Osa 10:

Maanantai 1.4. - sunnuntai 14.4.

Täällä ollaan edelleen, Melbournessa edelleen. Vedetääs tämmönen tiivis kahden viikon infopaketti. Ei se tiivis tule olemaan, tiedän sen jo.

Sallan työkuvio meni reisille. Se meni sinne sovitusti, mutta se sen pomo oli ihan pihalla koko kuviosta - se oli kertonut Sallalle että tule klo 12 mutta intti että oli sanonut 11. Lisäksi se oli laittanut sen suoraan hommiin, pitänyt sitä töissä vajaan tunnin ja lähettänyt kotiin, sanoen että keskiviikkona uudestaan. Salla oli täynnä pyhää vihaa kotiin tullessaan, eikä ollut menossa takaisin keskiviikkona.

Keskiviikkona mentiin sen sijaan Pertun hostellin iltavisailuun, ja ilmoittauduimme tiiminimellä Finishing Sauce. Oltiin viimeisiä, mutta taas oli ihan mukavaa, ja saimme säälipisteitä koska emme ole natiiveja. Visailun jälkeen visaa vetänyt parrakas flanellipaitaheppu tuli jututtamaan meitä suomalaisesta musiikista, ja siitä että ainut suomalainen bändi jonka tämä tietää on Rotten Sound. Tämähän nauratti, onhan kyseessä vähemmän mainstreamia edustava grindcore -orkesteri. Sälli tiesi sanoa että ovat tulossa soittamaan Melbourneen osana metallifestivaalia parin viikon päästä, mutta tämän jo tiesinkin - orkesterissa bassoa soittava Kristian on ystäväni, ja oli ilmoittanut pyrkivänsä saamaan nimen kyseisen keikan vieraslistalle.

Ystävistä puheenollen, kun olin päivittänyt Facebookiin kaupungikseni Melbournen, siitä poiki paitsi Kristianin yhteydenotto, myös eräänkin Jamie Robertsonin fb -viesti. Mies ilmoitti olevansa kaupungissa ja tahtovansa nähdä, mutta tähän päivään emme ole jostain syystä saaneet viestejä perille. Sääli, koska hänhän oli samainen heppu joka työskenteli ensimmäisellä kaudellani Portagessa ravintolapäällikkönä, ja jälkikäteenkin olin sen kanssa muutamaan otteeseen törmännyt. Sallalle olisi hyvinkin voinut järjestyä työtä tämän kautta.

Seinänaapurimme Dave oli lähentynyt viime aikoina todella paljon erään tytön kanssa jota Sallan kanssa olemme ystävällisesti rupikonnaksi kutsuneet. Kiva tyttö, mutta sillä on rupia. Anteeksi. Perttukin sai todistaa kanssamme todella äänekästä panosessiota pariin otteeseen, ja välillä oikein ihmetytti Daven mieskunto - kauhee härkä tuntuu olevan.

Samaisen viikon perjantaina seinänaapureistamme toinen, Aussipoika Aaron tunkeutui huoneeseemme höpöttämään, ja höpöttämisen taidon se todella haltsaa. Salla ja Perttu ei koe tätä ongelmalliseksi, mutta mäkään en saa suunvuoroa. Me oltiin menossa taas Pertun hostellilla poikkeamaan olusille, ja kovasti nousuhumalainen Aaron lyöttäytyi mukaan. Hostellilla oli yllättäen erikoisilta, fiftaritanssit. Oli hienoa katsella nuoria ja vanhoja pariskuntia pyörimässä tanssilattialla ajanjaksolle osuvin vaatteineen. Pari papparaista pyöritti tyttöjä niin maan perkuleen hienon näköisesti, ja muutaman vaivaantuneesti tanssilattialle eksyneet parikymppiset pariskunnat pääsivät välittömästi kokeneempien kehäkettujen koulutukseen - kaikilla oli hauskaa. Varsinkin Aaronilla. Luihu, huonoryhtinen taiteilijapoika oli mielestään tosi hauskalla tuulella, ja tanssi itsekseen ja nipisteli itseään nänneistä.

Aaronin pelikunto loppui pian, ja me kolme jatkoimme vielä Brunswick hotelliin. Oli kyllä kieltämättä mukava ilta, sellainen kuin baari-illan oikeastaan tulisi ollakin. Puhutaan oikeista asioista, ja arvuutellaan kuka Sallan mielestä milläkin hetkellä on baarin söpöin poika. Tällä kertaa sellainen istui taakseni, kaverinsa kanssa. Parrakas, tatuoitu heppu josta mä arvioin että 30+ ja Perttu että 30. Salla oli myyty. Kun me Pertun kanssa olimme jo suuntaamassa ulos, Salla heilutti meille että “menkää pojat vaan”, ja ei meillä oikeastaan mitään syytä ollut olla menemättä. Fiilis oli hyvä ja ei ne tyypit herättäneet mitään outoja fiiliksiä meissä.

Ihastuneen ihmisen touhuamista on aina hieno seurata. Sallalla on ollut monella tavalla haastavaa aikaa täällä, ja moneen kertaan ollaan yritetty puida sitä mikä suurin ongelma on. Ja ilmiselvästi tämän viimeisen viikon aikana tyttö on löytänyt aivan uuden vaihteen silmään. Kiistatta sitä ei ole juurikaan näkynyt, mutta kun sitä näkee se on hyväntuulinen ja motivoitunut. Kyseisen herrasmiehen - Matt nimeltään - mukana Sallalle on muodostunut piiri uusia kavereita, uusia mahdollisuuksia, uusia kokemuksia. Ja hyvähän mieli sen puolesta on. 

Ainoana ongelmana tässä on, että jossain vaiheessa tästä kaupungista pitää lähteä, ja mun fiilis on että mahdollisimman pian. Melbournen työtilanne ei tunnu hääviltä. Salla on hakenut töitä vimmatusti viimeisen viikon ajan, ja käynyt ihan kokeilemasskin parissa paikassa. Jos jaksaa vääntää samaan malliin, työ ei voi olla kovinkaan kaukana. 

Maanantaina minä ja Perttu saimme sovittua itsellemme kokeilupäivän muuttofirmalle, ihan palkallisen sellaisen. Hortoilimme Yarravillen perukoilla teollisuusalueella etsien firmaa jossa ikirokkari (Jenkki-) Jeff oli työskennellyt, ja lopulta se löytyikin. Perttua tuskastutti ja jalkoja kivisti. Eikä sitä hirveesti innostuttanut sekään että töihin piti tulla puoli seitsemäksi, julkisilla. Perttu vannotti että mä herättäisin sen aamulla että ehditään junaan. Mutta pommiin nukuin minä. Onneksi Perttu soitti mut hereille, ja junat osuivat nappiin - ehdimme paikalle hyvissä ajoin.

Noh, vähän tyhjänpanttinahan me siellä oltiin. Kertoo paljon kun ensimmäisenä laitetaan siivoamaan roskia, ettei oltaisi kaiken kiireen keskellä tiellä. Tehtiin duunia kolmeen asti ja tutustuttiin moneen hyvään ja moneen vähemmän hyvään tyyppiin, ja nähtiin taas kerran että akkamaisuus ei ole naisiin viittaava piirre. Jos työpaikalla on pellää yhtä sukupuolta, meininki muuttuu helposti kyräilyksi - ja sitä tuolla riitti. 

Kun teimme lähtöä töistä meille kerrottiin että “we’ll call you”, joka oli enemmän kuin tarpeeksi informaatiota. Mutta tuli siitä joku 160 dollaria mieheen tilille, eli ei nyt ihan paskasti. Ainakin viikon vuokrakulut tuli katettua.

Mun mitta alkoi olla tätä kämppää ja tätä kaupunkia täynnä, ja Salla oli kanssani ainakin asunnosta samaa mieltä. Laitoin ilmoituksen Gumtreehen, jota seurasi välittömästi muutama tiedustelu (olimme sitoutuneet kolmeen kuukauteen ja siksi etsimme sopimukselle jatkajaa). Keskiviikkona liikkuessamme Sallan ja Pertun kanssa Docklandsin alueelle sovin puhelimitse pari katselmusta torstaille. Mutta mitä mä löysinkään, nuorison plärätessä läpi vaateliikkeitä: Jäähallin! Jossa oli luistinvuokraukset, ja huomiselle vieläpä lätkäkamavuokraus. Innostuneena ilmoitin asiasta Pertulle joka oli heti messissä.

Torstaiaamuna heräsimme Sallan kanssa siivoamaan ja tiskaamaan ja imuroimaan, että kämppä olisi jotakuinkin edustuskunnossa. Olin sopinut tälle aamupäivälle vain kaksi pariskuntaa, koska en jaksanut myydä eioota kaikille soittaneille. Olin melko varma että tälle löytyisi vuokralainen. Ensimmäinen pariskunta oli rokkarijätkä ja tämän ranskalainen vaimo, jotka olivat ymmärtäneet ilmoituksen täysin väärin, ja kääntyivät suoraan takaisin. Jälkimmäinen, ikäiseni saksalaispariskunta, oli kovasti kiinnostunut. Kysyivät paljon asioita, ja mä vastasin rehellisesti. Koin että kaupat oli tehty, kunnes keittiön ovesta sisään paukahti vuokranantajani Shaunin pikkusisko josta olin joskus tässäkin blogissa maininnut - näytti Junolta. Tämä kuuli mistä oli kysymys ja alkuun kiitti mua tunnollisuudestani, mutta samaan hengenvetoon ALKOI KAUPPAAMAAN TALON MUITA HUONEITA. Ja muitakin hänen ja veljensä asuntoja. Ihmisille jotka mä olin hoitanut paikalle päästäkseni sitoomuksesta eroon, ja siivonnut, ja nähnyt vaivaa. Melkoista touhua. Yritin olla herrasmies, ja hiljaa - totesin lähinnä että “niin, no uuteen sopimukseenhan kuuluu luonnollisesti uusi kolmen kuukauden sopimus”. Mutta tiesin että mun tilaisuus oli mennyt. Kettuuntuneena suuntasin jäähallille.

Koko serkkupoikakvartettini on joka talvi jäillä luistelemassa, ja ovat pelanneet kukin jossain vaiheessa lätkää junnuna. Perttu oli luonnollisesti innostunut jopa näinkin eksoottisessa paikassa, huolimatta siitä että hänen edellisestä luistelusessiostaan oli 2 viikkoa. Mun kohdalla siitä oli... noh, vähintään kymmenen vuotta. 

Läski laittaa luistimet.

Olimme Pertun kanssa ilmiselvästi ainoat jotka tästä palvelusta olivat kiinnostuneet. Saimme juuri tehdyn hyvälaatuisen sisäjään kahdestaan meille, ja ihmiset ihmettelivät lasin takaa touhujamme. Jääkiekko on täällä todellinen marginaalilajien marginaali. Meille kamat luovuttanut kaveri oli 2 vuotta sitä harrastanut, ja pelasi maan korkeimmalla tasolla. Sama ukko katsoi Pertun pelaamista ja kiekonkäsittelyä ja totesi että tämä mahtuisi melko todennäköisesti heidän kokoonpanoonsa.

Mä puolestaan kävin rähmälläni vain ehkä kahdesti, ja löysin pikkuhiljaa rohkeuden ottaa äkkipysähdyksiä kovasti terässä olleilla luistimillani. En ole varma onko siitä tosiaan 10 vuotta vai enemmän, mutta tappohauskaa oli. Loppuvaiheessa jäälle tuli myös lauma lätkäleiriläisiä, joilla oli sekalaisia paitoja Suomi -paidasta (fani, ei suomalainen) CCCP -nuttuun (venäläinen isä) ja Anaheimin pelipaitaan (poika ei tiennyt yhtään joukkueen pelaajaa). Perttua kismitti kun ne oli koko ajan tiellä. Ei saanu enää lämiä.

Perjantaina olin herännyt aamulla siihen kun Dave palasi töistä epäilyttävän varhain, toivottavasti mies ei ollut saanut monoa. Lähestyin kaveria asian suhteen illalla, johon tämä vastasi minun olleen toki tarkkaavainen, mutta kyseessä olleen lähinnä huono päivä. Daven parhaan kaverin, meitäkin kaljapingistä vieneen rastapäisen miehen (jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista) äiti oli kuollut. Ja tapahtumaketju oli ollut surullinen ja ikävä, jonka takia Dave ei ollut saanut pidettyä itseään kasassa työpaikalla - tämä oli sitten lähetetty kotiin.

Ilta meni Pertun kanssa maailmaa parantaessa, olutta juodessa ja mäkkärissä käydessä, ja lauantaina oli aika mennä Rotten Soundin keikalle. Olin valmistautumassa lähtemään kohti keikkapaikkaa, kun oveeni koputti yksi asuntoamme vuokraavan firman edustajista, joka tuli kyselemään vuokran perään. Annoin suoran palautteen Shaunin siskon toiminnasta, ja kaveri myönsi että kohtelu jota olin saanut oli melkoista paskaa. Maksoin yhden viikon vuokran ja kerroin viikon päästä tavoitteenani olla joko töissä tai muualla.

Pyyhin vitutuksen pois ja lähdimme Pertun kanssa kohti Tote Hotellia, jossa Rotten Soundin keikka oli tuleman. Ehdin paikalle parahiksi keikan alkuun (taksi auttoi), ja Perttu lähti pyörimään Fitzroyn keskustaan (lippu oli turhan tyyris yhden bändin takia). Seurasin leveä hymy naamallani suomalaispoikien metallijyystöä, ja sitä miten hienosti yleisö oli messissä.  Krisse bongasi mut keikan loppuvaiheilla ja innostui silmin nähden. Setin jälkeen höpisimme pitkään bändin poikain kanssa siitä miten heidän reissunsa oli mennyt, ja haastoin että lähtisivät kanssani aamulla ennen lentoaan aamupalalle. Ja niin me sitten sovittiin. Nautin herrojen kanssa muutaman sihijuoman, joista yhden mulle ihan tarjosi viehättävä baarineitonen, koska mulla ei ollut käteistä. Sain huomiota vastakkaiselta sukupuolelta! Ruksi seinään! Edes sääliruksi!

Sunnuntaiaamusta heräsin kahdeksalta, varmistin että Perttukin oli herännyt ja otimme ratikan alas Space Hotelin huudeille, jossa 3/4 Rotten Soundista meitä odottikin (solistilla oli mennyt pitkäksi). Käpystelin poikien kanssa Queen Victoria marketin sunnuntaihälinään ja testaamaan lentääkö krapulaisella vegetaristilla yrjö kun se haistaa lihamarketin tuoksuja. Ei lentänyt. Nautiskelimme muna/pekonisetit ja tursimme lisää. Bändin erikoinen matka oli vienyt heitä mm. Indonesiaan, Vietnamiin, Balille, Uuteen Seelantiin ja tänne. Aika pirun siistiä, vaikka herroja potutti tälläinen minuuttiaikataulu jossa juuri mihinkään kaukomaahan ei päässyt lainkaan perehtymään. Toivotin pojille turvallista loppumatkaa ja hyvää viimeistä vetoa Darwinissa, ja minä ja Perttu lähdimme ottamaan lisälepoa tahoillemme.

Mutta koko tämän parin viikon erikoisin episodi tapahtui ihan tässä muutama tunti sitten. En tiedä mitä Daven ja aina hyväntuulisen (ja äänekkään rakastelijan) rupikonnan välillä oli tapahtunut, mutta tyttö tuli kauhealla ryminällä Daven oven taakse, lysähti polvilleen oven taakse ja alkoi huutaa kuin palosireeni, hakaten ovea. Dave avasi oven, ja tätä seurasi todella äänekäs tappelu jossa hyllyjä kaatui, iskuja vaihdettiin ja lasia meni rikki. Koko homma oli kestänyt jo tunnin verran kun Perttu saapui paikalle, ja pääsi myös todistamaan tätä draamaa. En tiedä mistä oli kysymys, mutta pettämishommilta haiskahti.

Lopuksi tappelu oli siirtynyt ulos, ja Dave lähinnä suojeli moottoripyöräänsä kostonhimoisen naisen tuhotoimilta - mutta toki myös naista itseään, joka uhkasi satuttaa itseänsä. Kaksi tuntia kului, ja nainen ei hiljentynyt. Lopulta paikalle tulleet poliisit saivat naisen haltuun ja jututtivat tätä kadun varressa parin tunnin ajan. Kävin vilkaisemassa lopuksi Daven huonetta joka oli täysin tuhottu. Daven ovessa oli reikä, josta nainen oli pakottanut itsensä sisään - oli siis hakannut heikkoon oveen reiän jollain hiton lakkapurkilla. Dave pyysi meiltä anteeksi johon totesin vaan että kyllähän toi ihan viihteestä kävi.

Takaisin isoihin linjoihin. Tässä vaiheessa reissun jatkumisen suhteen mahdollisuuksia on niin monia että niitä lienee turha listata. Mun veri vetää kovasti Brisbaneen, jostain kumman syystä - ja Matt olisi lähdössä samaa matkaa kanssamme pohjoiseen. Mutta seuraava viikko kertoo paljon. Talk to you soon.

OSA 11 >