Osa  13:

Sunnuntai 5.5. - sunnuntai 12.5.

Hyvää äitienpäivää, äireet!

Ollaan saavuttu Perthiin, liki  viikon ajelun jälkeen. Ennen Melbournesta lähtöä viime sunnuntaina kävimme vielä heittämässä mun telkkarin ja pleikkarin ne ostaneille herrasmiehille. Lisäksi kämppäkaverillamme Danielilla oli DJ -keikka ihan samoilla huudeilla johon olin telkkaria roudaamassa, joten otimme saksalaiset asuntoauton takapenkille ja ajoimme Chapel Streetille katsomaan palan herran setistä. Kyseisen baarin asiakaskunnassa oli paljon kivan näköisiä nuoria neitoja, ja päämme kääntyilivät kuin vallattomat tuuliviirit. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä liikkeelle, ja käydä pakkaamassa Blyth streetiltä loput kamat autoon. Salla oli jäänyt Mattille emmekä nähneet tyttöä, mutta jätimme läksiäislahjaksi sängyn päälle tämän kovasti rakastamia Timtam -keksejä.

Ensimmäinen ajopätkä matkalla länttä kohti oli rapiat 700 kilometriä Adelaideen. Asuntoauto tuli olla palautettuna, tankattuna, kello kolmeen mennessä maanantaina. Siksi aloitimme ajourakan jo yöllä. Hurautimme ensimmäiset 300-400 kilometriä kahvin voimalla ja otimme nukkumatauon rest stopilla, todeten ettei unta ehdittäisi ihan kauheasti palloon ottamaan. Onneksi ajourakka Adelaidesta eteenpäin ei ollut aivan yhtä hätäistä.

Yö oli yllättävänkin kylmä, ja millään ei olisi halunnut heittää päältään auton mukana tulleita lämpimiä petivermeitä. Heräsimme auringonnousun aikoihin ihastelemaan kuvankaunista peltomaisemaa, ja  nauttimaan muroaamiaista. Loppumatka Adelaideen tarttui musiikkia fiilistellen kämyisistä matkakaiuttimista. Ihan viimeiset kilometrit ihmettelimme miksi auto oli kavunnut tasaisesti pitkään, ilman sen kummempia alamäkiä. No, sellainen ihan kunnollinen tuli sitten lopuksi vastaan. Viimeinen 10km oli jyrkkää laskua kohti keskustaa. Luultiin aluksi että olisi turhankin tiukalla ajan suhteen, mutta Britzin autovuokraamo olikin auki tuntia pitempään kuin luulimme. Tyhjensimme automme nurmelle ja siivosimme sen peruskuosiin, ja aloimme jännittämään minkälaisen piilin saisimme allemme loppureissun ajaksi. No aika melkosen sitten saimmekin. V8 Land Cruiser, joka oli kustomoitu outbackilla ajettavaksi. Meidän diiliin autoliikkeen kanssa se tokikaan ei kuulunut, eikä meillä olisi ollutkaan aikaa lähteä maastoon ajamaan. Mutta oli se kyllä silti siisti, piru vieköön. Leirimoodissa auton katto nousi metriä ylemmäs, jonne tehtiin Pertulle yläpunkka, ja alempana majoittuisin minä. Autossa oli myös kaksi 90 -litraista tankkia dieseliä varten, joten ihan jatkuvasti ei tarvitsisi tankata - mutta toki sitten kun pitäisi niin eihän se halvaksi tulisi.

Land cruiserimme leirivalmiudessa, lisäksi kyljestä tulee ulos yhdistetty kaasuliesi ja käsienpesuallas 

Ihan ensimmäisenä kävimme pyörähtämässä Adelaiden keskustassa, joka oli selkeästi rauhallisempi ja pienempi kuin Melbournen CBD. Perttu bongasi futiskamaan erikoistuneen pikkuliikkeen, josta löysi itselleen jotain hauskaa - en voi kertoa mitä kun pilaisi yllätyksen kotona. Ruokakaupasta auton jääkaappiin napattiin jauhelihaa, maitoa, ketsuppia ja juustoa. Eipä me Pertun kanssa oltu Melbournessakaan juuri mitään muuta tehty kuin Spagettia, eikä me siihen oltu vieläkään kyllästymässä.

Ekan Toyota -yön olimme päättäneet viettää leirintäalueella, että saisimme vehkeet ladattua ja käytyä suihkussa. Ajoimme 250 kilometriä pohjoiseen, Port Pirieen. Eipä leirintäalueetkaan nyt niin halpaa hupia ole, 14 dollaria per naama sähköpaikasta. Hostelleista saa sängyn suunnilleen samaan hintaan suurkaupungeissa. Meillä oli hauskaa kun availimme auton eri laatikoita ja löysimme kaikenlaista luksusta - vedenkeittimestä leivänpaahtimeen. Ja kaikki maholliset ruuanlaittovälineet ja petivaatteetkin oli tarjottu yhtiön puolesta. Ja itse autostahan emme maksaneet yhtään mitään! Sweet.

Autossa nukkui ihan mukavasti, paitsi että pitkäksi mennyt herääminen aiheutti pertulle lämpöhalvauksen, kun noussut aurinko lämmitti auton yläkerrosta. Otimme asiaksemme mennä nukkumaan aikaisemmin loppureissun ajan, koska valoisa aika piti pyhittää ajamiselle.

Jatkoimme ajoa kohti pohjoista ja kaivoskaupunki Port Augustaa, jossa pidetyn breikin jälkeen Land Cruiserin nokka kääntyi länteen. Koko ajan oli harvemmassa autoja, huoltoasemia, maatiloja. Taitoimme matkaa Cedunan pikkukaupunkiin asti, jossa totesimme ettei meidän Vodafone -liittymät toimineet enää ollenkaan. Mua oltiin varoitettu kyseisen firman kuuluvuusongelmista, enkä tietenkään ollut ottanut kuulevaan korvaani. Asian vahvisti huoltoaseman täti Cedunassa, ja sanoi että ei ole toivoakaan että saisimme signaalin palaakaan ennen Perthiä, jonne oli matkaa vielä yli 2000 kilometriä. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme ostaa Telstran prepaid -kortin, koska tuntui ihan liian ahdistavalta ajaa monta päivää ilman puhelinta, puhumattakaan ilman nettiyhteyttä jolla tsekata NHL -tulokset. We are sick. Hauskasti huoltoasemalla ei ollut Pertun puhelimeen sopivaa Mini-Sim -korttia, joten meidän piti hiukan saksia ostettua korttia. Toimi se, vaikka emme ihan heti olisi uskoneet.

Huoltsikan nainen oli myös kertonut meille ettei seuraavaan n. 1000 kilometriin olisi luvassa juuri minkäänlaisia kauppoja, joten päätimme yöpyä Cedunan nurkilla. Majapaikka löytyi esikaupunkialueelta, jonkinlaisen tehtaan tahi vastaavan tuotantolaitoksen vierestä. Meitä valvotti vapaana auton lähistöllä seikkaillut kissanpentu, joka naukui äänekkäästi.

Nousimme juuri ennen auringonnousua, koska meitä hiukan jännitti naapuruston reaktio niiden etuovien vieressä majoittuviin backpackereihin. Ruokakauppa ei ollut auki vielä, ja pönötimme oven takana puoli tuntia ennen kuin tajusimme että meidän olisi pitänyt siirtää kelloja - Adelaiden aika oli Melbournen aikaa samaisen puoli tuntia myöhässä. Jääkaappi täyteen, tankki täyteen, ja kohti autiomaita. Edessä oli Nullarbor Plainin ylitys, yli 1000 kilometriä autiomaata. Viimeinen pieni huoltoasema / kauppa varoitti asiasta kyltillä "Warning! This is the last shop for 1000km!"

Oli kuulkaas tikkusuoraa.

Toki 100-150 kilometrin välein oli asemia ja pieniä asuinyhteisöjä jotka olivat täällä juurikin turisteja varten, muuten kaikilla pitäisi olla polttoainetta tankeissaan kuten meillä - paljon.

Maisemat olivat melkoiset, tasaista karua maaperää ja kitukasvuista kasvillisuutta silminkantamattomiin.  Mutta kyllä silti 1000 kilometriä on aika paljon. Matkan varrella piti pysähtyä aina jos tuli vastaan joku hauskan näköinen huoltoasema, koska niiden yhteydessä oli yleensä pala 3G -verkkoa josta saatoimme tsekata urheilumaailman kehityksiä. Lisäksi mä soitin vuokraisännille yhdeltä pysäkiltä joutuvani lähtemään suomeen äkillisesti omaisen sairaskohtauksen vuoksi. Kyllä, valehtelin kylmästi. En halunnut jättää Sallaa kuseen kämpän kanssa, ja olin kuullut tarinoita siitä miten takuuvuokraa ei ole tullut takaisin vastaavissa tilanteissa. Tässä tapauksessa siis koijasin, ja lopputuloksena Salla sai pitää kämpän kuun loppuun takuuvuokran kustannuksella. Hyvä näin. 

Yövyimme jossain Eucla -nimisen kylän lähistöllä, keskellä ei-juurikaan-mitään. Juuri kun olimme saaneet mahat täyteen ja asetuttua nukkumahommiin, uskomaton myräkkä pyyhkäisi päälle. Vilpittömästi musta tuntui että auto saattaa kaatua hetkenä minä hyvänsä, vaikka todennäköisesti ennemminkin Pertun kattokerroksen telttapressu siinä olisi vain revennyt. Tuuli puhalsi auton kylkeen, joten luikahdin makuupussista auton etupenkille ja siirsin sitä siten että se oli nokka kohti tuulen suuntaa. Pikkasen hellitti, ja tuulikin alkoi rauhoittua. Sade tosin jatkui läpi yön, ja Land Cruiserikin alkoi laskea vettä läpi. Keräsin kaikki mahdolliset kipot ja keräsin vettä niihin, välillä nukkuen. Aamu koitti vihdoin ja pääsimme kuivaamaan kamppeet ja jatkamaan matkaa.

Maisemia matkan varrelta.

Tämän päivän ajoetappi vei meidät meidän mukaamme nimetyn Norsemanin kautta Boulderiin, joka on kaivoskaupunki 500 kilometrin päässä Perthistä. Otimme toisen leirintäaluepysäkin, tällä kertaa hinta oli 10 dollaria naamaa kohti. Aamulla tutustuin taas yhteen saksalaispariskuntaan, jotka olivat hekin 31 -vuotiaita, aikomuksenaan viettää vielä toinenkin vuosi Australiassa. Mukavia tyyppejä, joiden kanssa höpistessä meni varmaan kaksi tuntia ja aamukahvi kylmeni. Pariskuntaa kiinnosti kauheasti meidän Land Cruiser, koska olivat juuri itse ostaneet samanlaisen, ja parivaljakon kovasti kykenevän oloinen miespuolisko oli päättänyt modata heidän omastaan suunnilleen samanlaisen.

Pariskunta oli kehottanut meitä tsekkaamaan ihan viiden minuutin ajomatkan päässän olevan kultakaivoskuopan, jota kutsuttiin nimellä superpit. Ja sitä se todella oli. Silmin arvioituna 500 metriä syvä kuoppa, jonka pohjalta ajoi tasaisena virtana valtavan kokoiset rekat maaperää ylös, käsiteltäväksi läheiseen laitokseen. Wikipedia kertoo kaivauman olevan 570 metriä syvä ja 1,5 kilometriä leveä. Aika vakuuttava ilmestys, ihmisen luoma Grand Canyon.

Super Pit gold mine, Boulder

Edessä oli enää parit sadat kilometrit ja viimeinen yö autossa, jonka vietimme vajaan 100 kilometrin päässä, Northamin kaupungin lähistöllä. Auton lopputankkaus ei ollut ihan halpaa lystiä, mutta oli se sen arvoista.

Lauantaiaamusta heräsimme tiskaamaan auton tiskit, siivoamaan se peruskuosiin ja pakkaamaan omat romppeet kasaan. Myös Perthiin ajaessa viimeiset kilometrit olivat melkoista alamäkeä, auton olisi voinut pistää vapaalle jos ei olisi hirvittänyt millaista tahtia se kiihtyi mäessä itsekseen.

Palautimme auton Britzin Perthin konttorille, ja Perttu sai takaisin luottokortilleen 1000 dollarin panttirahan. Britzin kassalla oli britti joka oli itsekin asunut Melbournessa, Brunswickissä ja vieläpä Blyth Streetillä, neljän kuukauden ajan viime vuonna. Melkosta.

Nyt olimme Perthissä, aurinko paistoi kauniisti, ja täällä olisimme seuraavat muutamat päivät. Sitten koneeseen.

OSA 14 >