita, jossa oli oikeasti mukavasti oma rauha. Tiputin kamat talteen ja lähdin ihmettelemään tapaninpäivän hulluttelua kaupungille. Kauhea määrä rihkamamyyjiä ja eri ikäisiä ihmisiä. Eteläisen Euroopan parhaisiin juttuihin kuuluu että tälläiset juhlat ovat koko yhteisön juhlia, vauvasta vaariin. Välillä tuntuu siltä että Suomessa lähdetään ulos juhlimaan ja hulluttelemaan vain nuoremman kansanväen toimesta, ja yleensä vedetään perseet olalle.

Pysähdyin muutamaan kapakkaan, ja San Miguelin aukiolla piti käydä ihmettelemässä isoa, lasista tehtyä torikatosta jonka alla jengi nautiskeli herkkuja ja juomia, itsekin piti oikein hörpätä yksi San Miguel. Pari tuntia haahuiltuani palasin hostellille tilaamaan aamuksi shuttle busia lentokentälle (9 euroa, ei paha) ja naurahdin kun Korean pariskuntakin saapui laukkuineen hostellille. Loimme merkitsevän katseen toisiimme.

Ennen nukahtamista päätin olla fiksu ja ladata Nokialaiseeni koko jenkkireissun GPS -kartat, ettei menisi ihan näin säädöksi Chicagossa. Aamulla herättyäni ja aika vaatimattoman hostelliaamupalan nautittuani höpöttelin tovin jenkkiläisen isä-poika -kombon kanssa joita kiinnosti kirkuvan vihreät XBOX -kenkäni. Nää monot ovat kirvottaneet tässä parin päivän aikana jo paritkin mielenkiintoiset keskustelut.

Pikkubussi poimi kyytiin ja matkalla tutustuin Argentiinalaiseen nuoreen mieheen joka työskentelee Fordin tehtaalla kotimaassaan - poikaa kuulemma kiinnosti kauheasti musahommat ja tapahtumajärjestäminen. Esitin hänelle luonnollisesti kutsun tulla Suomeen tekemään juttuja. Lisäksi avauduimme kilpaa siitä miten paljon hostelleissa on aasialaisia matkustajia joilla ei vaikuta olevan kauheasti mielenkiintoa kanssakäymiseen muiden matkaajien kanssa. Yhteisissä tiloissa istuminen on parhaimmillaan uusiin ihmisiin tutustumista ja kokemusten vaihtamista mutta pahimmillaan sitä kun kaikki tuijottavat koneitaan, puhelimiaan ja kameroitaan. Niinkun minäkin tässä paraikaa kirjoitellessani (self-zing).

Madridin lentokenttä on iso, mutta jotenkin kauhean mutkattomasti löytyi portti ja jonot liikkuivat. Ei puhettakaan mistään naurettavista itsepalvelutiskeistä. Olin unohtanut haalia matkaani jenkkiadapterin laitteiden latausta varten, mutta portin vierestä löytyi automaatti josta sellainen tarttui matkaan kympillä.

Nousin Iberian koneeseen, jossa viereeni istahti nenäkäs, vaaleatukkainen (näytti David Guettalta) mies joka esittäytyi Paoloksi. Paolo oli mua pari vuotta vanhempi italialainen, ja ammatiltaan pilotti. Nyt mulla olisi siis aikaa haastatella liki 10 tunnin ajan ammattilentäjää kaikista mua vaivaavista lentokonejutuista! Paolo kuuteli lennon mittaan monia tyhmiä kysymyksiäni pilvistä turbulenssiin, siipiläpistä lentoemäntiin. Olin tyytyväinen. Paolo tosin lensi lähinnä vähän pienempiä koneita, mutta natsat riittäisivät ihan isompiinkin matkustajakoneisiin. Yleisin lentoreitti oli kuulemma kotikaupungistaan Roomasta ihan minne vaan ympäri Eurooppaa, kuskaillen poliitikkoja ja miljonäärejä yksityisjeteillä. Puolen vuoden välein miehen oli käytävä jenkeissä lentämässä simulaattorilla pysyäkseen ajan hermolla. Ja luonnollisesti simulaattori on ainoa paikka missä pystyy muistelemaan mitä pitää tehdä jos tapahtuu jotain ikävää - huumorimies Paolo yritti silmää iskien aika ajoin kertoa mulle kuinka vaarallista hommaa tämä lentäminen onkaan.

Lennon aikana tuli nautiskeltua aivan mahtava The Drop ja pari muuta leffaa. Eivät nämä kymmentuntiset lennot edelleenkään mukavia ole. Kummasti vaan koneen renkaat tömähtivät Illinoisin maaperälle tuulisena lauantaipäivänä, ja minä Paololle kaikkea parasta toivotettuani aloin taittamaan matkaani Chicagon keskustaa kohti.

Osa 2 ->