Reissaaminen se on hyvää hommaa. Siitä on tullut mulle varsinainen terapiamuoto tässä vuosien varrella, ja joka reissulla mulle aina hiukan täsmentyy se, millainen jätkä mä oikeastaan oonkaan. Monen hostellin seinällä voi lukea mission statementtina, että matkustaminen lisää ymmärrystä ja rauhaa kansakuntien välillä. Ja tottahan tuo on, on vaikea kuvitella sotaisaa maailmaa jonka johtajat olisivat nuorena parantaneet maailmaa punkkasängyissä.

Ollessani yrittäjänä Jyväskylässä kolme vuotta vuosina 2010-2013, mun suurimmaksi ongelmakseni muodostui se etten päässyt koskaan lähtemään mihinkään. Baariyrittäjyyden jälkeen lähdin Australiaan toteamaan että 30 vuoden ikäraja working holidaylle on ihan hyvä katto - ainakin mulle. Mutta ei se tokikaan meinaa ettei reissaamisesta voi nauttia edelleen.

Nyt istun aamupalalla Chicagossa ja kirjoitan perinteeksi muodostunutta reissudiaariani, jota en oikeastaan edes yritä luetuttaa kenelläkään - enemmän tämä on osa mun terapiaani ja toimii samalla jonkinlaisena mielikuvien valokuva-albumina. Se, että eksyit tänne tarkoittaa että sinulle kirjaimellisesti tapahtui niin. Tai sitten olen kiinnostunut minusta ja siitä mitä minulle kuuluu, josta olen kovin kiitollinen.

Tämän vuodenvaihteen kantavana teemana on Teemu Selänne ja sukuloiminen. Tarkoituksena on taivaltaa reissu Helsinki-Madrid-Chicago-Minneapolis-Seattle-Astoria-Portland-San Francisco-Los Angeles-Lontoo-Helsinki-Oulu. Kyllä vaan, Oulu.

Aloitan nyt tälläisen prologin päälle kirjoittelemaan. Hyvää huomenta Chicago, hyvää yötä Suomi!

Osaan 1 ->