Osa 6:
5.-6.1.

Kirjauduin miellyttävästä hostellistani ulos ja olin lähdössä pois harmaasta mutta miellyttävästä Seattlesta. Oli edessä teknologiaihmiselle haastava pari päivää vailla internet -yhteyksiä, sillä olin ajamassa alas Oregonin Astoriaan vierailemaan 90 -vuotiaiden sukulaisteni Lempi ja Väinö Koskelan luona. Ajomatka oli 3,5 tuntia, ja arvoin kahden eri reitin välillä – joko 101 -tietä rannikkoa pitkin tai isompaa tietä vähän tylsästi. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Autokseni olin valkannut vuokravaunun pienimmästä päästä, eihän tässä nyt tarvinnut yksin ajaessa mitään bensasyöppöä ottaa. Autoliikkeellä mukavan oloinen herrasmies antoi mulle vinkkejä halpoihin rentaleihin vastaisuudessa, ja kysyi vielä lopuksi olisinko kiinnostunut isommasta autosta samalla hintaa ja ilmaisilla polttoaineilla – pitäisi kuulemma siirtää Portlandiin. Mikäpä siinä, ja alle tuli uusi Chevrolet Traverse.

Matkalla piti vielä viimeisen kerran pidättää MacDonaldsiin juomaan kahvit ja tsekkaamaan mailit, ja sitten sukelsin 101 -tielle. Sukelsin tosiaan. Olin ajanut parin tunnin ajan kun liikenne pysähtyi. Nousin muiden mukana autosta ulos katsastamaan mistä oli kysymys. Paikalliset isännät kertoivat alueella tulvivan pahasti, ja että jos tästä vielä pääsisi yli, olisi Astoriaan ajaessa vielä monta riskipaikkaa edessä. Tämän yhteisön miehet tuntuivat tuntevan kaikki toisensa ja arpovan keskenään vaihtoehtoisia ajoreittejä. Juuri kun olimme lähdössä lottoamaan pikkupolkuja pitkin, tuli edestä ilmoitus että sillan saisi ylittää ”with your own risk”. No eihän mulla mitään hätää, vuokra-autolla liikenteessä – isolla sellaisella. En olisi lähtenyt koittamaan onneani pikkuautolla, eli tämän upgreidauksen kanssa kävi nyt säkä. Mutta samalla sai jännittää oliko edessä umpikuja, sellaista kanssamatkustajani olivat minulle pelotelleet.

Ajoin alaspäin kohti Raymondin keskustaa, ja vastaan tuli uusi stoppi. Tällä kertaa ihan tiesulun muodossa. Aloin tarkastella epätoivoisena puhelimeeni lataamaani karttaa – pitäisikö tässä nyt lähteä ajamaan koko reissu ympäri johon menisi tuntikausia ekstraa? Kun kartan zoomasi oikein lähelle, näytti niemen yli menevän pieniä sorateitä jotka veisivät mäen yli toiselle puolelle. Lähdin koittamaan onneani. Tiellä ei näkynyt juuri muita autoja, ja oli kapea. 7-8 kilometrin ajelun jälkeen olin päässyt oikaisemaan toiselle puolelle, juuri sulun ohi.

Eikä tiesulut siihen loppuneet, mutta mutaman tuskaisen pikkutien jälkeen olin ylittämässä komeaa Astoria-Megler -siltaa kohti Astoriaa – ja samalla Washingtonin osavaltio jäi taakse. Väinö oli lähettänyt minulle kirjeenkin jossa opasti oikealle talolle johon hänen tyttärensä ja äitini serkku Leila Koskela-Collier oli korjannut että ”kyllä niillä on nykyään kaikilla taskussa kaikki maailman kartat”.

Väinö tiirailikin ikkunasta kun ajoin heidän talonsa ovelle. Pimeässä talo ei näyttänyt isolta, mutta olin väärässä. Väinö ja Lempi olivat aina meille ”ne ameriikan sukulaiset”. Ne jotka lähtivät 50 -luvulla suomesta, ja puhuivat nyt sellaista hauskaa hybridikieltä. Mä olin aina halunnut käydä täällä, lypsämässä kaikki mahdolliset tarinat imigranttielämästä lännessä. Ja Väinö toden totta toteutti tämän toiveen. Sain seuraavan kahden päivän aikana sellaisen määrän informaatiota pariskunnan elämästä Amerikassa viimeisen 60+ -vuoden aikana että en tiedä montako kertaa sain edes puheenvuoroa. Väinö on puhelias seuramies, ja Lempi on ihana karjalaismummo, ihan niinkuin mun omakin karjalaismummoni Aili joka on Lempiä 3 vuotta nuorempi.

Väinö kertoi paljon tarinoita isoisästäni Aatosta joka menehtyi minun ollessa alle 10 -vuotias, kertomuksia siitä miten oli saapunut maahan 5 dollaria ja 35 senttiä taskussaan ja tehnyt itselleen hyvän elämän uudella mantereella. Pariskunnan avioliitto oli kestänyt 66 vuoden myrskyt, ja tuonut maailmaan kaksi lasta, Yrjön (George) ja Leilan.

Pöydällä makasi Astorian paikallislehti, Kurikka -lehti sekä Karjala -lehti. Kellon lyödessä tuli mieleen mummola. Ainut ei-suomalainen asia tässä kodissa oli jenkkimallinen kokolattiamatto, ja se että kenkiä ei olisi tarvinnut ottaa jalasta.

Leila tuli poikkeamaan tervehtimässä meitä iltasella, ja tapasin samalla pitkästä aikaa hänen miehensä Miken. Harrikkajätkä, parrakas, tatuoitu ja lempeä iso mies. Muistan nähneeni pariskunnan viimeksi 19 -vuotiaana jolloin olin ihan liekeissä että pääsin puhumaan heille engelskaa. Leila oli työkseen nykyään rehtorina läheisessä koulussa, ja puhui edelleen täysin sujuvaa suomea hienoisella aksentilla. Hänen lapsilleen perinne ei ollut siirtynyt mikä on täysin ymmärrettävää – se tapahtuu aikalailla kaikille toisen polven maahanmuuttajille. Astoria on varsinaista Suomalaisseutua samoin kuin Minnesotan Duluth jonne Lempi ja Väinö alun alkaen muuttivat Suomesta, mutta niin siellä kuin täälläkin kuulemma suurin osa suomalaista ovat tätä nykyä ”six feet under”.

Jutustelimme aikamme sekä englanniksi että suomeksi, kun Lempillä on kieli päässyt pahasti unohtumaan 30 kotivuoden aikana. Leila kutsui meidät huomisillaksi syömään heille, ja oli hellyyttävä nähdä miten Lempi murehti että mitä se nyt laittaa ruuaksi ja mitä pitäisi tuoda mukana. Äidit ja tyttäret, sama kaikkialla.

Mua hyysättiin niin paljon. Lempi oli aina laittamassa jotain ruokaa (jota piti siskonsa tapaan aina vähätellä, että ”ei tämä nyt ole kummoista”) ja illalla juotiin ryypyt viiniä jonne Väinö livautti mulle jotain ekstraa. Mä en oo juurikaan syönyt tätä kirjoittaessani koska olen edelleen niin täynnä (kirjoitan tätä vuorokausi heiltä lähtöni jälkeen). Lisäksi heillä oli hauskana tapana lämmittää illalla kuumaa vettä jota siemailtiin kuin teetä.

Aamulla heräsin kauniiseen auringonpaisteeseen, ja tajusin millaista näkymää täältä mäen päältä sai ihailla kirkkaana päivänä. Nautimme aamupalaa, ja nauroin ääneen Väinölle kaikista hauskoista mutta perin loogisista hybridisanoista joita olin kuullut tähän mennessä:

Petirummi = Makuuhuone
Polvitoppi = laptop
Misus = vaimo
Severi = viemäri
+ paljon muita

Lempi esitteli minulle perhealbumeita joista ikäväkseen ei muistanut ihan kaikkia sukulaisia – ymmärrettävästi. Äidilläni kun sattuu olemaan n. 50 serkkua, ja 90 -vuotiaan pää ei varmaan muista ihan kaikkia. Lähdin pienelle kävelylle Väinön kanssa joka nappasi käteensä bambukepin ”jos tulee kulkukoiria”. Aurinko paistoi lämpimästi ja naapurusto näytti oikeinkin mukavalta.

Pari korttelia kierrettyämme tulimme Tapiola Parkiin, joka oli ilmiselvästi Suomalaisen lahjoittama maapala puistoksi Astorian kaupungille. Väinö osoittautui varsinaiseksi teräsvaariksi kun kiipesimme jyrkkää mäkeä takaisin heidän asunnolleen. Kahden kesken sain myös kuulla tarinoita sodasta, siitä miten 18 -vuotiaana piti lähteä kannakselle taistelemaan. 32 -vuotiaana osaa arvostaa tätä niin paljon, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka monta vuotta tälläisiä miehiä pystyy vielä jututtamaan. Osa tarinoista olivat sellaisia joita ”ei tarvitse Suomessa puhua”.

Tässä välissä lähdin itsekseni alakaupungilla tsekkaamassa miltä keskusta näytti. Olin yllättynyt siitä miten turistimainen kauppakatu sieltä löytyi, ja facebookin kautta kaverini vinkkasi mulle myös Finnware -nimisestä liikkeestä missä myytäisiin skandinaavista mutta lähinnä Suomalaista designia, ruokaa ja muistoesineitä. Tiskin takaa löytyi Leilan lailla immigranttiperheeseen syntynyt Sari, joka oli ottanut firman hoitaakseen. Rupattelimme pitkän tovin niistä haasteista joita kulttuurien yhteentörmäys on mukanaan tuonut, ja lopuksi kannatin Sarin bisnestä ostamalla häneltä juhla mokkaa Lempille ja Väinölle (paketti maksoi 15 dollaria).

Kun palasin Lempin ja Väinön asunnolle, halusi Väinö välttämättä käydä näyttämässä mulle hautausmaata jossa oli paljon suomalaisia hautakiviä, mutta myös pari näyttävää intiaanihautaa. Suomalaisia nimiä osui silmään enemmän kuin muita. On ihan aidosti vaikea ymmärtää miten tälläinen yhteisö on aikanaan syntynyt tänne etäällä, jenkkilän länsirannikolle.

Illan vietimme Leilan ja Miken luona ruokaillen, ja tapasin myös toista kertaa elämässäni pikkuserkkuni Kristoferin. Viimeksi kun tapasimme, hän oli 13 ja mä 19. Nyt tämä oli iso, möreä-ääninen mies joka pyöritti työkseen dialyysimasiinaa. Sääli etten nähnyt tämän pikkusiskoa Emmiä josta taisin aiemmin mainita että on yksi jenkkien kuulantyönnön tulevaisuuden toivoista. Muistan 5-6 -vuotiaan Emmin joka nauroi 19 -vuotiaalle mulle "you look funny".

Taas mua ruokittiin. Olin niin täynnä.

Collierien tupa oli vakuuttava ilmestys, suoranainen kartano. He olivat omistaneet tämän maapalan jo pidemmän aikaa ja todenneet että heidän talonsa oli huonossa kunnossa 2000 -luvun alkuvuosina. Olivat sitten polttaneet talonsa maan tasalle vapaapalokunnan avustuksella (rakenteissa oli ollut kovasti isoja rottia) ja rakentaneet tilalle ison ja pramean tuvan. Myös jouluvalot olivat amerikkalaiseen malliin tehty vaivan kanssa.

Mike kierrätti mua ympäri taloa ja esitteli asekokoelmansa joka oli melkoinen. Harrastuksenaan Mike myös teki itse ammuksia. Naapuritalossa asui Miken isä josta Väinö oli sanonut minulle että toivottavasti päästää katsomaan autojaan. Jopa autoista ymmärtämätön M. Jokipii arvosti näkemäänsä, vuoden ´22 Chevroletia joka oli ajokunnossa. Miken isä Sonny oli siihen sovittanut vuoden ´19 koneen ja körötteli sitä joka kesä ympäriinsä. Lisäksi tallissa oli pari ukon muuta projektiautoa joista en oikein ymmärtänyt muuten kuin että hienoja olivat.

Haastelin Colliereja kovasti Suomeen, varsinkin Kristoferia jolle kokemus olisi varmaan huikea - mehän voitais Huhtasen poikain kans houstata oikein kunnolla.

Palasimme Lempille ja Väinölle ja joimme tuttuun tapaan lämmintä vettä ja tujua viiniä. Tämän viininjuonnin taustatarina oli, että Lempille oli aikanaan alettu tarjoamaan tätä viiniä kolme pulloa viikossa luontaisetuna ompelutyöstään. Taas paransimme maailmaa ja menimme nukkumaan. Aamulla mulla oli kymmeneltä lähtö edessä.

Siellähän ne taas hääräsivät aamulla ja tottakai tekivät mulle taas jotain syötävää. Lempi antoi mulle mukaan villasukat äidille vietäväksi ja Väinö halusi välttämättä antaa mulle 100 dollaria matkarahaa. Melkosia ihmisiä nämä Koskelat. Suloisia ihmisiä.

Kun peruutin pois heidän pihastaan, 90 -vuotias teräsvaari ja -mummo heiluttivat mulle ikkunasta hyvästit. Oli aika ajaa Portlandiin josta lentäisin San Franciscoon.