Osa 10: Philadephia 11.10.2007

Tiistai 9.10.2007 – Keskiviikko 10.10.2007 Huom! Päivitetty keskiviikko mukaan.

Viimeinen New Yorkin päivä valkeni edelleen nättinä. Kun pääsin vain ylös. Mitään kauheaa kiirettä ei ollut edelleenkään mihinkään, joten lusmuilin koneella hetken.

Metrokortin perkule oli päässyt loppumaan jo edellisenä päivänä, joten yritin pihistellä metrolla ajelun kanssa mahdollisimman paljon. Yksi reissu maksaa kuitenkin sen kaksi dollaria, eikä sitä viikon korttiakaan enää viittiny ostaa. Aikomuksenani oli aluksi mennä keskustaan, mutta 42. kadun kohdalla muutin mieleni ja päätin mennä metsästämään lounasta Greenwitch Villagesta.

Tämä osa Manhattanista on mulle vähän vaikea, koska siellä eivät kadut mene yhtä loogisesti. Hyppäsin metrosta juurikin ensimmäisen ei-numeroidun poikkikadun kohdassa. Se on Houston street (lausutaan muuten ”hauston” ei ”hjuuston”, niinkuin olettaisi), jonka alapuolella kadut muuttuvat asteen sokkeloisemmiksi.

Tämä päivä ei ollutkaan enää niin nätti, ja t-paita oli ihan liian kevyt pukine melko kovaksi äityneessä tuulessa. Terveyttäni uhmaten lähdin kuitenkin koluamaan tätä taidefiilistelijöiden ja homoyhteisön suosimaa kaupunginosaa. Erikoisen näköistä aluetta, joka on vuosien aikana käynyt turhan kalliiksi pienimmille taidegallerioille (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416387 ). He muuttivat suurin osin alempana sijaitsevaan Tribecan kaupunginosaan (Triangle Below Canal). Sinne itsekin suuntasin jalan, valtava homotaideboheemi kun olen.

Sitä ennen kuitenkin bongasin mukavan oloisen kahvilan jossa ilmiselvästi ruokaakin tarjoiltiin, kadunkulmassa. Astuin sisään ja tilasin fiksunhintaisen hampurilaisaterian, ja voi veljet notta oli gutaa (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416247 ). Ravintolassa oli töissä kaksi maailman mukavinta vanhaa rouvaa, jotka taisivat olla syntyperältään villagesta, sen verran hassua murretta viäntivät. On mukavaa kun joku sanoo jatkuvasti ”dear” kun ne palvelee. Pieniä asioita, mutta kodikas olohan siinä tulee kun on tyhjässä ravintolassa jossa on hyvää ruokaa ja vain mua palvellaan. Pihalla olevan sään vuoksi porukkaa ei kauheasti ollut liikkeellä.

Jatkoin matkaa Tribecaan, ja pällistelin rakennuksia ympärilläni. Jututin paria paikallista poliisia, jotka kertoivat tälläisten päivien viilentävän sopivasti kaikkien fiiliksiä. Ei kiireitä heilläkään siis. Tämä on Robert De Niron asuinseutua, jonka mainetta hän on edistänyt myös perustamalla Tribeca Film Festivalin. Festivaali näkyy katukuvassa kyllä jossain määrin, ja niin myös De Niro, joka hymyillä möllöttää mulle isossa katumainoksessa, toivottaen tervetulleeksi kotikaupunkiinsa. Ei tässä mitään, kiva käydä.

Vanhana lihavana väsyneenä miehenä liiallinen käveleminen ei tee hyvää, ja päätinkin mennä tappamaan loppuillan leffateatteriin. Menu ei näyttänyt mitenkään erityisen herkulliselta, mutta valitsin räiskintäleffa Shoot ’Em Upin. Köyhän miehen Tarantinoa, sanon minä. Clive Owen, Monica Belluci... mutta Paul Giamatti, mitä se tälläisessä kuraleffassa tekee? Dialogi on kuin Renny Harlinin painajaisesta, ja koko homma on olevinaan cool, mutta ei ole. Niinku Renny Harlinin ponnari.

Kellokin oli taas jo vaikka mitä, mutta päätin käydä näykkimässä paloja leffoista jotka mua ei kiinnosta. Olin nousemassa liukuportaita kahden nuoren naisen takana, jotka puhuivat selvää suomea. Tottakai olettaen ettei täällä kukaan ymmärrä heidän pölötystään. Joten luonnollisesti teksti oli aikalailla painokelvotonta, miehiin liittyvää. Myhäilin itsekseni, kunnes olimme nousseet monta porrasväliä ihan ylös asti, ja toivotin heille hyvää leffailtaa. Voi sitä kiljunnan määrää.

Sitten törmäsin leffaan, joka kiinnosti. Greg Kinnearin ja Morgan Freemanin tähdittämä Feast of Love. Elokuva kertoo tiivistetysti siitä, mikä ero on sillä mitä haluamme elämältä ja mitä se meille antaa. Greg Kinnear on idioottioptimistisena romantikkona jotain, mihin oli aika helppo samaistua. Suosittelen. Morgan Freeman tekee saman roolin miljoonatta kertaa, mutta miksei tekisi, onhan hän siinä hyvä.

Menin takaisin hostellille ja ummistin silmäni, seuraavana päivänä oli kuitenkin lähtö Phillyyn.

Se aamu koitti kello seitsemältä mun kohdallani. Ihmeellistä ryskäämistä huoneessa, ja mun alapunkassa oli 150 –kiloinen mies, jonka jokainen kääntyminen tuntui sängyssä aika tuntuvasti. Tavallaan siis hierova sänky. Hierova, natiseva sänky. Unenpöpperöisen hälinän keskellä mulle esittäytyi sveitsiläinen Rudi, joka oli sattumoisin lähdössä myös tänään Philadelphiaan.

Nousin ja pakkasin kaikki lähtöä varten, Philadelphiaa varten pakkasin vain pienen kassin, kun siellä ei kauaa tulisi kuitenkaan vietettyä. Roudasin isomman matkalaukun maksulliseen lokeroon, ja kävin pikaisesti tappamassa aikaa koneella. Löysin Ticketmasterin kautta erikoista ohjelmaa samalle illalle. Philadelphialaisessa North Star Barissa esiintyi tänään ”Architecture in Helsinki” –niminen pumppu. Australiasta. Hihitellen ostin halvan lipun, ja kävin kirjautumassa ulos hostellilta. Ulkona satoi! Ihan syksy, herranisä.

Mielestäni olin pakannut pienen kassin, mutta paskanmarjat. Heti metrossa rupes vituttamaan. Noh, Penn Stationille päästyäni jäin venailemaan Washingtoniin suuntaavaa junaa. Puolessa matkassa on Philadelphia, vain puolentoista tunnin päässä. Hukassa olevan oloinen Intialaismies yritti kysellä ohikulkijoilta miten löytää oikeaan junaan, ja tuli lopulta mun luo. Kerroin olevani menossa samaan junaan, ja sanoin että seurata vaan sitten. Mies kertoi olevansa Bombaysta. Kun juna kuulutettiin, menimme samassa jonossa repäisemään lippujamme, mutta intialaisen lipun kanssa oli pientä epäselvyyttä, ja hän jäi taaemmas. Onneksi, ei ollut sosiaalinen olo.

Juna nytkähti liikkeelle, ja pääsin ihmettelemään Jerseyn seutua. Tajusin, että tulisi taas vedettyä pohjat, tulisin olemaan kauimmillaan kotoa ikinä. Ei nyt merkittävästi enemmän, mutta kuitenkin. Ehkä ensi kerralla Washingtoniin sitten?

Amtrakin juna oli ihan mukava matkustaa, pehmeät penkit ja mukavasti jalkatilaa. Katselin taivasta, kun pilvet repesivät ja kesä oli täällä taas. Kylläpä se syksy jaksoikin kauan kestää. Matka ei tuntunut miltään, ja junasta noustuani astelin kauniin 30. kadun aseman läpi ulos. Tuntui että helle oli entistä kovempi. En kuitenkaan luovuttanut aikomuksessani kävellä hostellille, jonne oli matkaa n. 5 kilometriä.

Philadelpia oli heti ensi silmäykseltä ihan eri näköinen kaupunki. Vanhaa arkkitehtuuria oli säilynyt enemmän, ja väestö on huomattavasti valkoisempaa. Onko tuo nyt sitten yllätys. Kävelin pitkin Market Streetiä, jonka alkupuoliskolla vastaan tuli paljon pukukansaa. Saapuessani ydinkeskustaan, kaupungintalon nurkille oli pakko huokaista. Oli aika hienon näköstä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68418079), (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68416927), (http://www.youtube.com/watch?v=-fiMFNpBntE).

Rullasin kielen takaisin suuhun ja jatkoin hikistä vaeltamista. Kaupungin itäpuoliskolla oli paljon enemmän ravintoloita ja baareja, ja kun viimein saavuin kantamuksineni hostellin ovelle, huomasin ilokseni sen aukenevan vasta kahden tunnin kuluttua. Ei auttanut kuin mennä viettämään erittäin kattava lounas. Ja olihan terassisääkin mitä mainoin. Mutta noista kantamuksista olisi ollut kiva päästä eroon.

Well, nurkan takaa löytyi mukava italialaisravinteli, jonka terassille istahdin. Tiesin että keikasta ei tulisi halpa, mutta kerranhan sitä eletään. Ruoka oli taivaallisen hyvää (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68418314), ja sen parissa meni mukavasti aikaa. Lopun aikaa siemailin kahvia ja ihmettelin ihmisiä. New Yorkissa näitä paikkoja ei kauheasti ole. Neliöt maksavat niin paljon, että mukavia, ilmavia paikkoja ei löydä. Katuterasseista puhumattakaan (sellaisista missä viitsii istua). Naurettavin liike johon nykissä törmäsin oli käytännössä puolikkaan vaatekomeron kokoinen, siellä myytiin halpiselektroniikkaa.

Lopulta hostellin ovi aukesi, ja mukavan oloinen nuori nainen tuli kertomaan mulle hostellin säännöt, kuin nauhalta. Hostellille oli saavuttava viimeistään kahdelta, ja muuta yleistä höpinää. Maksoin punkastani, ja kävin heittämässä kamat ylös. Hostelli on hassu ja pieni, luonnollisesti, verrattuna New Yorkin vastaavaan. Samalla se on huomattavasti kodikkaampi. Johtuuko se sitten siitä että täällä on miellyttävä sisustus, vaiko että täällä haisee vähän kissankusi.

Saavuin takaisin alas, ja jututin Lydiaksi esittäytynyttä hostellin työntekijää pitempään. Hän kertoi, että pääsy North Star Barin luo on hiukan hankalaa, yksikään linja ei aja siihen ihan nurkille. Noin kilometrin päässä olevalle taidemuseolle ajava 38 –bussi taitaisi olla paras veto. Nakkasin takin päälle ja lähdin pimenevään Philadelphian iltaan. 38 löytyi pienen etsinnän, ja ystävällisten paikallisten avustuksella. Ostin metroasemalta poletteja jotka käyvät molempiin, busseihin ja metroon (hinnaltaan 0,75 dollaria kipaleelta).

Bussi heitti mut museolle, joka näytti heti tutulta. Jumalaut, Rocky (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68448989 )! Nää on NE raput! Seuraavan puolituntisen aikana fiilistelin kaunista kaupunkinäkymää joka portailta aukeaa, ja kuvasin videopätkiä joissa juoksen ylös rappuja hyräillen Rocky –teemaa. ”Getting stroooongeeeer.... Getting stroooongeer...”. Ne on sen verran noloo kamaa etten laittanu julkiseen levitykseen.

Kysyin taas neuvoa paikallisilta, kun tarvitsin suuntaa pohjoiseen. Ystävällinen koiraa lenkkeilyttänyt nainen antoi suunnan ja meitsihän paahtoi menemään. Onhan tämä kaikin puolin ihan erilainen kaupunki kuin New York, vaikka iso kaupunki onkin (n. 3 miljoonaa asukasta). Täällä huomaa, kun sireeni alkaa soida jossain päin tai kun joku tekee jotain normaalista poikkeavaa. New Yorkissa sille kaikelle kasvaa aika nopeasti suodatin. Tepastelin kuusi korttelia pohjoiseen, ja kolme länteen, päätyen North Star Barin tykö.

Multa kysyttiin paperit! Hölmistyneenä näytin paperin ovimiehelle joka vielä tutki niitä todella pitkään. Sisälle päästyäni Lydian käsitys siitä, että kyseessä on pieni paikka vahvistui. Mikäs siinä, sitä parempi. Keikkapuolelle piti kiertää kuitenkin takaovesta. Jossa multa kysyttiin taas paperit. Ikäraja on 21, mutta hei, silti.

Missasin täpärästi ensimmäisen lämppärin, joka oli todella hämärän oloinen kahden miehen taiderokkihäröily. Molemmat olivat niin pilvessä lavalta poistuessaan, että en tiedä olisinko siitä suuremmin nauttinutkaan. Menin paitamyyjän luo, ja kysyin ensimmäisenä ”tuleeko teidän keikallenne useinkin suomalaisia ihmettelemään että mitäs helevettiä?”. Aussimies nauroi ja kertoi että hänen oma äitinsä on suomalainen, mutta että mun kannattaa kysyä bändin jäseneltä. Hän viittoi mut erään bändin jäsenen, Jamien juttusille. Mies nauroi oluen äärellä ettei sitä ihan joka keikkapaikalla tapahdu, mutta viimeksi kun näin tapahtui heidät buukattiin samoin tein Suomeen. He olivat soittaneet ensimmäistä kertaa Suomessa (ja Helsingissä) Flow07 –festivaaleilla hiljattain. Tenttasin nimestä hiukan lisää, ja Jamie kertoi kaiken lähteneen vain tarpeesta luoda mahdollisimman absurdi bändinimi. Ja nyt kun he olivat käyneet Helsingissä, he olivat tajunneet kaupungin arkkitehtuurin oikeasti olevan huomionarvoisen. ”A kind of... self-fulfilled-prophecy”, naurahti hän. Ja pyysi tsekkaamaan toisen lämppärin, ruotsalaisen lo-fi fnk. Ja meitsi komppas niin maan perkuleesti.

Svedupojat nousivat lavalle ja herättivät mussa aluksi isällisen hoivatunteen. Olivat kovin nuoren näköisiä. Sitten ne rupes soittamaan. Noh, ei ehkä uppoo muhun, mutta kyllä ne hommansa osas. Hirveen aran olosta vaan. Myspace –sivustolla bändiä kuvaillaan ”Disco House / Emo / Electro”, ja kai se pitää paikkaansa. Kaikkein puhuttelevin hetki koko keikan aikana oli, kun mua päätä pitempi ja reippaasti hartiakkaampi (varmasti illan ainut) musta kaveri tuli viereeni, kädet kriittisesti ristissä myöskin. Katsoin häntä kun hän kääntyi katsomaan takaisin hempeän Ruotsalaisen homopopin soidessa äänekkäästi taustalla. Mies pudisti päätään hitaasti ja lähti kotiin. Mua nauratti. (http://www.youtube.com/watch?v=nl-AoQp84oo )

Oli aika illan pääaktin, vaikka säädössä meni ihan mahdottomasti aikaa. Lavalle kannettiin laitetta ja instrumenttia toisen jälkeen, ja mun jalat alko sanomaan työsopimustaan taas irti. Sitten kuusipäinen orkesteri nousi lavalle ja rokkas mun maailmaa. (http://www.youtube.com/watch?v=eZJrKnHEdXU ) Ei siitä voinu lähtee, toimi niinku tauti (http://www.youtube.com/watch?v=1-_L3HZoijs ). Reilun tunnin kestänyt setti ei tuntunu loppujen lopuksi missään, ja suuntasin heti sen jälkeen etsimään bussia takaisin. Matkalta naamaan piti heittää pizzaslice, joka kaiken muun tapaan on täällä 50 % halvempaa kuin New Yorkissa. Ei New York kallis ole, mutta tämä on vain vielä reilusti halvempi.

Arvata nyt sitten, löytäisinkö mä sen kolmekasi –bussin. En tietenkään. Päämäärättömän museon luona hortoilun jälkeen huokaisin, ja aloitin vaeltamisen takaisin hostellille. Tällä kertaa sinne oli noin kuusi kilometriä. Olisin mä aina voinu taksin napata, tai katsoa bussipysäkkejä tarkemmin, mutta kävelyhän tekee hyvää. Ja mun uudet kengät on toiminu yllättävän hyvin.

Philadelphian näyttävin katu, Benjamin Franklin Parkway yhdistää aiemmin mainitut museon ja kaupungintalon. Niitten keskivaiheilla on valtava suihkulähde jonka luo istuin hetkeksi. Philadelphia alkoi näyttää myös nurjaa puoltaan. Jos New Yorkissa kodittomat on yllättävän tehokkaasti lakaistu maton alle, nyt tuntui siltä että jokaisella puistopenkillä nukkui onneton kaduntallaaja. Vannon nähneeni 30 koditonta nukkumassa siellä sun täällä kävelyreissuni aikana. Itse kaupunki on edelleen todella kaunista katseltavaa (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68449985 ).

Ryömin hostellin ovelle lopulta kello yhden aikaan, ja huomasin Sveitsin pojankin saapuneen. Tai, poika ja poika. Mies kertoi olevansa 34 –vuotias ja työskentelevänsä sveitsin huumepoliisille. Jaha. Lydiakin oli paikalla, ja istuimme seuraavan kaksituntisen höpisten levottomia. Oli oikein mukavaa, ja sen jälkeen uni tuli palloon helposti.