Osa 8: New York 8.10.2007
Sunnuntai 7.10.2007
Sirppiksen lähdettyä jäin löhöilemään kaunista sunnuntaipäivää hostellin ulkoterassille. Olihan siitä jo aikaa kun täällä oli viimeksi ollut yksin. Siirryin sisälle kirjoittamaan blogia, kun viereen istahti kovin puheliaan oloinen nuori nainen (kuuma). Esittäytyi heti Katieksi, ja höpisimme tunnin verran niitänäitä. Oli valmistunut jo pari vuotta sitten muotisuunnittelijaksi, ja nyt oli pitkäaikaisen suhteen päätyttyä hypännyt ihan tyhjän päälle ja lähtenyt New Yorkiin. Tää on ihmistarina johon törmää usein. Sitä kiinnosti kauheasti mun ala, ja ihmetteli kun myönsin sille että mulla ei New Yorkiin muuttaminen ihan ensimmäisenä listalla ole. Kauhean kiva paikka, mutta kyllä syyn saa olla tosi painava (tai lompakon) jos tänne haluaa muuttaa. Voihan sitä toki aina lähteä pienellä riskillä, niinkuin tämä Manchesterilainen, hurmaavalla aksentilla puhunut Katie (http://www.facebook.com/profile.php?id=676685114) .
Pian seuraamme liittyi jo Katielle tuttu kaveri jonka olin jo aiemmin nähnyt yhteistiloissa saksan futismaajoukkueen paita päällään – selässä teksti Ballack. Kaveri kyllä oli aikalailla identtinen kopio Ballackista, ja mun oli pakko heti sanoa se sille. Hugh’ksi esittäytynyt herra nauroi että amerikkalaisena on ollut hauska huomata miten moni Eurooppalainen tulee ihan pyytämään nimikirjoitusta, jopa ilman kyseistä paitaa liikkuessa. Paita oli ostettu hänelle tsoukkina erään saksalaisseurueen toimesta, ja nyt se lukeutui jo Hugh’n vakiovaatetukseen. Mies oli Kalifornialainen, ja hänen kanssaan homma meni politiikan puhumiseksi, hän oli jopa perehtynyt pohjois-eurooppalaiseen ”wellfare-stateen”. Oli mahtava tavata jenkki, joka puhui asioista asioina. Puhuimme molempien mallien eduista ja huonoista puolista, Amerikkalaisen kaksinapaisen puoluejärjestelmän ongelmista sekä ongelmista Suomen tyyppisen valtion toiminnassa. Huomasin toisen tunnin kuluneen Hugh’n (molemmat suttuisessa kuvassa: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282250) kanssa. Huomasin myös istuvani äärimmäisessä etukenossa tuolini etureunalla, niin mielenkiintoiseksi oli keskustelu käynyt.
Jututin vielä kahvion jätkiä pikkasen. Yksi asia, jota en ollut jo aika pitkän New York –aikani aikana tajunnut, että nämä veljekset omistavat tämän pikku kahvilan hostellissa. Pojat ajavat joka aamu Jerseystä aamuvarhaisella paikalle, ja työllistävät neljä henkeä toistensa lisäksi. Veljekset olivat ostaneet kahvilan aikana jolloin New Yorkin turistielämä oli käytännöllisesti katsoen kuollut – loppuvuodesta 2001. Hostellissa ei ollut tuolloin missään vaiheessa täyttä, ja hankintahinta oli järkevällä tasolla.Nykyään hostellilla – ja kahviolla – pyyhkii hyvin. Majoittujia on jatkuvasti, lukuunottamatta hiljaisia tammi- ja helmikuuta. Sirpalta tuli viesti että oli juuri nousemassa koneeseen. Toivottavasti sitä ei nyt jännittänyt siellä.
Vihdoin sain luuni liikkeelle, ja astuin todella kauniiseen iltapäivän säähän. Eihän tää helle meinaa loppua ollenkaan! Ei tää nyt ihan toki helle oo, mutta lämmin päivä taas. Yksi alue multa oli aiempien vierailujeni aikana Manhattanista jäänyt tsekkimättä, Harlem. Pitihän Apollo Theatre käydä katsomassa oikein vierestä. Hyppäsin metroon joka jätti mut 125. kadulle. Ei tarvinnut montaa katua mennä ylöspäin, kun oli jo aikalailla eri näköistä (http://www.youtube.com/watch?v=h-pNuc7hxAY). Turisteja ei täällä juurikaan hengaile, sen voin heti sanoa. Ei ainakaan tänään. 125. katu valittiin juuri hiljattain New Yorkin vuoden kaduksi, se on rauhoittunut kovasti ja sinne on muuttanut paljon merkittäviä vaateliikkeitä. Se on silti onnistunut pitämään kiinni pitkäaikaisista, omaleimaisista liikkeistään (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282416).
Onhan se mahdoton stereotypia, että mustat syö Fried Chicken –paikoissa, mutta KAMOOOON. Niitä oli pal-jon. Tämä oli myös selkeästi köyhintä seutua mihin olin Manhattanilla aiemmin osunut. Rakennukset olivat ränsistyneitä, mutta kai se sitten on se aito Harlem -look. Katumyyjillä oli vähän eri näköisiä myyntituotteita, kuten ”I love Black people” – t-paitoja. Mä olin ainakin valkoisin kaveri sillä kadulla kyseiseen aikaan, ja valehtelisin jos väittäisin että olisin tuntenut oloni 100% kotoiseksi. Itsestäni se varmaan vain johtui. Mä oon kuitenki Jalasjärveltä. (http://www.youtube.com/watch?v=JeeUf-1MypY)
Harlemissa on kuuleman mukaan todella mainioita ruokapaikkoja, mutta nyt ei sellaista vielä silmään ollut osunut. Sen sijaan silmään osui Apollo Theatre, joka oli pidetty kovin pitkälti vanhassa asussaan (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68282501). Konsertti oli juuri alkamassa sisällä, enkä halunnut hirveästi hengailla jaloissa kun juhlapukeissaan kulkenut väki lipui ohi.
Sain viestin Elepältä, jossa hän valtuutti mut ostamaan paidan jossa lukisi joko Messier tai Tikkanen. A-Metro ajoi mut suoraan Madison Square Gardenille. Nimen painattaminen paitaan olisi kestänyt jopa kaksi viikkoa, joten Messierin paita oli ainut vaihtoehto. Kokoa piti hetken pähkäillä, koska jenkkikoot ovat melkein poikkeuksetta yhden pykälän isompia kuin eurooppalaiset. Onko se sitten niin, että on paljon parempi omatunto syödä paskaruokaa jos oma koko on XXL – XXXL:n sijasta? Elepä on mua reippaasti solakampi kaveri, joten yritin katsoa lähinnä paidan pituutta. Eiköhän toi aika nappi ollut, joten pulitin 185 dollaria.
Nyt kun Sirpa oli turvallisesti kotilennolla, päätin vailla omantunnontuskia tappaa loppupäivän leffoja katsellen. Nappasin naamaan kaksi pitsaslaissia matkan varrella, ja poimin leffavalinnakseni Stillerin ja Farrelyn veljesten (Sekaisin Marista) uusimman – The Heartbreak Kid. Eipä hääviä matskua ollut tällä kertaa puskettu sieltä tuubista. Ei mitään yllättävää. Ei mitään kerrottavaa jälkipolville.
Ei mulle yks leffa taaskaan riittänyt, kun alemmalla tasolla oli just lähdössä pyörimään leffafestivaaleilla kehuttu The Assasination of Jesse James (http://www.youtube.com/watch?v=WWMLGqtUoi0 ). Oli kyllä pysäyttävä kokemus, ja Pitt oli mahtava kiusattuna ryövärilegendana. Vieläkin kovempi mielestäni oli Casey Affleck, joka näyttelee Robert Fordia, miestä joka ampui Jamesia selkään. Molemmat suoritukset Oscar –kaliiberia. Hirveän hiljainen, rauhallinen elokuva, jota on vaikea kuvailla länkkäriksi. Elokuvan ainana tapahtuvat pari laukausta ovat niin pysäyttäviä kaiken hiljaisuuden keskellä, että niitten teho kasvaa satakertaiseksi. 2h 40 minuuttia pitkä leffa olisi ollut valmis jo viime vuoden puolella, mutta sen julkaisu lykättiin vuoteen 2007 koska se on niin selkeä syksy-elokuva. Oikeassa olivat. En oo hetkeen nähnyt elokuvaa joka olisi näin sopinut julkaistuun vuodenaikaan.
Edelleen näkemästäni vaikuttuneena, pyrähdin takaisin hostellille, jossa mulle kerrottiin että nyt olis vapaita huoneita loppuviikolle. Enpäs ottanutkaan. Päätin tsekata miltä Philadelphian reissun kustannusrakenne näyttäisi. Vietin seuraavan puolitoistatuntisen koneella, ja ostin menopaluu –junalipun, sekä varasin summanmutikassa hostellin kahdeksi yöksi. Lähtö tapahtuisi keskiviikkona klo 11. Jännää. Ostin myös lipun maanantai-illalla tapahtuvaan ”New Talent” –stand up –iltaan Carolines –klubilla Broadwaylla.
Sitten menin aikalailla nukkumaan.
No comments:
Post a Comment