Osa 11: Juna Philadelphian ja New Yorkin välillä 12.10.2007

Torstai 11.10.2007 – Perjantai 12.10.2007

Olipa taas natiseva sänky. Nyt olin pahoillani kaikkien muitten nukkujien puolesta, kun jokainen liikkeeni kuului 20 muulle tilassa nukkuville. Nousin jo kahdeksan aikaan, hostellilla oli iloisena yllätyksenä ilmaiset kahvit ja teet majoittujille.

Lydia tervehti pirteästi alhaalla, ja myöhään edellisenä iltana huumepoliisiksi tunnustautunut Rudi kömpi myös alas. Ennen kaupungille lähtemistään mies pyysi että lähtisimme parille oluelle myöhemmin illalla. En kieltäytynyt, miksei nyt viimeisen illan kunniaksi.

Kirjoiteltuani edellisen päivän tapahtumat blogiin, astuin ulos hostellista hassulle pikku kujalle jonka nimi on bank street. Käännyin siltä seisomalta hakemaan takin, josta Lydia oli jo yrittänyt varoitellakin – syksy oli seurannut mua tänne, ei auta. Oli kolea, pilvinen päivä. Lydia suositteli mulle aamupalan nappaamiseen Miss K’s –nimistä ravintelia nurkan takana, ja hyvän paahtis-kananmuna-pekoni –setin tarjosivatkin. Täällä kaikki kysyvät muuten että mistä mä oon, ihan joka kassalla ja palvelupisteessä. ”Where’s the accent from, hon?” kysyi myös Marge Simpsonin näköinen miellyttävä rouva. Tai neiti, jos ravintolan nimeen on luottamista. New Yorkissa kellään ei tunnu olevan aikaa moiseen, mutta ihan täällä Philadelhian ytimessä asiakaspalveluun ja ystävällisyyteen sitä tuntuu löytyvän. Mukavaa sinänsä.

Mutta tutustutaanpa Springsteenin Nummelaan hiukan.

Hostellini sijaitsee ihan Philadelphian vanhan kaupungin ytimessä, joten päätin tsekata maan syntyperiä hiukan. Ei mua nyt ihan mahdottomasti kiinnostanut minne kukin perustuslain ja itsenäisyydenjulistuksen allekirjoittanut valtiomies oli haudattu, mutta miehistä joita tunnistin - Washington, Penn, Jefferson ja etenkin Philadelphian ”oma poika”, Benjamin Franklin – oli mielenkiintoista lukea. Alueelta löytyi mm. Philadelphian vanha kaupungintalo (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68481831). Ihan sen vieressä oli Liberty Bell, joka on yksi täkäläisten tärkeimmistä itsenäisyyden symboleista. Se oli valtavan pleksilasin takana, eikä pihalla ollenkaan niinkuin olin leffoista käsittänyt.

Tepastelin poikkeamaan Benjamin Franklinin haudalla viereisellä hautuumaalla, jonne oli haudattu monia muitakin silmäätekeviä. Franklinin hauta on kouluryhmien pysähdyspaikka, ja nytkin siinä oli rasittavan oloinen rasavillilauma. Kiertueopas kertoi Franklinista ja siitä ketä kaikkia muita sukuhautaan oli kuopattu. Lapset kysyivät miksi haudalla oli niin valtavasti kolikkoja, johon vastaus oli ”a penny saved is a penny earned”(http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68482331) . Jäin hetkeksi yksin Benjamin Franklinin kanssa, ja lopulta poistuin ränsistyneen oloiselta hautausmaalta.

Eastern Staten kuuluisa vankila on Philadelphian keskustan kupeessa. Itse olen kuullut vankilasta moneen otteeseen, mutta yleensä lähinnä viittauksessa että se on yksi maailman pelottavimmista paikoista. 70 –luvulla suljettu vankila rakennettiin ajatuksella, että pahin rangaistus on totaalinen eristyminen muista, jopa muista vangeista. Siellä on seonnut aika moni. Al Caponekin oli Eastern Statessa aikanaan. Sinne lähti busseja, mutta en raaskinut haaskata ainutta päivääni pimeässä vankilarakennuksessa. Suosittelen tsekkaamaan kotisivun kuitenkin. Nyt kun halloween on lähellä siellä järjestetään yön yli kestäviä ”kestääkö kantti” –iltamia. http://www.easternstate.org/

Philadelphian metroverkko olikin lopuksi paljon simppelimpi kuin miltä aluksi vaikutti. Toinen metrolinja kulkee itä-länsi –akselilla Market Streetin alla, toinen pohjoinen-etelä –linjalla Broad Streetin alla. Linjat kohtaavat kaupungintalon alla. Ei paha. Pohjois-Philly on ilmeisesti aika pahaa seutua, Lydia uskalsi mennä niinkin pitkälle kuin kutsua sitä suoranaiseksi getoksi. Itse suuntasin länteen, koska Pet Shop Boys käski. Kaupungintalon lähellä on pikku puistonpala nimeltä Love park. Aww. Sen vieressä oli holokausti –muistomerkki joka oli niin pysäyttävä teos että sitä piti jäädä katselemaan. Puistattavaa kamaa.

Jäin näpsimään kuvia Ben Franklin Drivella sijaitsevasta suihkulähteestä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68481469 ), ja oikein ihmettelin kuinka pitkälle se roiskii vettä. Fiksuna jätkänä en tajunnut että se vesi tuli taivaalta, ja pian sitä tuli paljon. Juoksin läpimärkänä vieressä olevalle Benjamin Franklin (näkeekö joku jonkinlaisen kaavan?) Museum of Technologyyn, jossa ilmeisesti piti oleman myös planetaario. Ostin lipun kun ei pihallakaan kauheasti voinut tehdä. Rakennuksessa oli myös Imax –teatteri, mutta nyt en edes minä voinut perustella leffan katsomista itselleni.

Museo oli hauska, kolmikerroksinen kokonaisuus jossa oli paljon nähtävää lapsille. Kaikkia luonnontieteisiin ja tähtitieteisiin sekä ihmiseen liittyviä asioita lähestyttiin esimerkkien, erilaisten laitteitten ja videoitten avulla. Jos lapset viihtyvät, niin tottakai minäkin.

Benjamin Franklin oli eräänlainen Amerikan Spede Pasanen, tai Leonardo Da Vinci. Jotain siltä väliltä. Mies toki on tunnettu siitä, miten hän maan itsenäisyyden aikaan luonnosteli perustuslakia ja neuvotteli eurooppalaisten kanssa kaupankäynnistä, mutta hän oli myös eräänlainen tiedemies (hän itse ei suostunut myöntämään moista, nimitti itseään ”kiinnostuneeksi yksilöksi”). Legendoja ja tarinoita siitä, mitä kaikkea Franklin keksi, riittää aika paljon. Mutta melko kiistattomasti on todistettu että hän keksi kaksiteholasit, kehitti jonkinlaisen oman takkaviritelmän ja omituisen oloisen lasisoittimen, jonka nimeä en muista. Mies viihtyi vedessä, ja kehitti pelastusliivin (korkkia kankaan sisään) ja uimaräpylät. Kyllä, Benjamin Franklin keksi uimaräpylät. Onhan se aika äijä.

Hengailin museossa muutaman tunnin, ja kävin katsastamassa 45 minuuttia kestävän esittelyn yötaivaasta kupoliteatterissa. Hienon näköistä, mutta nukahdin.

Sade oli lakannut kun ulostauduin. Menin hortoilemaan eteläisen Philadelphian kauppakaduille muutamaksi tunniksi, etsien samalla ruokapaikkaa. Oikein miellyttävää seutua (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68481617) Intialainen buffet –paikka näytti hyvältä, ikkunassa näkyvät valtavat printit annoksista näyttivät herkulliselta. Jostain syystä paikka oli tyhjä. Maksoin 7 dollaria ja nappasin lautasen täyteen. Vasta kun laitoin ruokaa suuhun, juntti tajusi että tää oli vegepaikka. Mutta voi hidulaisten pyhä lehmä sentään että oli hyvää! En ollut oman ruokailuni aikana edes ainut lihansyöjä joka eksyi mestoille. Ikävä oli vain huomata kuinka moni kääntyi kannoiltaan kun tajusi ison kyltin ruokien takana, ”Veggie only”.

Astelin myös omituisen oloiseen liikkeeseen, jossa oli myynnissä vain kallista elektroniikkaa ja vanhoja vhs –videoita. Keskellä liikettä oli valtava sermi, jonka takana olivat kaikki asiakkaat. Sitten selvisi, että siellä oli myös kaikki ne pornodvd:t, jonka takia ne asiakkaat olivat siellä.

Palasin hostellille jalan, ja jututin Lydiaa hetkisen. Myös Rudi tippui paikalle, ja suuntasimme suihkun kautta yöelämään. Viereisessä baarissa tarjoiltiin 300 eri olutmerkkiä, joita lähdimme rohkeasti kokeilemaan. Aika makoisia olivat nämä belgialaismaltaiset, mutta hyviä myös. Ja ne kilahti päähän niin maan perkeleesti. Siinä sitten tapettiin ilta puhuen sveitsiläisen huumepoliisin arjesta... ja naisista. Mikäpä humalainen keskustelu nyt ei niihin päätyisi. Viereisessä yökerhossa viihdyimme loppuillan, ja mulla oli flaksin käyminen tosi lähellä kun yksi nainen melkein katsoi muhun päin. Mä en edes tajunnut kuinka humalassa olin kun palasin hostellille ja ystävällisen oloinen Andrew Wisconsinsista haastoi mut biljardimatsiin. Löin puolet hudeiksi, mutta voitin silti. Se oli niin huono.

Andrew oli viettänyt kaksi vuotta Kazakstanissa syystä jota en enää muista, mutta tiesi yllättävän paljon suomesta – se, mitä hän tiesi, en sitäkään muista. Rojahdin sänkyyn, ja viereisessä punkassa samassa lyönnissä olleen Rudin kanssa vaihdoimme puhelinnumeroita, sveitsin vierailua varten. Sveitsissähän pelataan futiksen EM ensi vuonna, ja vannoin Suomen päästessä kisoihin vierailevani. Onneksi se ei tiedä Suomen futiksen tasosta.

Nyt istun junassa, krapulaisena kuin mikäkin. New York on jalkojeni alla ihan tuota pikaa. Newarkin kuuluttivat juuri olevan seuraavan pysäkin. Lento lähtee kello 17:55, ja ennen sitä pitää vielä käydä syömässä viimeinen ehtoollinen ja poimimassa kamat hostellilta.
On ollut taas terapauttista ja mukavaa kirjoitella melkein kahden viikon ajan, New York alkaa tuntua jo aika tutulta. Edelleen suosittelen kaikille, ja Philadelphiakin oli tosi mukavan oloinen paikka pyrähdykselläni. Eiköhän tänne tule palattua ensi vuonna. Until then, good night and good luck.

Osa 10: Philadephia 11.10.2007

Tiistai 9.10.2007 – Keskiviikko 10.10.2007 Huom! Päivitetty keskiviikko mukaan.

Viimeinen New Yorkin päivä valkeni edelleen nättinä. Kun pääsin vain ylös. Mitään kauheaa kiirettä ei ollut edelleenkään mihinkään, joten lusmuilin koneella hetken.

Metrokortin perkule oli päässyt loppumaan jo edellisenä päivänä, joten yritin pihistellä metrolla ajelun kanssa mahdollisimman paljon. Yksi reissu maksaa kuitenkin sen kaksi dollaria, eikä sitä viikon korttiakaan enää viittiny ostaa. Aikomuksenani oli aluksi mennä keskustaan, mutta 42. kadun kohdalla muutin mieleni ja päätin mennä metsästämään lounasta Greenwitch Villagesta.

Tämä osa Manhattanista on mulle vähän vaikea, koska siellä eivät kadut mene yhtä loogisesti. Hyppäsin metrosta juurikin ensimmäisen ei-numeroidun poikkikadun kohdassa. Se on Houston street (lausutaan muuten ”hauston” ei ”hjuuston”, niinkuin olettaisi), jonka alapuolella kadut muuttuvat asteen sokkeloisemmiksi.

Tämä päivä ei ollutkaan enää niin nätti, ja t-paita oli ihan liian kevyt pukine melko kovaksi äityneessä tuulessa. Terveyttäni uhmaten lähdin kuitenkin koluamaan tätä taidefiilistelijöiden ja homoyhteisön suosimaa kaupunginosaa. Erikoisen näköistä aluetta, joka on vuosien aikana käynyt turhan kalliiksi pienimmille taidegallerioille (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416387 ). He muuttivat suurin osin alempana sijaitsevaan Tribecan kaupunginosaan (Triangle Below Canal). Sinne itsekin suuntasin jalan, valtava homotaideboheemi kun olen.

Sitä ennen kuitenkin bongasin mukavan oloisen kahvilan jossa ilmiselvästi ruokaakin tarjoiltiin, kadunkulmassa. Astuin sisään ja tilasin fiksunhintaisen hampurilaisaterian, ja voi veljet notta oli gutaa (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416247 ). Ravintolassa oli töissä kaksi maailman mukavinta vanhaa rouvaa, jotka taisivat olla syntyperältään villagesta, sen verran hassua murretta viäntivät. On mukavaa kun joku sanoo jatkuvasti ”dear” kun ne palvelee. Pieniä asioita, mutta kodikas olohan siinä tulee kun on tyhjässä ravintolassa jossa on hyvää ruokaa ja vain mua palvellaan. Pihalla olevan sään vuoksi porukkaa ei kauheasti ollut liikkeellä.

Jatkoin matkaa Tribecaan, ja pällistelin rakennuksia ympärilläni. Jututin paria paikallista poliisia, jotka kertoivat tälläisten päivien viilentävän sopivasti kaikkien fiiliksiä. Ei kiireitä heilläkään siis. Tämä on Robert De Niron asuinseutua, jonka mainetta hän on edistänyt myös perustamalla Tribeca Film Festivalin. Festivaali näkyy katukuvassa kyllä jossain määrin, ja niin myös De Niro, joka hymyillä möllöttää mulle isossa katumainoksessa, toivottaen tervetulleeksi kotikaupunkiinsa. Ei tässä mitään, kiva käydä.

Vanhana lihavana väsyneenä miehenä liiallinen käveleminen ei tee hyvää, ja päätinkin mennä tappamaan loppuillan leffateatteriin. Menu ei näyttänyt mitenkään erityisen herkulliselta, mutta valitsin räiskintäleffa Shoot ’Em Upin. Köyhän miehen Tarantinoa, sanon minä. Clive Owen, Monica Belluci... mutta Paul Giamatti, mitä se tälläisessä kuraleffassa tekee? Dialogi on kuin Renny Harlinin painajaisesta, ja koko homma on olevinaan cool, mutta ei ole. Niinku Renny Harlinin ponnari.

Kellokin oli taas jo vaikka mitä, mutta päätin käydä näykkimässä paloja leffoista jotka mua ei kiinnosta. Olin nousemassa liukuportaita kahden nuoren naisen takana, jotka puhuivat selvää suomea. Tottakai olettaen ettei täällä kukaan ymmärrä heidän pölötystään. Joten luonnollisesti teksti oli aikalailla painokelvotonta, miehiin liittyvää. Myhäilin itsekseni, kunnes olimme nousseet monta porrasväliä ihan ylös asti, ja toivotin heille hyvää leffailtaa. Voi sitä kiljunnan määrää.

Sitten törmäsin leffaan, joka kiinnosti. Greg Kinnearin ja Morgan Freemanin tähdittämä Feast of Love. Elokuva kertoo tiivistetysti siitä, mikä ero on sillä mitä haluamme elämältä ja mitä se meille antaa. Greg Kinnear on idioottioptimistisena romantikkona jotain, mihin oli aika helppo samaistua. Suosittelen. Morgan Freeman tekee saman roolin miljoonatta kertaa, mutta miksei tekisi, onhan hän siinä hyvä.

Menin takaisin hostellille ja ummistin silmäni, seuraavana päivänä oli kuitenkin lähtö Phillyyn.

Se aamu koitti kello seitsemältä mun kohdallani. Ihmeellistä ryskäämistä huoneessa, ja mun alapunkassa oli 150 –kiloinen mies, jonka jokainen kääntyminen tuntui sängyssä aika tuntuvasti. Tavallaan siis hierova sänky. Hierova, natiseva sänky. Unenpöpperöisen hälinän keskellä mulle esittäytyi sveitsiläinen Rudi, joka oli sattumoisin lähdössä myös tänään Philadelphiaan.

Nousin ja pakkasin kaikki lähtöä varten, Philadelphiaa varten pakkasin vain pienen kassin, kun siellä ei kauaa tulisi kuitenkaan vietettyä. Roudasin isomman matkalaukun maksulliseen lokeroon, ja kävin pikaisesti tappamassa aikaa koneella. Löysin Ticketmasterin kautta erikoista ohjelmaa samalle illalle. Philadelphialaisessa North Star Barissa esiintyi tänään ”Architecture in Helsinki” –niminen pumppu. Australiasta. Hihitellen ostin halvan lipun, ja kävin kirjautumassa ulos hostellilta. Ulkona satoi! Ihan syksy, herranisä.

Mielestäni olin pakannut pienen kassin, mutta paskanmarjat. Heti metrossa rupes vituttamaan. Noh, Penn Stationille päästyäni jäin venailemaan Washingtoniin suuntaavaa junaa. Puolessa matkassa on Philadelphia, vain puolentoista tunnin päässä. Hukassa olevan oloinen Intialaismies yritti kysellä ohikulkijoilta miten löytää oikeaan junaan, ja tuli lopulta mun luo. Kerroin olevani menossa samaan junaan, ja sanoin että seurata vaan sitten. Mies kertoi olevansa Bombaysta. Kun juna kuulutettiin, menimme samassa jonossa repäisemään lippujamme, mutta intialaisen lipun kanssa oli pientä epäselvyyttä, ja hän jäi taaemmas. Onneksi, ei ollut sosiaalinen olo.

Juna nytkähti liikkeelle, ja pääsin ihmettelemään Jerseyn seutua. Tajusin, että tulisi taas vedettyä pohjat, tulisin olemaan kauimmillaan kotoa ikinä. Ei nyt merkittävästi enemmän, mutta kuitenkin. Ehkä ensi kerralla Washingtoniin sitten?

Amtrakin juna oli ihan mukava matkustaa, pehmeät penkit ja mukavasti jalkatilaa. Katselin taivasta, kun pilvet repesivät ja kesä oli täällä taas. Kylläpä se syksy jaksoikin kauan kestää. Matka ei tuntunut miltään, ja junasta noustuani astelin kauniin 30. kadun aseman läpi ulos. Tuntui että helle oli entistä kovempi. En kuitenkaan luovuttanut aikomuksessani kävellä hostellille, jonne oli matkaa n. 5 kilometriä.

Philadelpia oli heti ensi silmäykseltä ihan eri näköinen kaupunki. Vanhaa arkkitehtuuria oli säilynyt enemmän, ja väestö on huomattavasti valkoisempaa. Onko tuo nyt sitten yllätys. Kävelin pitkin Market Streetiä, jonka alkupuoliskolla vastaan tuli paljon pukukansaa. Saapuessani ydinkeskustaan, kaupungintalon nurkille oli pakko huokaista. Oli aika hienon näköstä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68418079), (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416927), (http://www.youtube.com/watch?v=-fiMFNpBntE).

Rullasin kielen takaisin suuhun ja jatkoin hikistä vaeltamista. Kaupungin itäpuoliskolla oli paljon enemmän ravintoloita ja baareja, ja kun viimein saavuin kantamuksineni hostellin ovelle, huomasin ilokseni sen aukenevan vasta kahden tunnin kuluttua. Ei auttanut kuin mennä viettämään erittäin kattava lounas. Ja olihan terassisääkin mitä mainoin. Mutta noista kantamuksista olisi ollut kiva päästä eroon.

Well, nurkan takaa löytyi mukava italialaisravinteli, jonka terassille istahdin. Tiesin että keikasta ei tulisi halpa, mutta kerranhan sitä eletään. Ruoka oli taivaallisen hyvää (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68418314), ja sen parissa meni mukavasti aikaa. Lopun aikaa siemailin kahvia ja ihmettelin ihmisiä. New Yorkissa näitä paikkoja ei kauheasti ole. Neliöt maksavat niin paljon, että mukavia, ilmavia paikkoja ei löydä. Katuterasseista puhumattakaan (sellaisista missä viitsii istua). Naurettavin liike johon nykissä törmäsin oli käytännössä puolikkaan vaatekomeron kokoinen, siellä myytiin halpiselektroniikkaa.

Lopulta hostellin ovi aukesi, ja mukavan oloinen nuori nainen tuli kertomaan mulle hostellin säännöt, kuin nauhalta. Hostellille oli saavuttava viimeistään kahdelta, ja muuta yleistä höpinää. Maksoin punkastani, ja kävin heittämässä kamat ylös. Hostelli on hassu ja pieni, luonnollisesti, verrattuna New Yorkin vastaavaan. Samalla se on huomattavasti kodikkaampi. Johtuuko se sitten siitä että täällä on miellyttävä sisustus, vaiko että täällä haisee vähän kissankusi.

Saavuin takaisin alas, ja jututin Lydiaksi esittäytynyttä hostellin työntekijää pitempään. Hän kertoi, että pääsy North Star Barin luo on hiukan hankalaa, yksikään linja ei aja siihen ihan nurkille. Noin kilometrin päässä olevalle taidemuseolle ajava 38 –bussi taitaisi olla paras veto. Nakkasin takin päälle ja lähdin pimenevään Philadelphian iltaan. 38 löytyi pienen etsinnän, ja ystävällisten paikallisten avustuksella. Ostin metroasemalta poletteja jotka käyvät molempiin, busseihin ja metroon (hinnaltaan 0,75 dollaria kipaleelta).

Bussi heitti mut museolle, joka näytti heti tutulta. Jumalaut, Rocky (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68448989 )! Nää on NE raput! Seuraavan puolituntisen aikana fiilistelin kaunista kaupunkinäkymää joka portailta aukeaa, ja kuvasin videopätkiä joissa juoksen ylös rappuja hyräillen Rocky –teemaa. ”Getting stroooongeeeer.... Getting stroooongeer...”. Ne on sen verran noloo kamaa etten laittanu julkiseen levitykseen.

Kysyin taas neuvoa paikallisilta, kun tarvitsin suuntaa pohjoiseen. Ystävällinen koiraa lenkkeilyttänyt nainen antoi suunnan ja meitsihän paahtoi menemään. Onhan tämä kaikin puolin ihan erilainen kaupunki kuin New York, vaikka iso kaupunki onkin (n. 3 miljoonaa asukasta). Täällä huomaa, kun sireeni alkaa soida jossain päin tai kun joku tekee jotain normaalista poikkeavaa. New Yorkissa sille kaikelle kasvaa aika nopeasti suodatin. Tepastelin kuusi korttelia pohjoiseen, ja kolme länteen, päätyen North Star Barin tykö.

Multa kysyttiin paperit! Hölmistyneenä näytin paperin ovimiehelle joka vielä tutki niitä todella pitkään. Sisälle päästyäni Lydian käsitys siitä, että kyseessä on pieni paikka vahvistui. Mikäs siinä, sitä parempi. Keikkapuolelle piti kiertää kuitenkin takaovesta. Jossa multa kysyttiin taas paperit. Ikäraja on 21, mutta hei, silti.

Missasin täpärästi ensimmäisen lämppärin, joka oli todella hämärän oloinen kahden miehen taiderokkihäröily. Molemmat olivat niin pilvessä lavalta poistuessaan, että en tiedä olisinko siitä suuremmin nauttinutkaan. Menin paitamyyjän luo, ja kysyin ensimmäisenä ”tuleeko teidän keikallenne useinkin suomalaisia ihmettelemään että mitäs helevettiä?”. Aussimies nauroi ja kertoi että hänen oma äitinsä on suomalainen, mutta että mun kannattaa kysyä bändin jäseneltä. Hän viittoi mut erään bändin jäsenen, Jamien juttusille. Mies nauroi oluen äärellä ettei sitä ihan joka keikkapaikalla tapahdu, mutta viimeksi kun näin tapahtui heidät buukattiin samoin tein Suomeen. He olivat soittaneet ensimmäistä kertaa Suomessa (ja Helsingissä) Flow07 –festivaaleilla hiljattain. Tenttasin nimestä hiukan lisää, ja Jamie kertoi kaiken lähteneen vain tarpeesta luoda mahdollisimman absurdi bändinimi. Ja nyt kun he olivat käyneet Helsingissä, he olivat tajunneet kaupungin arkkitehtuurin oikeasti olevan huomionarvoisen. ”A kind of... self-fulfilled-prophecy”, naurahti hän. Ja pyysi tsekkaamaan toisen lämppärin, ruotsalaisen lo-fi fnk. Ja meitsi komppas niin maan perkuleesti.

Svedupojat nousivat lavalle ja herättivät mussa aluksi isällisen hoivatunteen. Olivat kovin nuoren näköisiä. Sitten ne rupes soittamaan. Noh, ei ehkä uppoo muhun, mutta kyllä ne hommansa osas. Hirveen aran olosta vaan. Myspace –sivustolla bändiä kuvaillaan ”Disco House / Emo / Electro”, ja kai se pitää paikkaansa. Kaikkein puhuttelevin hetki koko keikan aikana oli, kun mua päätä pitempi ja reippaasti hartiakkaampi (varmasti illan ainut) musta kaveri tuli viereeni, kädet kriittisesti ristissä myöskin. Katsoin häntä kun hän kääntyi katsomaan takaisin hempeän Ruotsalaisen homopopin soidessa äänekkäästi taustalla. Mies pudisti päätään hitaasti ja lähti kotiin. Mua nauratti. (http://www.youtube.com/watch?v=nl-AoQp84oo )

Oli aika illan pääaktin, vaikka säädössä meni ihan mahdottomasti aikaa. Lavalle kannettiin laitetta ja instrumenttia toisen jälkeen, ja mun jalat alko sanomaan työsopimustaan taas irti. Sitten kuusipäinen orkesteri nousi lavalle ja rokkas mun maailmaa. (http://www.youtube.com/watch?v=eZJrKnHEdXU ) Ei siitä voinu lähtee, toimi niinku tauti (http://www.youtube.com/watch?v=1-_L3HZoijs ). Reilun tunnin kestänyt setti ei tuntunu loppujen lopuksi missään, ja suuntasin heti sen jälkeen etsimään bussia takaisin. Matkalta naamaan piti heittää pizzaslice, joka kaiken muun tapaan on täällä 50 % halvempaa kuin New Yorkissa. Ei New York kallis ole, mutta tämä on vain vielä reilusti halvempi.

Arvata nyt sitten, löytäisinkö mä sen kolmekasi –bussin. En tietenkään. Päämäärättömän museon luona hortoilun jälkeen huokaisin, ja aloitin vaeltamisen takaisin hostellille. Tällä kertaa sinne oli noin kuusi kilometriä. Olisin mä aina voinu taksin napata, tai katsoa bussipysäkkejä tarkemmin, mutta kävelyhän tekee hyvää. Ja mun uudet kengät on toiminu yllättävän hyvin.

Philadelphian näyttävin katu, Benjamin Franklin Parkway yhdistää aiemmin mainitut museon ja kaupungintalon. Niitten keskivaiheilla on valtava suihkulähde jonka luo istuin hetkeksi. Philadelphia alkoi näyttää myös nurjaa puoltaan. Jos New Yorkissa kodittomat on yllättävän tehokkaasti lakaistu maton alle, nyt tuntui siltä että jokaisella puistopenkillä nukkui onneton kaduntallaaja. Vannon nähneeni 30 koditonta nukkumassa siellä sun täällä kävelyreissuni aikana. Itse kaupunki on edelleen todella kaunista katseltavaa (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68449985 ).

Ryömin hostellin ovelle lopulta kello yhden aikaan, ja huomasin Sveitsin pojankin saapuneen. Tai, poika ja poika. Mies kertoi olevansa 34 –vuotias ja työskentelevänsä sveitsin huumepoliisille. Jaha. Lydiakin oli paikalla, ja istuimme seuraavan kaksituntisen höpisten levottomia. Oli oikein mukavaa, ja sen jälkeen uni tuli palloon helposti.

Väliaikatietoa:

Hei!

Tässä teen lähtöä Philadelphiaan. Eilen oli sellainen lusmupäivä, ettei siitä oo mitään ihmeellistä kerrottavaa. Kirjoittelen sitten sueraavaan merkintään huomenna. Until then...!

ps. lukeeko tätä joku ?

Osa 9: New York 9.10.2007

Maanantai 8.10.2007

Kun sanoin eilen ”aikalailla” nukkumaan, tarkoitin sitä, että siinä meni jonkin aikaa. Valvoin aika myöhään koneella näppäillen. Heräsin vasta vartin yli yksitoista, ja simsalabim –koneelle. Käytännössä tää on ainut mahdollisuus meseillä kotiin päin, koska seitsemän tunnin aikaero on beeaatch. Kun nyt kirjoitan tätä, on kello New Yorkissa 01:43, ja siellä... no, te ootte kai jo töissä.

Mitään hätää ei ollut mihinkään päin, ja taas höpistiin Hugh’n kanssa näitä ja noita. Sain ruhoni liikkeelle kello 13, ja kysyin hostellin henkilökunnalta mitä mielenkiintoista olisi Queensissa. No, ainakin siellä on valtava ostoskeskus, johon päätin lähteä metroilemaan.

Niin, unohdin mainita ostaneeni iltaohjelmaksi itselleni 10 dollarin halpislipun eräälle Broadwayn stand up –klubille, jossa maanantai-illan rutiineihin kuului tuntemattomien nimien esittelyä. Klubi vaikutti hyvin saman henkiseltä kuin edellisen reissun Laugh Factory, joten odotusarvot eivät olleet ihan katossa. Mukavaa ajantappoa varmasti kuitenkin.

Smashing Pumpkinsien uusin paahtoi korvakuulokkeissani kun nousin Queensissä metrotunnelista. Tämä ostoskeskus oli ulkoa päin hyvin saman oloinen kuin Staten Islandilla, julkisivua hallitsivat JC Penney’s ja Macy´s. Sisällä huomasin että tämä oli tosiaan vieläkin isompi. Tarkalleen ottaen kaksi kerrosta isompi. Tämä oli niin iso, että sen alta meni katu – yksi kortteli ei ollut ihan riittänyt (http://www.youtube.com/watch?v=qAH_qtsGG20)

Olin jo ylittänyt kaikki vaateostosennätykseni, kun olin hankkinut kaksi t-paitaa tähänastisen reissuni aikana. Päätin rikkoa rajojani lisää, ja ostaa kengät. Ihan kivat sklobot löytyikin, ja pääasia etten joudu perjantaina selittämään JFK:lla miksi mulla on metallia kengänkärjissä.

Vaelsin parin tunnin ajan, ja kyllästyin. Hinta-laatu (tai ehkä oikeamminkin ”hinta-määrä-vaiva-tippi”) –suhteeltaan on kovin mukavaa syödä ostarilla. Alakerrasta löytyi Food Court, joka oli perkeleellisen kokoinen. Sieltä vetäisin naamaan hyvän kana-riisi –setin n. 5 dollarilla. Poistuin ostarilta, keskikaupungille. Ostin metrokyytiä varten New York Timesin, josta selvisi miksi Harlemissa oli eilen hiukan nihkeä ilmapiiri. Ihan läheisellä kadulla oli edellisenä iltana räjähtänyt kaasuvuodon takia, ja 24 ihmistä olivat loukkaantuneet vakavasti. Heidän mukanaan 8 lasta. Toistaiseksi kukaan ei ollut kuollut, mutta lapsista yksi oli kriittisessä tilassa, ja neljä oli kärsinyt vakavista palovammoista.

Eilistä asteen vahvemmilla jaloillani astelin Midtown Comicsiin, olinhan saanut pari vinkkiä Neviksen tulijaiseksi aiemman pyyntöni johdosta. Jotain mukavaa löytyikin, ja taas paloi tunti timatinkovia sarjiksia lueskellen. Mukava paikka. Kävin kävelemässä myös n. 15 minuutin reissun Lexington avenuelle, jossa oli saman liikkeen toinen Manhattanin haara. Tämä oli selkeästi pienempi, eikä tarjonnut mitään uutta. Kun tulin ulos liikkeestä, Chrystler Building tarjosi pysäyttävän näyn hämärtyvään iltaan (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68303160). Nappasin kahvin matkalta ja kävelin kohti muistelemaani osoitetta Stand Up –klubille. Rockefeller Plazalla oli paljon luistelijoita, ja piti jäädä pällistelemään ja ihmettelemään hälinää (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68303182). Ilma on edelleen todella lämmin, tuskaisenkin lämmin päivisin. Mutta näin iltaisin on just hyvä. Unohduin ihmettelemään luistelijoita niin pitkäksi aikaa, että meinasin vallan myöhästyä lipputilauksessa ilmoitetusta ajasta, 8:30. Carolines oli paikan nimi, ja lippua lunastaessani nainen lippuluukulla oikein ihmetteli passiani, että oikein suomalainen. Samalla hän ilmoitti, että porukan istuttaminen aloitetaan vasta 21.15. Mikäs siinä, Virgin Megastore oli ihan nurkan takana ja mulla oli vielä yksi tuliainen ostamatta.

No sehän löytyi, ja mielissäni palasin Stand Up –klubille, hiukan varovaisin odotuksin. Kahden drinkin minimiosto oli täälläkin välttämätön, mutta muuten ei rahastus maistunut. Tusinakoomikkoja alkoi saapua lavalle toinen toisensa jälkeen ja pari kertaa sai hihitellä. Mutta silti. Stand Up on niin paljon muutakin kuin sitä, että mustan kaverin on pakko kertoa läppää mustista, juutalaisten jutskuvitsejä ja lihavien koomikoiden läskivitsejä. Ikävintä on myös huomata että kun joku lähtee haastamaan yleisöä jutuillaan, vastaus voi olla hiirenhiljaisuus. Ikävä kyllä pari sellaista koomikkoa kävi lavalla, joille olisi tehnyt mieli nauraa, mutta kun ei naurattanut. Ei ollut lavakuolema kaukana. Illan emäntänä toiminut muka-hauska brittinainen yritti pitää hommaa kasassa, mutta hänen naamansa venähti, kun hänen ilmoittamalla nimellään lavalle ei tullutkaan aloitteleva, tuntematon koomikko. Lavalle asteli Dave Chapelle.

Mulla meni olut väärään kurkkuun, pärskin sitä myös sieraimistani samalla kun kaikki puolitäydessä klubissa ottivat esille kameroitaan ja hälisivät äänekkäästi. Dave Chapelle on iso nimi, stand up –maailmassa ihan siellä ylhäällä Jerry Seinfeldin, Chris Rockin tai Bill Cosbyn kanssa. Dave Chapelle on myös erittäin erikoinen persoona. Kun hän oli uransa huipulla kaksi vuotta sitten, jenkeissä hän oli varmaankin suosituin koomikko maan päällä (http://www.youtube.com/watch?v=bxOzMz2jlrs ). Kun Comedy Central oli maksanut hänelle 50 miljoonaa dollaria siitä että hän tekisi kolmannen kauden Chapelle’s Show:ta, hän katosi maan päältä. Katosi totaalisesti. Kukaan ei tiennyt kuukausiin missä Chapelle oli, ja pelkästään se, että niin iso tähti pystyi moisen katoamistempun tekemään oli merkillistä.

Mies bongattiin lopulta, aikana jolloin hänen sarjaansa olisi pitänyt tulla jo monia jaksoja... Etelä-Afrikasta. Chapelle oli yksinkertaisesti päättänyt, että hän ei halua olla ison televisiokanavan lypsylehmä, ja myös rahan mukanaan tuomat paineet olivat hänelle liikaa. Vaikka hän palasi kotimaahansa lopulta, mitään merkittävää hän ei ole suostunut tekemään. Sen sijaan hän on asettunut Ohioon, ja asuu siellä perheensä kanssa maatilalla.

Tämä kaikki oli mulle tuttua kamaa, sen takia yritin juuri saada budweiserin ikävää ja pistävää makua niistettyä pois sieraimistani. Mitä helvettiä Dave Chapelle teki täällä? Heti alkuun tuli selväksi että tämä oli yhtä paljon yllätys itse klubin henkilökunnallekin. Chapelle pyysi klubin heitä sammuttamaan nauhoituksen, joka ilmeisesti pyörii aina normaalisti näissä illoissa (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68303227).

Seuraava tunti ja 15 minuuttia oli jotain aivan käsittämätöntä. Mies ei heittänyt yhtään valmisteltua juttua, vaan jutteli yleisölle ja kertoi mitä hänelle kuuluu (http://www.youtube.com/watch?v=u4OXAtHrjzs) ja vastaili kysymyksiin. Itsekin pääsin kysymään pari juttua. Mies onnistui myös kertomaan siitä miten oli jättänyt television niin hurmaavasti ja hauskasti ettei hänen kanssaan voinut olla kuin samaa mieltä. Normisetti kestää näissä illoissa 10-20 minuuttia, mutta kuten jo mainitsin, kuka nyt näyttää Dave Chapellelle valoa, että tuu pois lavalta. Mies myös poltti puoli askia tupakkaa edessämme, mutta kuka siitäkään uskaltaisi sanoa?

Chapelle poistui lavalta, ja katselin ympärilläni kun ihmiset alkoivat soittelemaan kavereilleen että ”You wouldn’t fucking believe who we just saw!”. Mä olin harmitellut kun ei millään viittinyt maksaa 200 dollaria Seinfeldin keikasta 11. päivä. Enää ei harmittanut, olin saanut jotain paljon parempaa muutamalla dollarilla.

Vaelsin hymyssä suin hostellille, ja menin nukkumaan.

Osa 8: New York 8.10.2007

Sunnuntai 7.10.2007

Sirppiksen lähdettyä jäin löhöilemään kaunista sunnuntaipäivää hostellin ulkoterassille. Olihan siitä jo aikaa kun täällä oli viimeksi ollut yksin. Siirryin sisälle kirjoittamaan blogia, kun viereen istahti kovin puheliaan oloinen nuori nainen (kuuma). Esittäytyi heti Katieksi, ja höpisimme tunnin verran niitänäitä. Oli valmistunut jo pari vuotta sitten muotisuunnittelijaksi, ja nyt oli pitkäaikaisen suhteen päätyttyä hypännyt ihan tyhjän päälle ja lähtenyt New Yorkiin. Tää on ihmistarina johon törmää usein. Sitä kiinnosti kauheasti mun ala, ja ihmetteli kun myönsin sille että mulla ei New Yorkiin muuttaminen ihan ensimmäisenä listalla ole. Kauhean kiva paikka, mutta kyllä syyn saa olla tosi painava (tai lompakon) jos tänne haluaa muuttaa. Voihan sitä toki aina lähteä pienellä riskillä, niinkuin tämä Manchesterilainen, hurmaavalla aksentilla puhunut Katie (http://www.facebook.com/profile.php?id=676685114) .

Pian seuraamme liittyi jo Katielle tuttu kaveri jonka olin jo aiemmin nähnyt yhteistiloissa saksan futismaajoukkueen paita päällään – selässä teksti Ballack. Kaveri kyllä oli aikalailla identtinen kopio Ballackista, ja mun oli pakko heti sanoa se sille. Hugh’ksi esittäytynyt herra nauroi että amerikkalaisena on ollut hauska huomata miten moni Eurooppalainen tulee ihan pyytämään nimikirjoitusta, jopa ilman kyseistä paitaa liikkuessa. Paita oli ostettu hänelle tsoukkina erään saksalaisseurueen toimesta, ja nyt se lukeutui jo Hugh’n vakiovaatetukseen. Mies oli Kalifornialainen, ja hänen kanssaan homma meni politiikan puhumiseksi, hän oli jopa perehtynyt pohjois-eurooppalaiseen ”wellfare-stateen”. Oli mahtava tavata jenkki, joka puhui asioista asioina. Puhuimme molempien mallien eduista ja huonoista puolista, Amerikkalaisen kaksinapaisen puoluejärjestelmän ongelmista sekä ongelmista Suomen tyyppisen valtion toiminnassa. Huomasin toisen tunnin kuluneen Hugh’n (molemmat suttuisessa kuvassa: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282250) kanssa. Huomasin myös istuvani äärimmäisessä etukenossa tuolini etureunalla, niin mielenkiintoiseksi oli keskustelu käynyt.

Jututin vielä kahvion jätkiä pikkasen. Yksi asia, jota en ollut jo aika pitkän New York –aikani aikana tajunnut, että nämä veljekset omistavat tämän pikku kahvilan hostellissa. Pojat ajavat joka aamu Jerseystä aamuvarhaisella paikalle, ja työllistävät neljä henkeä toistensa lisäksi. Veljekset olivat ostaneet kahvilan aikana jolloin New Yorkin turistielämä oli käytännöllisesti katsoen kuollut – loppuvuodesta 2001. Hostellissa ei ollut tuolloin missään vaiheessa täyttä, ja hankintahinta oli järkevällä tasolla.Nykyään hostellilla – ja kahviolla – pyyhkii hyvin. Majoittujia on jatkuvasti, lukuunottamatta hiljaisia tammi- ja helmikuuta. Sirpalta tuli viesti että oli juuri nousemassa koneeseen. Toivottavasti sitä ei nyt jännittänyt siellä.

Vihdoin sain luuni liikkeelle, ja astuin todella kauniiseen iltapäivän säähän. Eihän tää helle meinaa loppua ollenkaan! Ei tää nyt ihan toki helle oo, mutta lämmin päivä taas. Yksi alue multa oli aiempien vierailujeni aikana Manhattanista jäänyt tsekkimättä, Harlem. Pitihän Apollo Theatre käydä katsomassa oikein vierestä. Hyppäsin metroon joka jätti mut 125. kadulle. Ei tarvinnut montaa katua mennä ylöspäin, kun oli jo aikalailla eri näköistä (http://www.youtube.com/watch?v=h-pNuc7hxAY). Turisteja ei täällä juurikaan hengaile, sen voin heti sanoa. Ei ainakaan tänään. 125. katu valittiin juuri hiljattain New Yorkin vuoden kaduksi, se on rauhoittunut kovasti ja sinne on muuttanut paljon merkittäviä vaateliikkeitä. Se on silti onnistunut pitämään kiinni pitkäaikaisista, omaleimaisista liikkeistään (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282416).

Onhan se mahdoton stereotypia, että mustat syö Fried Chicken –paikoissa, mutta KAMOOOON. Niitä oli pal-jon. Tämä oli myös selkeästi köyhintä seutua mihin olin Manhattanilla aiemmin osunut. Rakennukset olivat ränsistyneitä, mutta kai se sitten on se aito Harlem -look. Katumyyjillä oli vähän eri näköisiä myyntituotteita, kuten ”I love Black people” – t-paitoja. Mä olin ainakin valkoisin kaveri sillä kadulla kyseiseen aikaan, ja valehtelisin jos väittäisin että olisin tuntenut oloni 100% kotoiseksi. Itsestäni se varmaan vain johtui. Mä oon kuitenki Jalasjärveltä. (http://www.youtube.com/watch?v=JeeUf-1MypY)

Harlemissa on kuuleman mukaan todella mainioita ruokapaikkoja, mutta nyt ei sellaista vielä silmään ollut osunut. Sen sijaan silmään osui Apollo Theatre, joka oli pidetty kovin pitkälti vanhassa asussaan (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282501). Konsertti oli juuri alkamassa sisällä, enkä halunnut hirveästi hengailla jaloissa kun juhlapukeissaan kulkenut väki lipui ohi.

Sain viestin Elepältä, jossa hän valtuutti mut ostamaan paidan jossa lukisi joko Messier tai Tikkanen. A-Metro ajoi mut suoraan Madison Square Gardenille. Nimen painattaminen paitaan olisi kestänyt jopa kaksi viikkoa, joten Messierin paita oli ainut vaihtoehto. Kokoa piti hetken pähkäillä, koska jenkkikoot ovat melkein poikkeuksetta yhden pykälän isompia kuin eurooppalaiset. Onko se sitten niin, että on paljon parempi omatunto syödä paskaruokaa jos oma koko on XXL – XXXL:n sijasta? Elepä on mua reippaasti solakampi kaveri, joten yritin katsoa lähinnä paidan pituutta. Eiköhän toi aika nappi ollut, joten pulitin 185 dollaria.

Nyt kun Sirpa oli turvallisesti kotilennolla, päätin vailla omantunnontuskia tappaa loppupäivän leffoja katsellen. Nappasin naamaan kaksi pitsaslaissia matkan varrella, ja poimin leffavalinnakseni Stillerin ja Farrelyn veljesten (Sekaisin Marista) uusimman – The Heartbreak Kid. Eipä hääviä matskua ollut tällä kertaa puskettu sieltä tuubista. Ei mitään yllättävää. Ei mitään kerrottavaa jälkipolville.

Ei mulle yks leffa taaskaan riittänyt, kun alemmalla tasolla oli just lähdössä pyörimään leffafestivaaleilla kehuttu The Assasination of Jesse James (http://www.youtube.com/watch?v=WWMLGqtUoi0 ). Oli kyllä pysäyttävä kokemus, ja Pitt oli mahtava kiusattuna ryövärilegendana. Vieläkin kovempi mielestäni oli Casey Affleck, joka näyttelee Robert Fordia, miestä joka ampui Jamesia selkään. Molemmat suoritukset Oscar –kaliiberia. Hirveän hiljainen, rauhallinen elokuva, jota on vaikea kuvailla länkkäriksi. Elokuvan ainana tapahtuvat pari laukausta ovat niin pysäyttäviä kaiken hiljaisuuden keskellä, että niitten teho kasvaa satakertaiseksi. 2h 40 minuuttia pitkä leffa olisi ollut valmis jo viime vuoden puolella, mutta sen julkaisu lykättiin vuoteen 2007 koska se on niin selkeä syksy-elokuva. Oikeassa olivat. En oo hetkeen nähnyt elokuvaa joka olisi näin sopinut julkaistuun vuodenaikaan.

Edelleen näkemästäni vaikuttuneena, pyrähdin takaisin hostellille, jossa mulle kerrottiin että nyt olis vapaita huoneita loppuviikolle. Enpäs ottanutkaan. Päätin tsekata miltä Philadelphian reissun kustannusrakenne näyttäisi. Vietin seuraavan puolitoistatuntisen koneella, ja ostin menopaluu –junalipun, sekä varasin summanmutikassa hostellin kahdeksi yöksi. Lähtö tapahtuisi keskiviikkona klo 11. Jännää. Ostin myös lipun maanantai-illalla tapahtuvaan ”New Talent” –stand up –iltaan Carolines –klubilla Broadwaylla.

Sitten menin aikalailla nukkumaan.

Osa 7: New York 7.10.2007

Lauantai 6.10.2007-Sunnuntai 7.10.2007

Sirpan viimeistä kokonaista päivää isossa omenassa lähdettiin viettämään tutuissa merkeissä. Aamupalaa lähdimme kuitenkin etsimään tällä kertaa lähikaduilta, ja siihen mahdollisuuden tarjosi lopulta Broadway Bagel –nimellä kulkeva ravintola.

Sirpa halusi maistaa kerranki jenkkiläisiä pannukakkuja, ja sellaiset sitten leipien ja kahvin lisäksi tilattiin. Onneksi ne ei kuitenkaa kipannu sitä siirappia niille. Mansikoita pannareitten päällä, nams. Täytyy myöntää, hyvää oli. Mutta 3 paksua pannaria oli meille kahdellekin jo liikaa, leipien jälkeen. Nälät taltutettuna livahdimme metroon.

Sää oli taas todella lämmin, ja varsinkin metrotunnelit ovat sietämättömän kuumia. Metrot itsessään ovat jopa yli-ilmastoituja, joten tuntuu kuin loikkaisi saunasta pakastimeen. Nykytaiteen museo oli kohteena, ja matkan varrella oli näppärästi Rockefeller Center. Rockefeller Plazan jää oli taas juuri jäädytetty, mutta sää ei tehnyt sillekään hyvää. Silti sinnikkäimmät luistelivat hauraan oloisella jäällä. Kävimme vilkaisemassa NBC:n myymälän (kummipojalle löyty mukavuuksia), ja löysimme itsemme pian nykytaiteen museon aulasta.

Laukut piti jättää Louvren tyylisesti narikkaan, siitä pitivät huolen tiukan oloiset turvamiehet. Näyttelyitä oli taas mahdottomasti, mutta päätimme keskittyä maalaustaiteeseen. Vastaan tuli paljon Picasson töitä (esim. http://moma.org/collection/browse_results.php?criteria=O%3ADE%3AI%3A5%7CG%3AHO%3AE%3A1&page_number=17&template_id=1&sort_order=1), muita mitä taidemaallikko tunnisti olivat Pollock, Van Gogh (http://moma.org/collection/browse_results.php?object_id=79802), Matisse, Chagall, Warhol, sekä Salvador Dali. Ikävä kyllä varmaankin museon tunnetuin teos, Dalin ”Muiston Pysyvyys” (http://moma.org/collection/browse_results.php?criteria=O%3ADE%3AI%3A5%7CG%3AHO%3AE%3A1&page_number=48&template_id=1&sort_order=1) oli lainassa Lontoolaisilla paskiaisilla.

Halusin kovasti näyttää Sirpalle Washington Square parkin, ja sinne sitten pyrähdimmekin. Puistossa oli käynnissä omituinen katusirkusesitys, jossa kaveri näytti miten pitkälle pystyy liukumaan päälaellaan. Kyllä, päälaellaan.

Rakkahin isoveljeni oli vinkannut mulle mistä se Games Workshop löytyy, josta sen Talismanin pitäisi löytyä. Pienellä hakemisella liike löytyikin, mutta asteen nörtähtävällä myyjäpojalla oli mulle huonoja uutisia. Hän ei tiennyt myykö Manhattanilla peliä kukaan, mutta ei ainakaan Games Workshop. Hän antoi mulle vinkin että 33. kadulla on sellainen liike kuin ”The Compleat Stra..”

Jepjep. Sälli yritti saada mua vielä ostamaan startteripakkauksen Warhammerista, mutta kohteliaasti kieltäydyttyäni palasimme kadulle. Sirpa ihastui korvispariin, jonka bongasi katumyyjällä. Pienen myyntipuheen jälkeen oravannahka vaihtoi omistajaa. Niin, oravista puheenollen Washington Square Parkissa oli todella kesyjä, JA ISOJA oravia. Niitä piti pällistellä hetken, ja kuunnella hälinää puistossa joka on lähimpänä New Yorkin yliopistoa (NYU).

Sirpaa ei todellakaan napannut enää mennä kanssani katsomaan löytyykö jostain fantasiapeliliikkeestä sitä-ja-tätä lautapeliä, joten likka poistui hostellille. Lauantairuuhkat keskikaupungilla, herkkua.

Compleat Strategistin kassaneiti tiesi heti mistä puhuin, ja siinä se peli sitten oli. Kyllä sitä haettiinkin. Herranisä että tätä nördekamaa onkin täällä. Kävi mielessä että pitäiskö ostaa ylimääräinen matkalaukku ja ihan vain täyttää fantasialiikkeen halvalla kamalla. Sitä en kuitenkaa lähteny tekemään. Nyt kun itsestään jo pellen oli tehnyt (kuljin fantasia-roolipeli –liikkeen ison ostoskassin kanssa Manhattanilla), ei ollut enää paljoa hävittävää. Menin siis Midtown Comics –sarjiskauppaan 39. kadulla.

Mun jalat oli taas vähän liian loppu perusteelliseen selailuun. Nevikselle tekis mieli ostaa joku sarjis, mutta en sokkona viittiny lähtee. Sanotaan nyt että täällä on kaikki mahdollinen mitä siltä puolelta haluaa. Jos joku lukee tämän joka näkee Neviksen, pyytäkää sen laittaan mulle tekstari mikä sarjis olis kova. Itelle löysin t-paidan.

Kävin myös Madison Square Gardenilla vilkaisemassa paitojen hinnat Elepälle. Ei ne halpoja oo, mutta kurssin huomioonottaen ehkä nyt kannattais ostaa. Halvin nimellä varustettu paita oli 185 dollaria (130,7 eur). Aito paita oli jotain 340 dollaria (240 eur). Siis aitoaito. Modell’s myy paitaa n. 100 dollarilla (70,6 eur), ja nimellä varustettu tais olla 125 dollaria (88,75). Jos Marko luet tämän, laita mulle koodia mitä teen. Modell’sis oli vain Chris Druryn nimellä varustettu paita, Gardenilla ne mallit oli Messier, Leetch ja Gretzky. Tikkasen nimenkin voi teettää paitaan, silloin kokonaiskustannus olisi n. 200 dollaria (141 eur). Oon kaupungissa perjantaihin asti, varmaankin ehtisi teettää.

Palasin hostelille, jossa tapasin Sirpan istuskelemassa yhteistiloissa. Liityin seuraan, ja pian mukaamme liittyi Brittiläinen sälli joka on yksi kämppiksistäni. Tää kaveri oli jutellut mulle pariinkin otteeseen ja vaikuttaa jotenkin rasittavan... innokkaalta. Nyt ruvettiin sitten höpisemään oikein kunnolla, kaveri kertoi vähän taustojaan. Oli kuudetta kertaa New Yorkissa, matkustelee ilmeisesti ihan mahdottomasti, töittensäkin puolesta. Brittiläisen sijoituspankin it –henkilö ilmeisesti. Jotenkin raskas, vaikea selittää. Tais yrittää iskeä Sirpaa, pikku räkänaama. Kyseli Suomen nähtävyyksistä, mutta oli tainnut jo löytää mieleisensä.

Lähdimme syöpöttelypaikkaa etsimään, ja esitin että tsekittäis sitä lower west sidea, johon olin Daily Show’sta poistuessani ihastunut. Columbus Circlen metropysäkiltä ei tarvinnut kauhean kauas harhailla, kun löysimme mukavan oloisen, kadunkulmassa sijaitsevan Morning View Restaurantin.

Sirpa otti pelkät ranskikset, mutta joutui kärsimään todellisesta annoskateudesta, kun mun ruoka saapui pöytään. Juustokuorrutettua vasikan filettä, pastalla ja mielettömän hyvällä salaattisetillä varustettuna.

Aika koukkimiseksi sen tytön päivällinen sitten menikin, ja ärähdin aina kun se kävin mun lautasella. Ei se edes paljoa käynyt. Sirpaa huoletti kovasti huomisen metromatka, mutta lohdutin sitä kertomalla että ihan varmasti törmäisimme suomalaissälleihin, joihin olin hostellilla jo aiemmin osunut sattumalta. Herrojen lento lähtisi myös huomenna, ja lupasivat lyöttäytyä Sirpan matkaan. Nyt niitä ei vain pariin päivään ollut näkynyt.

Halusin vielä viimeisenä iltana näyttää Brooklyn Bridgen, mutta metroajelustamme tuli toivotonta takkuamista. Alemman Manhattanin metroverkko oli sekaisin, korjaustöistä johtuen, ja luovutimme. 42. kadulle piti vielä mennä tutkimaan krääsäkauppoja, joista Sirpa loput tuliaiset löysikin. Myös Terhin kovasti halajama tuote löytyi. Kyllä nyt on hammashoitoaineita siskon matkalaukussa. Toivottavasti eivät sekota muoviräjähteisiin lentokentällä.

Kun palasimme hostellille, koin tähänastisen New York –historiani ruuhkaisimman metroajelun. Se vaunu oli ihan perkeleen täynnä. Aina kun joku halus hypätä kyydistä, piti kymmenen ihmisen poistua väliaikaisesti ovesta.

Olin ihan vakuuttunut siitä saapuessani, että haluaisin tällä kertaa lähteä myös tutkimaan Philadelphiaa tai Washingtonia. En ollut siitä enää tässä vaiheessa niin vakuuttunut, mutta hostellivaraukseni kyllä tulisi loppumaan keskiviikkona. Kävin varmistamassa asian vastaanotossa, ja olin epäilyksessäni oikeassa: vapaita huoneita ei ainakaan tässä hostellissa enää ollut.

Menimme istumaan hostellin terassille, ja yksi suomalaisista hiihti ohitsemme. Sovimme treffit aamupäiväksi aulaan uloskirjautumisen yhteyteen. Vietimme loppuillan katsellen yhdentekeviä tv-ohjelmia. Mun piti valvoa sen verran myöhään, että ehdin tsekkaamaan SNL:n.

Yö tuli nukuttua sikeästi, mutta yllätyin kun Sirpa ei ollut vielä tullut alas klo 10 aikoihin. Sisko laskeutui vasta yhdentoista aikaan, ja suomalaiskaverit olivatkin jo ulkona odottelemassa. Pikaisten jäähyväisten jälkeen katsoin kun siskoa vietiin jo takaisin kotia kohti.

Hassua.

Osa 6: New York 6.10.2007

Perjantai 5.10.2007

Aamulla kahvion jätkillä oli kauheasti asiaa mulle, kun mainitsin mitä ohjelmaa olin eilen ollut katsomassa. Isoja sarjan ystäviä ilmeisesti olivat. Sirpakin tippui paikalle, ja näppäilimme näppäilymme tietokoneella. Aina kun täällä nousee ylös on kello suomessa jo 15-16, messengerissä ei kauheasti silloin kavereita roiku.

Tämä oli vaikea aamu saada liikkeelle, kaikenlaista unohtui huoneeseen ja sai juosta edestakasi. Sirpan housut olivat olleet periamerikkalaisessa Dry Cleaners –paikassa pesussa päivän verran ja nekin piti noutaa. Miksi Sirpan housut olivat pesussa? –noh.

Sirpan kämppäkavereista ei oo ollut toistaiseksi hirveästi puhetta, mutta heittämällä mielenkiintoisin persoona on ollut hostellissa ilmeisesti jo pitempäänkin viihtynyt italialaisneitokainen, joka on tainnut –monien tavoin- tulla etsimään kaupungista onneaan. Hänen etsintälistallaan vaan ei ole asunto tai työ, vaan rikas mies. Tyttö heräilee keskimäärin 3-5 aikaan iltapäivällä, laittautuu pari tuntia ja lähtee miesmetsälle. Oli pyytänyt Sirpaakin mukaansa johonkin hotellijatkoille, mutta kieltäytymisen saatuaan oli mököttänyt pari päivää. Muuten neito olisi ollut kovin harmiton, mutta ilmeisesti hänellä on tapanaan saapua yöllä todella erikoisiin aikoihin, laittaa kaikki valot päälle, ja pahimmassa tapauksessa vaatteittenvaihdon jälkeen suunnata takaisin kaupungille. Vaatteet ovat ilmeisen kalliita ja hienoja, mutta hostelli tukikohtana kertoo siitä että miesprojektin budjetti ei päitä huumaa.

Toissapäivänä kun palasimme kaupungilta Sirpa oli ollut vetämässä farkkuja jalkaansa, kun oli tajunnut niitten olleen kosteat ja haisseet vähän oudolle. Lähinnä pesuaine niissä haisi, mutta niin haisi myös oksennus. Sirpa kiikutti housut pestäväksi kadun toisella puolella olevaan pesulaan, jonka kiinalaissyntyinen kassarouva ei ollut osannut juuri sanaakaan engantia. Well, mikäs siinä, sinällään simppeli transaktio –housut meille, pesu, housut rahaa vastaan takas.

Housut saatiin peräti takaisinkin, sirpa vei ne ylös ja tiuskien ja huonotuulisena lähdimme metrolla alaspäin. Eiköhän se oo ajan kysymys kun matkailevat sisarukset kinastelevat. Kävelimme 42. kadun pysäkiltä laituri 83:lle, aloittaaksemme City Pass –lipukkeeseen sisältyvän opastetun Manhattan –lautta-ajelun. Aikaa paloi venailussa, ja päätimme tyytyä pienempään pakettiin lippuun sisältyvän kaksituntisen sijasta. Lautta kun lähti liikkeelle vasta tunnin päästä, kävimme nappaamassa ruokaa läheisessä Hudson riverille näkymät antavassa ravintolassa. Noh, ei häävi, mutta maha täytty.

Astuimme lautan kyytiin, ja aurinko paahtoi todella painostavasti. Ei herkkua Sirpalle, puhumattakaan tästä mätisäkistä. Lautta nytkähti liikkeelle, ja nasaalilla äänensävyllä puhuva kiertueoppaamme David alkoi puhumaan. Mies oli jonkinlainen kiertueoppaan ja stand-up –koomikon risteytys, ääneenkin sai hekottaa sen jutuille. Mies kertoi läpi reissun mielenkiintoisia juttuja Manhattanin saaresta sekä toisella puolella jokea sijaitsevasta New Jerseystä. Hudson –joen alittavat valtavat tunnelit aiheuttavat sellaisen määrän päästöjä, että ilmaventtiilit jotka oli rakennettu molemmin puolen jokea muistuttivat kerrostaloja. Tottapuhuen ihmettelin mitä rakennuksia siinä molemmilla rannoilla oli. David kärjisti asian sanomalla näin: Joka päivä Lincoln Tunnelista kaupunkiin saapuu miljoona autoa, yrittäen parkkeerata puoleen miljoonaan parkkipaikkaan.

Oli mukava nähdä kaupunki tältä kantilta, tosin sumu (tai saaste) oli aika tiheä, joten ihan todella pitkälle ei nähnyt. En ollut tietänyt että Ellis Island on tehty 90% täyttömaasta joka saatiin kun metrotunnelit kaivettiin aikanaan. Kovaa kamaa.

Paatti kävi kääntymässä eteläkärjessä saarta, ja kääntyi takaisin. Saatoin simahtaa hetkeksi, kun lautta mateli takaisin kohti laituri kasikolmosta. Sirpalle pälähti mieleen että olisi mukava nähdä se leffoissa usein bongattu rakennus, joka jakaa kaksi katua. Oppaastahan se löytyi, Flatiron building. Rantautuessamme kysyimme Davidilta suuntaa, ja mies vinkkasi oikean metron mihin hypätä.

Nousimme metrosta 23. kadulla, ja siinähän se oli (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68172699
SEKÄ http://en.wikipedia.org/wiki/Flatiron_Building), kaikessa mahtavuudessaan. Opas kertoi tämän olleen New Yorkin ensimmäinen ”pilvenpiirtäjä” valmistuessaan 1902. Kun olin saanut Sirpan juonittua näin lähelle Union Squaren Virgin Megastorea, ei sillä ollut vaihtoehtoa kuin tulla mukana.

Union Squarella oli kuhinaa kuin, öh, Mikkelin torilla? (http://www.youtube.com/watch?v=nqyyY98EFso) En ollut aiemmin nähnyt moista New Yorkissa, ja oli hiukan hassua. Sirpa löysi erään kuvamyyjän, jolta piti oikein ostaa pari otosta, siinä määrin nättejä olivat.

Virgin Megastoressa oli... kamaa. Jota ei nyt ruvettu kuitenkaan ostelemaan. Sirppis tais löytää yhen paidan tuliaisiks.

Jalat olivat sen verran loppu, että hostellille piti lähteä akkuja latailemaan. Tunnin parin levon jälkeen suunnaksi otettiin Empire State.

Ensisilmäyksellä vaikutti että aula oli täydempi kuin edellisillä käynneillä, mutta onneksi ei pitänyt paikkaansa. Turvatoimista läpi vaivalloisesti päästyämme (turvakengät – helvetin hyvät kaikkialla paitsi metallipaljastimissa) pääsimme oikaisemaan City Passilla aika ison jonon ohi. Mun olo oli ihan, junou, VIP.

86 kerrosta. Siinä on paljon matkaa. Vissiin joka vuosi on skaba jossa kisaillaan siitä, kuka juoksee nopeiten huipulle. Ennätysaika miehillä n. 9 minuutin paikkeilla, naisilla n. 10 minuuttia. Ei helevetti, minkälainen rääkki olis. Mä puuskutan viiden kerroksen kohdalla.

Oli varmaan paras keikka näköalapaikalle, tosin toivottavasti viimeinen hetkeen aikaan. Pahin sumu oli hälvennyt, ihmisiä ei ollut ihan mahdottomasti ja pääsin viettämään rauhallisen kymmenminuuttisen alhaalle tuijotellen. On kyllä kaunis näky, vaikka siellä alhaalla onkin meteliä niin paljon. Ylös se ei kuulu, jokainen kiirehtivä paloauto näyttää tulitikkuaskilta. Melkoinen muurahaispesä. (http://www.youtube.com/watch?v=YxPdFc0veXA).

Meinasimme Sirpan kanssa hukata toisemme, mutta vartin samoilun jälkeen näin tutun punaisen repun väkijoukossa. Kävelimme todella kiireisen oloisen keskikaupungin poikki 42. aseman metropysäkille, josta Sirpa hyppäsi kyytiin. Itse jäin tarkastamaan leffan.

Todella iloinen yllätys oli, että Wes Andersonin uusin, The Darjeeling Limited. Anderson on mustan huumorin Amerikkalainen mestari, mahtavia leffoja tehnyt lähtien Rushmoresta The Royal Tenenbaumseihin ja The Life Aquatic with Steve Zissousta Bottle Rocketiin. Meikä on fani. Leffat on aina kauhean näppäriä ja niissä on mielettömän hienoja näyttelijöitä, mutta saattavat jäädä Zissoun tapaan vähän kylmiksi.

Tämä ei vaivannut Darjeeling Limitediä. Luottonäyttelijät Jason Schwartzman ja Owen Wilson olivat kovassa vedossa, mutta samoin oli Adrien Brody. Tarina kertoo kolmesta veljeksestä, jotka yrittävät paikata suhdettaan matkustamalla yhdessä läpi Intian puuskuttavalla junalla. Ovelasti kirjotettu ja yllättävän elämänmakunen Andersonin leffaksi.

Kun tulin teatterista ulos, huomasin vartioinnin tason olevan taas niin päätähuumaava, että loikkasin viereiseen saliin katsastamaan aivot nollille –komedian ”Good Luck Chuck”, pääosissaan Dane Cook ja Jessica Alba. Leffa on lytätty kaikin mahdollisin tavoin, mutta se jotenkin sopi tähän kellonaikaan (aloittaessamme taisi olla 01.00). Aika brutaalia materiaalia, ja jossain määrin liikaa törmäilyä. Mutta kukapa näistä taide-elämystä odottaakaan?

Broadway on kovin erilainen klo 03.00 aamuyöllä. Ei nyt mahdottoman, mutta kyllä turistit ovat kaikonneet. Mikkoa lukuunottamatta. Vähän eri näköistä jengiä liikenteessä, joista kaikki eivät vaikuttaneet ideaalilta juttuseuralta.

Metromatka taittui nukkuessa, Harlemiin asti. Heräsin 125. kadulla, ja nöyrää poikaa laskettelin takaisin turvallisille vesille. Sleeeeep.

Osa 5: New York 5.10.2007

Torstai 4.10.2007


Heräilin puoli kahdeksan aikaan ja loikkasin alakertaan suorittamaan vakiorutiinit. Sirpa tuli alas yhdeksän aikaan, mutta aikaa paloi koneella tunnin verran.

Suunta otettiin kohti Guggenheimia, Central Parkin läpi tallustellen. Jalatkaan ei enää tuntunu niin pahalta, ehkä tiistaina vain käveltiin jossain määrin liikaa. Nyt oli kuuma, liian kuuma. Oliskohan ollu 24 astetta lämmintä, mutta ilmankosteus oli hankala. Piti pysähtyä välillä varjoon, ja sirpan pyynnöstä myös aurinkoon. Liikaa vaatteita.

Central Parkissa oli monta koululaisryhmää pelailemassa ja juoksemassa liikuntatunnille tai sieltä pois (http://www.youtube.com/watch?v=l2CD0bfaT_M). Saavuimme Upper East Sidelle, tuolle rikkaimmalle Manhattanin alueista. Sirppis räpsi muutaman kuvan seudusta, oli luvannut kuvailla kaverille Sinkkuelämää –maisemia.

Muutamaa katua alempana oli Guggenheim, joka oli –yllätys yllätys- kiinni torstaisin. Mulle tuli hämärä muistikuva että olin tehnyt saman mokan 2005. En vaan muista. Onneksi Metropolitan Museum of art oli lähellä. Kävimme kuitenkin muutamaa katua idässä päin etsimässä välipalaa. Tilaisuuden siihen tarjosi miellyttävän oloinen leipomo/kahvila, jossa tarjoiltiin luomutuotteita. Kahvin kanssa kurkkuun meni ihan perkuleellisen herkullinen vadelmaleivos.

Metropolitaniin asteltiin, tarkoituksenamme tutkia eurooppalaisen taiteen osasto. Sama ongelmahan näissä paikoissa aina on, paras keskittyä johonkin, ennen kuin yrittää tutkia kaikkea. Todella ikävää oli, että 1800-luvun impressionistisen taiteen osasto oli kiinni. Missasimme siis Renoirit, Monetit ja Van Goghit. Ite olin jo kerran nähnyt, mutta sapetti silti.

Keskiaikainen taide, ja etenkin veistostaide (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68076106) osu ja uppos, egyptiläiset reliikit myös. Metropolitanissa oli paljon väkeä, mutta todella vähän kameroiden kanssa. Ilmeisesti täällä oli mennyt viesti läpi, että valokuvaus on ei-toivottavaa. Ite jurpona tietenkin menin kysymään paristoja museon myymälästä, johon vastaukseksi sain tuhahduksen.

Nälkä oli päässyt kasvamaan melkoiseksi, ja päätimme testata tsägäämme itäpuolen ravintoloiden suhteen, ennen metroon loikkaamista. Miellyttävän oloinen, soppelin hintainen paikkakin löytyi, jossa nautiskelimme lounaan, meitsi grillattua kanaa pernamuussilla, sirpa kanafilettä samailella lisukkeella. Mm-mm. Yksi parhaista ruokakokemuksista tähän mennessä, hitto kun nimen muistais.

Metrolle kävellessä osuimme periamerikkalaiseen lemmikkiliikkeeseen, jossa suloiset koiran- ja kissanpennut olivat näytillä pleksilaatikoissaan, vaatien perhettä itselleen. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68076673)

Laskimme metrolla 33. kadulle, jossa päätimme vilkaista miltä se The Compleat Strategist –liike näyttää. Ihan kiva nörtin päiväuni sekin oli. Täällä sentään tiedettiin heti mistä oli kyse kun Talismania kyselin, vahvistivat tosin vain Jussin mulle aiemmin viestittämää tietoa – peli tulisi ilmestymään vasta huomenna.

Leppäkosken Marko (Elepä) viestitteli mulle tuossa vuorokausi sitten, että jos löydän New York Rangersin pelipaidan hintaan max. 100 eur, niin ostaa pois vaan. Nimenä saisi selässä lukea vaikka Jagr, mutta Tikkanen olisi kova juttu. Kävellessämme kadulla näin kaksi Rangers –fanaatikkoa Lundqvistin paidoissa, kysyin heiltä mahdollisia ostopaikkoja. Suosittelivat mulle Modell’s –nimistä liikettä ihan nurkan takana. Itse kertoivat juuri suuntaavansa Madison Squarelle kauden avaukseen. Suuntamme oli sama, kuljimme yhtä matkaa hetkisen, höpötellen lätkästä ja legendaarisista suomalaispelaajista. Olivat aika perillä, Reijo Ruotsalaista myöden perkules. Madison Squaren paitamyymälä oli kiinni, joten sieltä ei Elepälle vielä ilonaiheita löytynyt.

Kello tikitti jo sen verran, että mulle ja Sirpalle varattu Daily Show’n lippu oli aika mennä ottamaan pois. Sirpa kuitenkin totesi ettei aihe kiinnosta tarpeeksi, ja mieluummin lepuuttaisi jalkojaan hostellilla. Sirpa jatkoi metrolla 103. kadulle, ja ite tepastelin 51. kadun ja 11th avenuen kulmaan, jonottamaan.

Ensisilmäykseltä jonoa näytti olevan jo melkoisesti, eikä oma sisäänpääsy välttämättä ollut itsestäänselvyys. Istuin omalle paikalleni, nojaamaan seinää vasten hetkiseksi, ja saatoin nukahtaa hetkeksi – kuitenkin kun heräsin sain kuunnella kahden nuoren naisen hauskaa keskustelua high school –oppilaiden koetarkastuksiin liittyen. He olivat molemmat opettajiksi opiskelevia tyttöjä, jotka jo pitivät tunteja opiskelujensa ohella. Toinen tytöistä opetti matematiikkaa, toinen luonnontieteitä. Hymähtelin itsekseni kun kuuntelin heidän melko sarkastista läpänheittoaan tunnin verran. Toisen tytön Ohiosta New Yorkiin saapunut äiti liittyi jonoon kanssamme, ja kuuntelin mielenkiintoista rupattelua New Yorkissa asumisen kovista realiteeteista.

Lopulta toinen heistä kysyi multa tiesinkö miten tämä jono toimii, ja kerroin –ikitietäväisenä. Loppujonotus meni siivillä kun keskustelimme tämän tytön, taisi olla Linda nimeltään, kanssa kaikesta mahdollisesta. Kyselin kovasti siitä mitä opiskelu kaupungissa vaatii, ja kauanko ovat siellä olleet. Tytöt asuivat kolmiossa kolmannen opiskelijan kanssa, vuokra 2700 dollaria. Siihen sisältyi lämpö ja vesi. 900 dollaria siis, nenää kohti.

Sitten oli pakko olla perussuomalainen, kysyä asteen näsäviisailta, kaikkitietävän oloisilta 23-vuotiailta tytöiltä EDES YKSI asia jonka tietävät suomesta. Molempien ilme meni vaikeaksi, ja yrittivät kohteliaasti muodostella: ”Well, umm... not much.” Lopulta saivat kakistettua pihalle, että ”eikös se kieli oo aika vaikee?”. Toisen tytön äiti osallistui mukaan ”Isn’t it near Iceland?”. Toivotonta. Kerroin heille perustrivian.

Jonotus ei tuntunut missään, kun jo olimme studiossa. Olin menossa istumaan yksin, kunnes tytöt kävivät hakemassa mut istumaan heidän kanssaan. Itse ohjelmaan.

Kylläpä oli Stewart taas liekeissä. Aina kun valkoisen talon suunnasta tippuu herkkupaloja kuin tämä, ei ongelmia ole. Tällä kertaa ohjelman teemana oli kongressin esittämä verokorotus röökiaskeihin, resurssit tultaisiin suuntaamaan köyhien lasten sairaanhuoltoon. Mitä sanoo W. Bush? No veikatkaas. Koko juttu löytyy tuolta: http://www.comedycentral.com/ (toistaiseksi, sieltä löytyy kyllä nimellä Kids’ Healthcare Veto)

Hysteerisen hauskan tunnin jälkeen astuimme porukalla kadulle, ja kysyin pikaisesti Lindalta vinkkejä baareista hostellimme nurkilla. Selvisi, että hän asuu ihan samoilla nurkilla, ja saattaisi jopa lyöttäytyä seuraan. Hän vinkkasi meille 106. kadulla sijaitsevasta Jazz –clubista (Smoke) sekä 74. kadulta löytyvästä omituisesta Country –baarista (Yogi’s). Siellä oli kuulemma halpaa kaljaa. Toinen tytöistä jäi äitinsä kanssa keskustan alueelle, jatkoimme Lindan kanssa metrolle. Jotenkin tämä lower east side on hirveän kivaa seutua, paljon mukavan oloisia kauppoja, ravintoloita ja baareja. Kun vain olisi aikaa.

Saavuimme hostellille, josta Linda jatkoi kotiinsa. Kertoi menevänsä varmaankin Yogi’siin illemmalla, ja pyysi seuraksi jos sinne eksyisimme. Hostellilla oli Sirpa, joka kertoi hämmentyneenä joutuneensa pyydetyksi ulos erään losangelilaisen herran toimesta. Oli vain istunut Sirppiksen viereen, ihmetellyt vaaleaa ulkomuotoa ja sitten kylmästi pyytänyt ulos. Ei jalasjärveläiset noin helppoon mee.

Pienen levon jälkeen lähdimme Sirpan kanssa tsekkaamaan Jazz –baarin Smoke. Heti ovelta sisään astuessa tuli ilmi että paikka ei ole halpa, eikä ihan jokipiinkyläisten hengailumesta, mutta astuimme sisään ja saimme pöydän. Ravintolassa oli 20 dollarin minimiostopakko per henkilö, joka tottakai piti laittaa (kalliiseen) olueen. Viereiseen pöytään saapui hienostuneen oloinen n. 35 –vuotias treffeillä ollut pari, mies merkkipuvussaan ja nainen mekossaan. (sala)Kuuntelimme heidän keskusteluaan, ja kun kuulin heidän puhuvan euroista, oli mun pikku pöhnässä pakko kysyä mistä olivat. Mies oli syntyjään saksalainen, nainen amerikkalainen, mutta hänkin oli seurustellut saksalaisen kanssa aiemmin. Kun kuulivat että olemme suomesta, mies laski kymmeneen suomeksi ja nainen sanoi ”kippis”. Nostettuamme leuat pöydästämme, selvisi miehen viettäneen lapsena paljon aikaa järven rannalla suomessa perheensä kanssa. Ja nainen, no se nyt varmaan vain oli tavannut suomalaisia, kippishän opetetaan ennen kuin kukaan osaa sanoa ”päivää”.

Jazz –pumppu oli ihan kova, ja seurasimme setistä puolet. Sirpa häpes mua kun mä rummutin nousuhuppelissa pöytää. ”Mikko, oo kiltti”.

Maksoimme laskun ja kävimme metrolla vilkaisemassa 74. kadulla, jos se Yogi’s löytyisi. Ikävä kyllä sitä ei löytynyt, ja yhdistetty jalkauupumus-väsymys-kusihätä vei voiton tarkemmalta etsimiseltä. Sääli sinällään, olisi ollut kiva nähdä olisko ne tyypit ollu siellä. Toivotin Sirpalle hyvää yötä ja menin vilasemaan koneelta missä se baari oli. Olisi ollut kaksi katua ylempänä, seiskakuutosella. Well, can’t win them all.

Osa 4: New York 4.10.2007

Keskiviikko 3.10.2007

Keskiviikko valkeni osaltani taas kovin varhain, loikkasin sängystä seitsemältä, ja suihkun kautta takkuamaan koneen kanssa. Ei auttanut, vituillaan toi näppis oli. Luovutin ja tyydyin selvittelemään maksukoneen äärellänew yorkin pelikauppojen osoitteita. Yksi sellainen näytti olevan ihan Empire Staten vieressä, nimeltään The Compleat Strategist (kirjoitusasu on nimenomaan noin, nörtit on outoja).

Sirpa laskeutui portaikosta, ja loikkasimme kadulle. Sirpa meinas loikata turhankin tehokkaasti, meinas jäädä ensimmäisen auton alle. Päivän ensimmäiseksi kohteeksi otimme luonnontieteen museon. Itse en siellä luvannut kauaa viettäväni, mutta lupasin pitää seuraa sen verran, että saisin tsekata uusintana Cosmic Collisions –näytöksen Rose Centerissä. Oli nimittäin ilmaisena bonuksena Citypassin ostajille.

Astuimme sisään museoon, ja Sirpa tuskaili kaiken runsautta. Mä jaksoin käydä vilkaisemassa merieläväpuolen ja sademetsän osastot, varsinkin ensimmäisenä mainittu on mahtava. Kello löi sen verran että kävimme vilkaisemassa Cosmic Collisionsin, ja sitten ilmoitin Sirpalle mun luonnotiedemuseokierroksen olevan tältä vuodelta tässä. Menisi vaan sirpan kokemus plörinäksi jos mä juoksisin edellä ja hoputtaisin. Kaikkein paras tutustua omassa rauhassa niihin juttuihin mitkä itseä nappaa.

Mua nappas lähteä tutkimaan Upper West sideä, oli jäänyt aika vähälle tutkimiselle hostellin naapurusto. Astelin läpi 15-20 korttelia Amsterdam Avenuella ja Broadwaylla. Todella paljon ravintoloita. Todella paljon. Jalkoja oli pakottanut jo hyväsen aikaa, koska kenkävalintani ei oikein taaskaan osunut nappiin. Itseasiassa en ajatellut sitä juurikaan lähtiessäni, joka kait tekee musta jurpon. Nolottaa hiukan myöntää, minkälaiset kengät mulla on jalassa, mutta sanotaan vaikka että iskuilta mun jalat on kauhean turvatut. Ja naulat ei mee pohjasta läpi.

Kadulle talsimaan lähteminen kannatti, kaikkein hauskinta kamaa löytyy nimenomaan täältä. Törmäsin mielenosoitukseen Saigon Grill –nimisen ravintolan edustalla. Tuollainen 30 hengen kiinalaislauma möykkäs äänekkäästi, ja keskellä oli muutama selkeästi poliitikon oloinen kaveri. Jäin mielenkiinnolla kuuntelemaan taustoja. Ilmeisesti tämä ravintola oli pitänyt palkkalistoillaan 20 kiinalaista (laillista?) maahanmuuttajaa, jotka olivat ”nauttineet” työstään 1,6 dollarin tuntipalkkaa. Kun työntekijät olivat rintamana vaatineet palkan nostamista edes inhimilliselle tasolle oli kaikki laitettu luiskaan. New York Times oli tehnyt asiasta jutun (oli mulle lykätyssä monisteessa), ja nythän tästä oli sitten tullut poliitikkojen leikkikenttä, ilmaista julkisuutta luvassa. Sitä rupesin siinä sitten vain ajattelemaan kuinka paljon nää kaverit oikeasti välittää näitten ihmisten kohtaloista, ja kuinka paljon ne vain juoksee kameroiden perässä... perkeleen perskärpäset. Kuvasinkin oikein pienen palan tilanteesta (http://www.youtube.com/watch?v=934irFh9IGM).

Kävin kääntymässä lähistöllä olevassa apteekissa, kyselemässä paikallista versiota Mobilatista, jos vaikka auttais tuohon jalkakipuun. Pienen hämmennyksen jälkeen siitä, MINKÄLAISEN rasvan/voiteen perässä olen, myyjä poimi mulle hyllystä jonkin tuotteen. Mikäs siinä. Hostelli olikin jo ihan lähellä kun kävin häjyyttäni tsekkaamassa mitä paskanäppiksestä pitäis maksaa. Ei paljoa, 10 dollaria. Nappasin kainaloon. Pääsipä ainakin omalla koneella kirjoittamaan, ilmaseksi. Ennen hostellille paluuta repes pokka erään LVI –firman edessä (kuva: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68025240)

Epätoivoisen jalkahuollon jälkeen sain blogimerkinnät vihdoin rustailtua, ja pitkältä luonnontieteen museon ristiretkeltään palasi myös Siru. Olin tässä välissä ehtinyt tutustua pariin uuteen hauskaan kämppätoveriin, juuri jenkkien läpi 3 viikossa matkustaneen hollantilaissälliin, ja asteen hönöön (italialaisen näköiseen) bulgarialaisjamppaan. Nälkäkin oli, ja hortoilimme nappaamaan lihapullapastat muutaman korttelin päässä olleesta ravintelista. Toimi!

Kello alkoi olla jo sen verran, että suunta oli syytä ottaa Madison Squarelle, Bloc Partyn keikkaa varten. Ensin ideana oli käydä tsekkimässä Empire State ja se nörttien pelikauppa, mutta ensin mainittuun Sirpa oli unohtanut lippunsa hostellille, jälkimmäinen oli sulkeutunut kuudelta. Ei siinä auttanut kuin hortoilla, johon toki ydinkeskusta tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Sirppistä rupes taas ahdistamaan, väenpaljous ja etenkin kaupungin monet omituiset ja pahatkin hajut.

Dunkin Donuts tarjosi hetkellisen istumapaikan ja pahan donitsin. Piti vielä tsekkiä pari sarjakuvaliikettä ja yksi pelikauppa, Sirpa jaksoi kärsivällisesti katsoa vierestä kun hehkutin jokaista Star Wars –lelua.

Madison Squarella ei tarvinnut kauheasti lippuluukkua etsiä, samalta luukulta jakoivat kuin kaksi vuotta sitten kun olin lätkää katsomassa. Mailitse viime hetkellä tulleen tiedon mukaan Bloc Partylla olisi kaksi lämppäriä, Smoosh ja Tokyo Police Club. Hakeuduimme paikoillemme ja kauhistelimme oluen hintaa. Budweiserin pullosta sai pulittaa 7,25 ja Heinäkengan puolikkaasta 7,75. Vielä kun maksu sai olla tasaraha, meitsi maksoi oluestaan 8 dollaria. Heh.

Piti niitä sitten ottaa toinenkin, kun lämppärit eivät kauheasti viihdyttäneet. Smoosh oli etäisesti mielenkiintoinen, kaksi varmasti alle 20 –vuotiasta neitokaista vetivät ihan mukavasti, ja hauskinta oli kun lavalla käväisi varmaan 12 –vuotias bassoa näpytellyt tyttö. Olisikohan ollut jommankumman sisko.

Oli aika kylmä muuten WaMu Theatressa! Ei oikein t-paita riittänyt. Jengi valui paikalle hiljakseen, ja Sirpan kanssa keskustelunaiheet siirtyivät levottomasta levottomampaan. Meidän etuvasemmalle saapui n. 20 –vuotias pari, jossa nuori herra oli selkeästi melkoisen hermostunut. Läppä oli sitä osastoo, mulla meinas pokeri pettää muutamaan kertaan. ”Well, heh, here we are... not the best seats in the house, but, you know, at least in the centre...”. Hermostunut naureskelu näytti uppoavan, koska tyttö alkas pikkuhiljaa lämmetä. Kyllä sille pojalle peukkuja pidettiinkin.

Vihdoin Bloc Party pääsi lavalle, ja homma lähti kunnolla käyntiin. Ihan pirulaisen kovaa settiä kyllä vetivätkin. Vaikka en mikään materiaaliin kauheasti perehtynyt olekaan, ei esiintyminen päästänyt puristuksesta missään vaiheessa. Istuimilla ei kauheasti tehnyt koska kaikki nousivat pystyyn keikan alussa ja siinä sitten pysyivät. Varsinkin biisi ”prayer” oli ihan PIRUN kova livenä (http://www.youtube.com/watch?v=T8oRFcA0mFM).

Encore kun lähti rullaamaan, kello oli jo puoli kaksitoista ja mulla oli ihan kauhea väsy. Pettymys sinällään Sirpalle joka olisi halunnut mennä tsekkailemaan baareja. Musta vaan ei ollut seuraksi, liian varhainen herätys ja liian raskas päivä. Metroajelun päälle pääsimme takaisin hostellille, hississä sovimme seuraavan päivän alkavan yhdeksältä. Huomenna the Daily Show.

Osa 3: New York 3.10.2007 Tiistai 2.10.2007

Nukuin yön todella levottomasti, ja heräsin ensimmäisen kerran yhdeltä yöllä paikallista aikaa, ihan varmana siitä että nyt pitää nousta. Suomen aikaahan kello oli yhdeksän, ja Sirpa oli loikannut ihan samaan aikaan sängystä. Nousin lopulta seitsemältä, ja onnistuin tumpeloimaan metrokortin ja huoneen avainkortin alemmassa punkassa asustelevan uuden kaverin päälle.

Noin 2-metrinen arjalaiselta vaikuttanut kaljupäinen kaveri kuorsasi rauhallisesti kun itse kyykkäilin sen sängyn äärellä, yrittäen puhelimen valon avulla nähdä jotain. Onneksi ei herännyt. Lopulta sekin nousi ja auttoi mua löytämään vermeeni sen sängystä. 28 –vuotias herra kertoi nimekseen Rutiger.

Suuntasin alas, ja näytin varmasti yhtä yllättyneeltä kuin kaksi herraa kahvion tiskin takana. Samat, omituisilta kaksosilta näyttävät nörttipojathan ne siellä. Iloisen uudelleennäkemisen jälkeen hörppäsin kahvit, kirjoitin blogit pois alta ja odottelin Sirpaa saapuvaksi. Sieltähän se laskeutui hissillä. Esittelin pikaisesti oman versioni kaksosesta kahvion jätkille, ja lähdimme astelemaan kohti pohjoista.

Sirpa halusi aamupalaa, ja loistavan tilaisuuden sen nappaamiseen tarjosi taas Tom’s restaurant. Hintataso on edelleen halvempaa kuin Suomen kahvilahinnasto, kymmentä dollaria vastaan molemmat nauttivat hyvän, suonet tukkivan jenkkiaamiaisen. St John’s the Divine Cathedral tuli tsekattua kun se siinä nurkan takana oli. Nyt Sirpa rupes jo lämpenemään kuvailemiseen ja omi mun jo sille jonkin ajan kauppaaman kameran. Räpsyminen ei ole toistaiseksi loppunut.

Hip hop, ja keskuspuistoon. Sää oli mainio, +20 ja mieto tuulenvire teki säästä vielä mainiomman. Ihmiset tepastelivat rauhalliseen tahtiin puistopoluilla, oli mukava nähdä taas tämäkin puoli kaupungista. Toki toinen toistaan naurettavampia ”teholenkkeilijöitä” juoksi myös ohitse, puntit käsissään tai todella totinen puristus naamallaan. Hellyyttäviä olivat lastentarharyhmät, joissa saattoi kahden hoitajan kanssa taapertaa kymmenkunta 3-4 –vuotiasta joilla riitti asiaa niin perkeleesti. Lapset oli, öh, kiinnitetty toisiinsa eräänlaisilla naruilla etteivät karanneet mihinkään.

N. puolitoistatuntisen keskuspuiston tsekkailun jälkeen poikkesimme luonnontieteen museon portailla, ja sisällekin eksyimme ostamaan Citypass –liput (oikeuttavat pääsyn moneen kaupungin nähtävyyteen, tärkeimpinä tämän lisäksi Empire State, Guggenheim, Metropolitan, Museum of Modern art). Sää kun oli kuitenkin näin hieno, teki mieli tsekkailla New Yorkin ulkonähtävyyksiä. Siksi siis kohti Battery Parkia.

Matkan varrella tuli tsekattua taas jossain määrin muuttunut WTC Ground Zero. Vasta nyt rakennustyöt vaikuttivat päässeen kunnolla käyntiin, ja aluetta ympäröivä aitakin oli suurimmin osin peitetty. Omistautuneimmat kuvan räpsijät kyllä etsivät peitteistä aukot, ja jotkut olivat näköjään lähteneet tekemään aukkoja itsekin. Vieressä oleva pankkikiinteistö oli joutunut jopa ongelmiin peitosta johtue , koska heidän porrastasanteeltaan näki (lähes) kuoppaan. Pankin oli pitänyt kustantaa portaille nuorehko turvamies, joka yritti epätoivoisesti estää innokkaimpia japanilaisturisteja kiipeämästä kaiteille, ja seinille.

Siirryimme Battery Parkiin, jossa Sirpan jatkaessa kuvailemista, tsekkasin 2. maailmansodan muistomerkkiä ensimmäisen kerran pidempään. Monumentistä löytyi jopa suomalaisnimi, Heikki Kangas. Eikä varmasti olisi ainoa jos lähtisi tarkemmin etsimään. Päätimme yksimielisesti Sirpan kanssa ettei Vapaudenpatsaalle pääsy ole välttämätöntä (kiitos, luoja), vaan valitsimme ilmaisen Staten Island Ferryn. Valtava lautta vetää varmasti ihan mukavasti jengiä, ja ensiepäilymme siitä, mahdummeko kyytiin osoittautui vääräksi. Lisäksemme lautalla oli toki muitakin turisteja, muttei ihan älyttömästi. Lautta-ajelun aikana huomasimme olevamme jo melkoisen nälkäisiä. Samalla Sirpa valitteli kenkävalinnastaan, tyyli oli tullut ennen käytännöllisyyttä (tässä kaupungissa aina virhe).

Lautan rantautuessa päätimme lähteä riskillä etsimään ruokapaikkaa tästä New Yorkin etäisimmästä osasta, nukkumalähiöksikin kutsutulta Staten Islandilta. Voipuneet jalkamme tekivät päätöksen puolestamme, kun bongasimme bussin jossa luki ”Staten Island Mall”. Ostari, jee! Eihän tälläisellä pienellä saarella voi ostoskeskus kaukana olla, eihän?

Kului 10 minuuttia, kului 20, kului 30. Vaivaantuneena kysyin bussin kyydissä olevalta paikalliselta kauanko vielä menee, kertoi hän että ”sellaset 20-25 minuuttia”. Staten Island olikin sitten aika iso, muttei toki yhtä iso kuin nälkämme (http://en.wikipedia.org/wiki/Staten_Island). Niin, ja its e ostari oli aikalailla toisessa kulmassa saarta.

Saavuimme vihdoin ostarin pihaan, ja huomasimme sen olevan ihan soppelin kokoinen. Ulkoapäin kolme liikettä hallitsi kokonaisuutta, Macy’s, Sears ja JC Penney’s. Löysimme paikalta ruokaa, ja söimme sen, ahnaasti.

Sirpan silmissä oli outo kiilto kun suunnittelimme koska lähdemme takaisin päin. Sovittu aika ei luonnollisestikaan pitänyt, mutta annetaan se hänelle anteeksi –olihan täällä sellaiset 20 erilaista vaateliikettä. Itse kiertelin yllätyksellisesti erilaisia kodinkone- ja elektroniikkaliikkeitä, sekä leluliikkeitä. Olen pahoillani, mä oon 25 –vuotiaaksi asti päässy tälläsenä, mikä mua muuttais.

Niin, muuten, Jussi ja Nevis: ei meinaa löytyä. Nää ei tunnu kuulleenkaa Talismanista. Käyn huomenna tsekkaamassa erikoisliikkeitä.

Löysin myös Apple –storen jossa pääsin hypelöimään meriä ja mantereita liikuttavaa iPhonea. Olihan se kivan oloinen tuote, tykky ja kaikkea. Siis ollakseen Apple. Hetken pohdin trokausta, mutta sitten katsoin Huuto.netin kysyntä-tarjonta –tilannetta ja se ei vakuuttanut Mikkoa. Kiusasin kuitenkin myyjää vääntämällä hinnasta, ja keskustellen Sim –kortin lukituksen poistamista. Kaveri yritti vakuuttaa mua sen vaarasta, ja samalla kertoi kuinka tämä valkoinen kapula on muuttanut hänen elämänsä. Aikuinen mies, herranjumala. Only in America. Kunpa olis saanu sen puheen nauhalle, siinä olis ostostv kalvennu.

Tapasin hehkuvan siskoni Macy´sin edessä ja suuntasimme bussia kohti. Kieltämättä se oli ostanu aika fiksusti, kaikenlaisia tuotteita jotka Suomessa maksais ainakin puoli kertaa enemmän. Eikä sillä ollu menny kuin satakunta dollaria. Mulle oli tarttunu käteen jotain pientä kummipojalle, ei paljon sen kummempaa. Edessä oli pitkä matka hostellille, oliskohan siinä taittunut 1,5 vaiko 2 tuntia. Mutta oli se sen arvoista. Noi on just mahtavimpia juttuja, lähtee tsägällä kattoon mitä löytyy ihan hälinän ulkopuolelta.

Hostellille päästyämme julistin Sirpalle meneväni katsomaan elokuvan. Vaan sisko tahtoi jäädä. Ilta oli aika pitkällä, kymmenta taisi huitoa.

Saavuin AMC theatrelle, joka mulle niin kovin tutuksi oli jo aiempina kertoina tullut, ja otin riskillä Beatles –musikaalin ”Across the Universe”. Tuntemattomalla näyttelijäjoukolla varustettu leffa kiinnosti, ja ei se ihan katastrofi ollutkaan.

Resepti oli jotakuinkin tämä: Otetaan Beatlesien isoimmat hitit, ja rakennetaan simppeli rakkaustarina, sijoittuen 60-70 –lukujen Liverpooliin ja New Yorkiin. Poika, nimeltä Jude ja tyttö nimeltä Lucy (pitääkö kurottaa kauas että näkee mistä nää tulee?) tapaavat ja rakastuvat. Sekaan heitetään omituisia karikatyyrihahmoja joitten selkeinä esikuvina ovat Jimi Hendrix, Janis Joplin, John Lennon sekä Kurt Cobain (kyllä, luit oikein). Sitten nää tyypit hortoilee ympäriinsä, ideana saada vain seuraava musikaalinumero käyntiin, kahden tunnin ajan. Ja silti mä tykkäsin! Ehkä mä oon liian pehmee.

Leffa loppui ja kuin kiusaksi oli taas pakko livahtaa katsomaan loppu jostain mitäänsanomattomasta toimintapätkästä nimeltä War (pääosissa Jet Li ja Jason Statham). Nukahdin. Selkeä merkki siitä, että nyt poka petiin. Huomenna uus päivä, Bloc Partya kattomaan!

Osa 2: New York 2.10.2007

Tiistai 2.10.2007

Ollaan lahdossa kaupungille, kirjoitan eilisen jupinat viela tanaan. Tassa kuitenkin tiivistetysti eilisen meiningit:

* Jalkoihin sattuu
* Mentiin TODELLA KAUAS lautalla ja bussilla (Staten Islandin perimmaiseen kulmaan)
* Keli oli natti
* Sirpa rupes viihtymaan
* Nappis ei toimi vielakaan, taitaapi olla paskana.
* Mikko hurmas lahes kaikki New Yorkin naiset.

(yks noista on vale, ette arvaa mika)

Osa 1: Helsinki-New York 1.10.2006

Maanantai 1.10.2007

Jau!

Ei voi kertoa kuinka mukavaa on olla taalla taas. Alkuun on pahoiteltava aakkosten kahden viimeisen kirjaimen puuttumista, nappikselle kaatu vetta ja amerikkalainen ilmastointilaite paneutuu asiaan as we speak.

Noh. Matkaan lahdettiin kahdeksan aikaan maanantaiaamuna, junaan hyppaamalla. Sirppiksella meinas menna hiukan tiukalle, oli paattanyt viettaa viimeisen yonsa taman maan paalla juhlien. Sirpa pelkaa lentamista jossain maarin. Sirpa oli freesi ilmestys aamulla ja tuoksui iloisille asioille.

Junamatka sujui rattoisasti, bussimatka lentokentalle taas pahoinvointia luoden. Hki-Vantaa oli omituisen aution oloinen. Ehka hiljainen lentopaiva, maanantai. Sirpa katseli jahmettyneena lentokoneita jotka nousi ilmaan. Sille eniten kauhua aiheuttaa nousu, kun koneen nokka nousee yhtakkia 50 astetta ilmaan. Ma yritin rauhotella sita kertomalla etta 1) Finnairin koneita ei oo tippunu... VIELA. Ja 2) jos me kuollaan, niin paljon todennakoisemmin se tapahtuu laskuvaiheessa. Kylla siita se sitte rauhottu. Tai siis tuijotti lasittuneella katseella kaukaisuuteen, hiljaa.

Ennen koneeseen nousua joku naispuolinen vartija halus suorittaa mulle ylimaaraisen turvatarkastuksen. Vaikea sita on syyttaa, minakaan harvoin pystyn valttamaan kroppani kopelointia.

Kone oli ilmassa ennen kuin huomattiinkaan, ja sisko oli pienoisessa paniikissa. Jokainen 8 tunnin lennon aikana tullut pieni tarahdys tai vavistus, ja paa vieressani kaantyi katsomaan mua kohti kysyen "onko taa nyt ihan normaalia?" Tein muuten taas saman vedon kuin ennenkin, en noussut kertaakaan penkista. En vaikka joku helevetin jurpo edessani makas koko matkan penkki pitkalla mun naaman edessa. Sirpan mielesta mun olis pitany ottaa aspiriinia ettei tuu veritulppaa. "Et sa Mikko enaa oo niin nuori".

Laskuvaiheessa mua jannitti itsea sitten. Syyna ei niinkaan ollut pelko liekkimeresta, vaan Sirpan korvasta. Perjantaina silla oli todettu aika pahanlainen korvatulehdus, ja ei oikein toimi naissa paineenvaihteluissa liikkumaton tarykalvo. Onneksi kaikki meni hyvin. Jostain syysta Sirpan kadet olivat todella paisuneet lennon jalkeen, tuntikaupalla.

Sitten taas jonotettiin. Ilmeisesti kanssamme oli laskeutunut muutama muukin kone, ja tunti meni tullivirkailijan juttuihin paastessa. Oli aika tyly kaveri, no smalltalk. Nappaili hiirtaan nimettomallaan, kuin korostaakseen miten vahan resursseja homma voi vaatia. Myos katsekontakti on ilmeisen hyva pitaa kaikkialla muualla paitsi silmissa, antaa hirvean hyvan vaikutelman. Laukut loytyivat vaivattomasti, ja loikkasimme taksijonoon... joka oli myos pitka.

Well, toisen lahes tunnin jonottelun jalkeen paasimme harmaapartaisen turbaanipaisen herran kyytiin. Turbaani, tuo New Yorkin taksikuskien virallinen suojapaahine. Mies osasi todella valttavaa englantia, ja vaivaantunut yritykseni luoda keskustelua aiheutti vaan kauheasti sekaannusta siita, etta muuttuiko maaranpaamme joksikin muuksi.

Ei muuttunut. Se oli se sama vanha, 103rd streetin ja Amsterdam Avenuen kulma. Matkan varrella Sirpa vetas valkoseksi. Autojen, lentokoneiden, metelin maara ja ennenkaikkea taksikuskimme ajotyyli vaikutti traumatisoineen siskoni heti alkuun. Yritin selittaa kaikenlaista matkan aikana, mutta hirveasti ei vaikuttanut osuvan hermostoon. Ajoimme Harlemin lapi hostellille, ja loikkasin autosta. Sirpa maksoi taksia, ja kun otin kamat pois takaloodasta, huomasin etta kuski jankkasi jotain. Jo muutenkin kulttuurishokkia karsinyt siskoni oli maksanut kyydin, mutta kuski pyysi tippia. Ehdin tilanteeseen juuri, kun kuski antoi Sirpalle takaisin 5 dollaria (ilmeisesti kympista takaisin), ja jatkoi matkaansa. Sirpalla oli hermosavujen paikka.

Hostelli oli vanha tuttu, ja astelimme lunastamaan huoneemme. Sirpaa oli ruvennut vaivaamaan, ettei han ilmiselvasti ymmarra kenenkaan puheesta taalla sanaakaan. Kukaan ei katso silmiin, kaikki puhuvat epaselvasti. Rauhoittelin Sirpaa, etta homma rupeaa sujumaan kunhan on pari paivaa totutellut. Annoin Sirpalle hetken aikaa rauhoitella itseaan ja levata, tytto oli kuitenkin nukkunut kaksi tuntia edellisena yona, ja suomen ajassa huitelimme jo kello yhdessa.

Itse laskeuduin kahvioon nauttimaan hasselpahkinakahvin, juoman johon serkkuni Antti sekosi viimeksi. Totesin myos tietokoneeni kayton olevan hankalaa, kun nappaimistossa monikaan painallus tuonut toivottua kirjainta ruudulle.

Tunnin kuluttua suuntasimme Sirpan kanssa metroon. Ykkoslinjan junaa sai odottaa todella pitkaan, ja heti ensimmainen metro johon Sirpa kanssani loikkasi oli tupaten taynna. Tassa saa kunnon kulttuurishokin heti karkeen. Nousimme tsekkaamaan Times Squaren. Edelleen hieno naky, ei siita mihinkaan paase. Kamera, jota olin yrittanyt Sirpalle koko alkumatkan tuputtaa sai nyt ensimmaista kertaa kayttoa. Hortoilimme paamaarattomasti, tsekaten Virgin Megastoren ja kasittamattoman kokoisen Toys R' Us -leluliikkeen. Aivan kasittamaton maara leluja, ja peleja. Sisalla liikkeessa oli myos kolmen kerroksen korkuinen hokotys, jonka suomenkielista nimea en nyt muista. Maailmanpyora? Jussi ja Nevanpaa olivat antaneet mulle tehtavaksi loytaa lautapeli Talismanin uuden painoksen jenkeista, ilmestyi vajaa viikko sitten. Toys R' Us ei sellaista valikoimassaan tarjonnut.

Macdonald's antoi meille tilaisuuden lepuuttaa jalkojamme. Sirpa pitaa ihmeellisena puhdasta melun tasoa joka paikassa. Jos melua ei aiheuta ihmiset, on paikalla viidensadan tuuman plasmaruutu jossa pyorii musiikkivideo kauhealla volyymilla. Han oli toisaalta otettu, kun nuoriherra Macdonald'sissa tarjoili hanelle aterian sanomalla "Here you go, babe".

Olimme aika uupuneita, ja lahdimme metrolla takaisin hostellille. Tapasin ekat kamppikseni, kaksi nuorta venalaista (n.20 v) jotka olivat viimeista iltaansa jenkeissa. Olivat olleet jossain Etela-Carolinan yliopiston vaihto-ohjelmassa, ja kovasti jo halusivat kotiin. Oli hauska hopista poikien kanssa kaikenlaista nukkumaan mennessa. Olivat jotenkin ihan erilaisia kaikkiin aiemmin tapaamiini venalaisiin verrattuina, jotenkin kauhean... eurooppalaisia? Nama sallit on ollu 2-4 -vuotiaita kun neuvostovalta hajos, ne edustaa uudenlaisia venalaisia nuoria. Selittaisin pidemmalti jos olisi aikaa tassa nettikoneessa. Minuutti jaljella.

Huomenna on kuitenkin uusi paiva. Mua tassa nyt vain mietityttaa kuinka paljon mua nappaa nahda perusnahtavyydet, taas. Noh, eikohan taa tasta :D

Tsymäläytä!

On the road again... w. Tsirppis.

peace.