Osa 5:

Torstai 21.2. - Tiistai 26.2.

Junamme saapui Southern Crossille ja meillä ei ollut majapaikkaa. Matka oli kulunut virolaisen Alexin hyvin rasistisia juttuja kuunnellessa “...so I told this lady nigger that you’re a pretty nigger. Because that what she is, you know?” Salla ei edes kuunnellut, oli matkan kuulokkeet päässä. Juna-asemalta piti kuitenkin alkaa datailemaan että mistä saisi hostellin mieluusti viikkotaksalla siihen asti kun Alexin esittämä kaverin kautta hoidettu kämppä tulisi tapahtumaan.

Monta vesiperää, ja lopuksi saimme sängyt Flinders Street Backpackersista, jonne vaivalloisesti ihan liian isojen kantamustemme kautta hikisinä raahauduttiin. Eka yö oltaisiin eri huoneissa, sitten päästäisiin samaan kämppään. Otimme neljän hengen huoneet, joista tosin yhdessäkään hostellin huoneessa ei ollut kuin kolme henkeä - todennäköisesti ilmastointiteknisistä syistä. Oli aika kuuma edelleen.

Mä menin huoneeseeni ja Salla omaansa, ja molemmat tehtiin lyhyesti tuttavuutta omiin uusiin kämppiksiin, Sallan huoneessa oli joku italialainen jonka kanssa oli vaihtanut pari sanaa ja mun huoneessa oli Hubertiksi esittäytynyt saksalainen nuori kokki. 21 -vuotias poika oli mahottomassa kondiksessa ja kerto mulle heti innoissaan kuinka oli ostamassa salilippua ja oli tullut toisen kokkiystävänsä kanssa Ausseihin pitämään hauskaa ja työskentelemään vuodeksi.

Hoidettiin suihkut pois alta ja pölläiltiin hostellilla ja taidettiin jopa käydä alakerran kapakassa juomassa sihijuomat. Yöllä Salla laitteli lukuisia viestejä huoneestaan ku sille oli toiseksi huonekaveriksi ilmaantunut uusi-seelantilainen poika ei ollut antanut sen ollenkaan nukkua, oli höpisemällä höpissyt pari tuntia. Kuulemma kivaa oli ollut jutella hetkisen, mutta sitten se ei vain ollut hiljaa.

Seuraavana aamuna jätettiin laukut mun ja saksalaisten huoneeseen, koska piti kirjautua hetkiseksi ulos että pääsisimme samaan huoneeseen check-in -aikaan. Pienen ratikkaseikkailun myötä löysimme tiemme Melbournen eläintarhaan - ja oli syntymäpäiväni! Olin ollut täällä viimeksi 2009, ja oli ihan kiva käydä uudestaan. Salla sai irti kokemuksesta lähes kaiken mitä halusi, näki koalat ja vesinokkaeläimen ja pääsi silittämään kengurua, punapandaa ei tosin nähty kunnolla, se on Sallan all-time favorite. Sanomatta lienee selvää että oli kuuma. Käytämme paljon viehättävää “nyt puskee muuten soijaa” -sanontaa. Jalat olivat molemmilta käpystelyn jälkeen loppu, mutta illalla päätimme juhlistaa vielä mun 31 -vuotisuutta muutamalla oluella.

Ei oo ihan sama enää olla näissä reissuissa kun on yli kolmikymppinen. Onhan täällä muitakin, mutta on toi backpacker -kokemus kaikkineen vähän nuorempien heiniä. Kivaa mulla toki on, mutta kyllä mä muistan aiemmilla reissuillani olleeni enemmän täpinöissäni kaikesta. Varsinkin naiskauneudesta. Nyt mä oon tämmönen vähän vanhempi ukkeli joka toki edelleen hengaa ja jutustelee ihmisten kanssa, mutta enemmän ulkopuolisena. Salla myös muistuttelee tasaisin väliajoin miten vanha mä oon .

Haimme muutaman olusen ja menimme loppuillasta alakerran baariin jatkamaan. Mulle tuli aika hyvissä ajoin sellainen olo, että haluan juhlistaa tätä syntymäpäivääni roskaruualla ja menemällä nukkumaan, ei täältä mulle mitään jäisi käteen. Salla oli hyvällä tuulella ja jäi vielä hetkeksi ihmishälinään. Mutustelin tyytyväisenä KFC:tä kun näin ystäväni tulevan ylös ja suuntaavan itsekin kylmiöön jotain syötävää näpsäisemään. Lähdin nukkumaan tyytyväisenä.

Heräsin ennen aamuseitsemää ja nousin sängystäni tsekkaamaan yläpunkkaa. Salla ei ollut sängyssään. Pieni paniikki nousi. Yritin soittaa, ei vastausta. Mitä ihmettä. Menin respaan ja kuvailin ylimielisen oloiselle tiskiukolle Sallaa ja hän vaikutti heti tietävän kenestä on kysymys. Hän sanoi “She’s with someone, don’t worry.”

No hyvä tietää että hän oli hostellissa. En saanut kuitenkaan mielenrauhaa murehtimiseltani ja jäin koneelle lukemaan vanhoja blogimerkintöjäni ja yritin soitella tasaisin väliajoin perään - ei vastausta. Parin tunnin odottelun jälkeen huoli alkoi todella nousta. Oltiin kuitenkin suurkaupungissa. Kävin koputtamassa saksalaisen ex -huonetoverini Hubertin oveen ja tämä oli ihan pihalla kun yritin selittää huolestumiseni syitä. Lopulta menin takaisin huoneeseemme ja jäin sänkyyn pyörimään, yrittäen soitella perään.

Lopulta Salla tuli huoneeseen, kello 10 aikoihin, hyväntuulisena. Ei ollut kuullut puhelimen soineen, oli ollut yön yli henkilökunnan jäsenten kanssa niiden huoneessa ja nukahtanut sohvalle. Mä yritin purkaa ahdistustani sanoiksi, ja sitä miten hajalla olin viimeiset pari tuntia ollut, ja Salla pyyteli anteeksi. Mä en ikinä halua olla kenestäkään noin huolissani, hyi olkoon. Salla otti vielä pari tuntia lepoa, ja mulle soitettiin tämän aikana jostain ravintolasta että jossain 30min junamatkan päässä olisi ollut kitchen hand -työrooliin testipäivä. Tätä oltiin kaavailtu Sallalle mutta nyt ne soitti mulle siinä ymmärryksessä että mä olisin menossa, eikä edes jaksettu alkaa säätämään. 

Sallan levätessä kirjoitin todella tulenkatkuisen palautemailin hostellin palauteboksiin. Ilmeisesti kusipäinen respajätkä oli olettanut että joku sen työkaveri aikoo skorettaa ja ei halunnut kertoa mulle missä Salla on - tai edes tiedottaa työkavereilleen että pyytäisi ilmoittamaan mulle missä tämä menee. Mä kyllä olin aamulla niin huolestunut, että kyllä kuka tahansa olisi siitä ymmärtänyt asialle jotain tehdä. Sen sijaan mä sain kieriä kauheissa fiiliksissä kolme tuntia.

Olen unohtanut kertoa kämppiksestäni, joka on aika värikäs tapaus. Nigerialaissyntyinen, ammatikseen Singaporessa koko ikänsä futista pelannut Caspar Agu. Mies on oikein ystävällisen oloinen ja aina jutustelee mulle, mutta Sallalle vähemmän. Tosin Salla aina kertoo sen heittäytyvän tosi tuttavalliseksi kun mä lähden huoneesta. Tämä kaveri on tullut viettämään 3kk Australiassa ja viettää siihen nähden yllättävän paljon hostellilla, yrittäen vokotella neitoja. Lauantaina todistimme miten hän kirjaimellisesti kaatoi votkaa italialaistytön kurkkuun, ja antoi tälle enemmän tai vähemmän toivottuja jalkahierontoja.

Lauantai meni rauhallisemmissa merkeissä, Salla osti hienon paidan ja käytiin Fitzroyssa uudemman kerran Mana Barissa iltaa viettämässä. Ihan vain katselemassa meininkiä ja miten kyseinen kaupunginosa näyttäytyy yöllä. No ihan mukavasti. Takaisin ratikalla ajaessa joku vanha juoppo jututti Sallaa tosi ahtaassa vaunussa ja tämä vilkuili muhun paljon kertova ilme kasvoillaan. Mua nauratti.

Keskustassa oli kauhea hälinä, ja ihan liikaa jengiä - joku World Travel Expo. Onneksi oli tälle viikonlopulle majoitus, ei kuulemma ollut itestäänselvyys. Haettiin 7/11:stä nuudeleita jotka nautiskeltiin hostellin tällä kertaa hiljaisemmassa aulassa. Sallalla lävähti keltaista nuudelikastiketta uudelle paidalleen. Sitä ärsytti suurenmoisesti. Menimme hyvissä ajoin nukkumaan, ja yöllä heräsin siihen kun tumma ystävämme C. Agu raahasi italialaistytön huoneeseemme, yrittäen ilmeisesti lämmittää tätä. Tyttö ei lämmennyt, vaan näppäisi itsensä aika voimakkaasti kiinni pitäneen miehen näpeistä. Erikoisukkeli.

Sunnuntaina piti keksiä jotain tekemistä, maanantaille olimme päättäneet omistautua työnhaulle. Katselimme netistä aktiviteetteja ja sellaiseksi päätettiin Williamstownissa käyminen. Edestakainen lautta olisi maksanut turhan paljon, mutta yhdestä suunnasta saattoi maksaa - junailimmekin sitten puolisen tuntia Williamstowniin. Ihan kivan oloinen kaupunginosa, joka poikkeuksellisesti oli sunnuntaina eloisa Melbournen alueella. Ydinkeskustan liikeistä ja jopa kahviloista on sunnuntaisin moni kiinni.

Liikkeiden kiertäminen ei tuonut mitään ihmeellistä uutta mutta oli ihan kiva käveleskellä ja esitellä totaalisen mauttomia t-paita -rusketusrajojaan. Sallaa saattoi hävettää. Lauttaa odotellessa lillutimme jalkojamme meressä, joka oli mukavaa. Ai niin! Salla sai lippuoston yhteydessä vaihtorahaa siten, että se jäi koko reissusta 5 dollaria voitolle.

Alexin meille säätämä majoitus osoittautui vesiperäksi, ukko ei vastannut puhelimeen ja laittoi ihmeellisiä tekstiviestejä. Alexkin yritti sille soittaa mutta ei vastausta. Ei auta, uuden etsintään.

Illalla kävimme kiertelemässä vielä katselemassa Yarra -joen ympäristöä yöloistossaan, ja nättiä oli. Yö yöltä raskaammaksi käynyt Caspar tepasteli läpi yön edestakaisin ja laittoi valotkin kerran röyhkeästi päälle korjatakseen tuuletinta. Nyt se oli Sallan kanssa kahdestaan ollessaan kuulemma jo alkanut kehua sen hiuksia ja muutenkin nätiksi.

Maanataina päätimme olla toimeliaita, ja aloimme aktiivisen työnhaun heti aamusta. Koneella kyttäilyn lopputulemana mulle tuli työtarjous tehdä tilastopalvelua paikallisesta lätkäliigasta joka vaikutti ihan hauskalta hommalta. Se, tuleeko siitä mitään selviää tuonnempana. Salla oli herännyt kauheaan kurkkukipuun, jonka alkuperää yritimme miettiä - olisiko se vilustunut siellä Kyabramissa? Melkoisella viiveellä kuitenkin.

Yhden forumin kautta mulle tutuksin tullut Vikstenin Jukka laittoi mailia jonka mukaan nyt olisi kova kysyntä erilaisissa tapahtumakasauksissa ja messuhommissa, ja että meidän kannattaisi käydä uudemman kerran Hotel Discoveryn työnvalitystoimistossa. Kävelimme sinne apteekin kautta, Sallan kurkkukipu oli sen verran paha ettei sitä kauheasti huvittanut soitella työpaikkojen perään.

Discoveryssa tuntui aluksi koittavan taas sama vesiperä kuin viimeksi: “teidän pitäisi olla asukkaina täällä että voisimme laittaa teidät jonon etusijalle.” Kun mainitsin Jukan nimen ääni muuttui kellossa. Nainen alkoi oikeasti etsimään töitä. Ikävä kyllä heidän kauttaan suurin osa välitetyistä duuneista on erinäisiä urakkahommia joissa miehiä haetaan enemmän. Lopulta hän sanoi että mulle olisi töitä Formula 1 -kisojen kasauksessa, reilun kahden viikon ajaksi. No mikäpä siinä! Sain ohjeistukseksi olla aamuseiskalta jonkin rakennuksen luona Albert Parkissa.

Sallaa kismitti sukupuolisyrjintä, ja niin muakin. Olisi ollut kiva että molemmille olisi löytynyt jotain. Työpaikan vaatimuksena oli että haen turvakengät, jotka pienen haun löytyi aika läheltä meidän hostellia. Enpä olisi osannut kuvitella tarvitsevani turvakenkiä täällä, ne olisi ehkä joidenkin kontaktien kautta ollut hoidettavissa.

Kävimme Fitzroyssa tarkoituksenamme käydä jakamassa CV:itä ravintoloihin mutta ei meitä sitten huvittanutkaan, ja syötiin vaan vähän.

Palatessamme hostellille Salla törmäsi erääseen Robiin joka oli ollut mukana henkilökunnan jatkoilla perjantaina, ja kertoi työnhaun hankaluudesta. Rob tiesi heti sanoa että alakerran ravintola saattaisi tarvita uutta baarityöntekijää, ja kävi kysymässä omistajalta. Ja kyllä vaan, jos Salla hankkisi asianmukaisen anniskeluluvan (joka maksaa 50 dollaria ja sen saa päivässä), paikka olisi ilmeisesti hänen. Rob pyysi myös Sallan puhelinnumeroa, jonka tämä antoi mielellään (uu-uu!).

Kävimme samaisessa ravintolassa osallistumassa visailuun josta saimme lohdutuspalkintona makeiskorin. Oltiin aika huonoja.

Yöuniamme vaivasi taas herra Agu. Mikä helvetti siinä on ku mies ei osaa olla paikallaan yöllä?

Aamukuudelta heräsin vetämään kamppeet ylle, hotkaisin aamupalan ja katosin todella sateiseen Melbournen aamuun. Olin jo työkontissani odottamassa työtehtävien jakoa yhdeksän aikaan kun Salla (jolta ei kipeän kurkun takia juuri ääntä irronnut) soitti miten tämä ihmemies oli yhtäkkiä mun lähdettyä heittäytynyt liiankin tuttavalliseksi - alkanut hieromaan jalkoja kysymättä kunnes Salla oli karannut suihkuun. Suihkun jälkeen oli vielä (paidattomana) tarjonnut selkähierontaa. Tähän Salla oli sanonut voimallisemmin EI. Sitten mies oli vähän luovuttanut, mutta melkoisen erikoinen hiippari oli kyllä kyseessä. Kun kysyin josko tästä pitäisi ilmoittaa vastaanottoon Salla rauhoitteli että oli se kuitenkin puhetta ymmärtänyt. Mä olin hyvin hilkulla lähteä hostellille, mutta sinne palauttuani iltasella asialle jo naurettiin.

Kerron mun formulapäivästäni lisää ensi kerralla. Tsaudi!

OSA 6 >

Osa 4:

Saavuimme 6000+ asukkaan Kyabramin kaupunginpahaseen viiden aikoihin tiistai -iltana, ja soitin netistä kaivamalleni kontaktille, joka oli esittäytynyt nimellä Sully. Hän kertoi että meitä tulisi kohta hakemaan Anne -niminen naishenkilö. Juoksaisin ostamassa hyttysmyrkkyä ja aurinkolasit. Ötököistä meitä oli varoittanut junassa kultaisen oloinen eläkeläispariskunta joka kertoi omista reissuistaan ympäri Australiaa. Semmoisia onnellisia ihmisiä, jotka katsoivat toisiaan edelleen rakastuneena. Pariskunnan rouvashenkilö toi Sallalle vielä bussiasemalla erikseen pienen reppuun ripustettavan muistoesineen ja puristi sen tiukasti tämän käteen toivottaen hyvää matkaa.

Pyylevä, kiireisen ja kiukkuisen oloinen nainen suhautti bussipysäkin viereen pienellä kolmiovisella autollaan ja viittoi meille että astukaa kyytiin. Salla hyppäsi taakse ja aloimme ajamaan kohti työfarmia. Naista kiinnosti heti ensimmäisenä kysyä “Are you a couple?” johon vastauksen saatuaan vaikutti helpottuneemmalta. Myöhemmin selvisi ettei tuolla katsottu majoitusteknisesti oikein suopeasti pariskuntia. Ajomatkan aikana Anne jo hiukan lämpeni ja kertoi meille olevansa saksalainen joka oli muuttanut Ausseihin liki 20 vuotta sitten, tehden töitä siellä ja täällä - nyt hän työskenteli tälle Sullylle ja pakkasi työkseen hedelmiä.

Ajoreissun lopuksi Anne pyysi meitä täyttämään kupongit joihin piti laittaa laskutiedotkin, jostain syystä. Sitten hän vei meidät henkilökunnan yhteistiloihin. Olimme Sallan kanssa valmistautuneet aika pahoihin olosuhteisiin, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. En kyllä ollut ikinä nähnyt mitään tällaista. Minut saatettiin miesten yhteismajoitushuoneeseen joka oli likaisin, saastaisin ja sotkuisin hirvitys mihin olen törmännyt. Ja oon mä törmännyt aika monenlaiseen, pelkästään omassa asunnossani. Sallalle ei ollut tilaa tyttöjen yhteishuoneessa, joten häntä oltiin majoittamassa työmaakonttiin joka oli ilmeisesti muunnettu asuttavaksi. Anne lähti hakemaan Sallalle lakanoita ja avaimia konttiin. Ympärillä pyörivistä nuorista työntekijöistä näki jo, että he arvioivat keskenään lähdemmekö tänään vai huomenna.

Menimme yhteiskeittiörakennukseen jossa meitä tervehdittiin iloisesti. Keitimme kuppisopat ja odottelimme Annea saapuvaksi. Ajoittaiset tuulenpuuskat toivat mukanaan sadetta ja tämä pilvinen päivä oli meille molemmille kaikin puolin tervetullut juttu. Mä oon kuitenkin viettänyt Melbournessa ja Victoriassa yhteensä varmaan kuukauden verran, ja tätä edellisenä päivänä olin nähnyt ensimmäistä kertaa auringon menevän pilveen - tai siltä se ainakin tuntui.

Kävin läpi muodollisuuksia muiden asukkaiden/työntekijöiden kanssa. Paikalla oli paljon saksalaisia, muutamia italialaisia, japanilaisia, ranskalaisia. Ei yhtään brittiä tai irkkua. Eivät kuulemma keskimäärin viihdy. Ihmiset olivat välittömästi mukavia ja lämpimiä meitä kohtaan. Puolitoista kuukautta farmilla työskennellyt langanlaiha hipahtava japanilaispoika Yusuke (nyt veikkaan kirjoitusmuodon) esittäytyi Sallalle. “Hello... Sarra? Saurra? Is that your natural hair color?” Tais vähä tykästyä.

Anne saapui paikalle ja päästi Sallan huoneeseensa, jota työntekijät kutsuivat ivallisesti “sviitiksi”. Kuulemma hiiriä esiintyy jonkin verran. Salla sai kuitenkin sviitin länsisiiven joka oli vähemmän ryönäinen - mutta ihan hirvee siitä huolimatta. Kontissa oli kaksi sänkyä, ja päätin itse majoittua siellä Sallan kanssa, ihan sama jos valittavat.

Anne antoi meille kyydin Kyabramin keskustaan, josta ostimme ruokatarpeita muutaman päivän ajaksi, ja nyt meitä molempia hajotti sen verran että ostimme jo vähän jotain epäterveellistäkin - työntekijämajoituksen näkeminen oli traumatisoinut meitä molempia. Tähän asti olimme pärjänneet pitkälti kanalla ja vihanneksilla. Kyabramin keskusta oli täysin kuollut seitsemän aikaan tiistai-iltana.

Kävelimme kärpästen kiusaamana takaisin maatilalle ruokatavaroiden kanssa n. 4 kilometriä, nautimme itakahvit ja teimme pikaisesti tuttavuutta muihin työntekijöihin. Paljon mukavaa jengiä. Yksi erikoisluontoinen virolaispoika, joka oli saapunut tänne maanantaina ja ei ollut suuremmin stressanut työn suorittamisesta. Yhdestä n. kuutiosta poimittuja päärynöitä sai 33 dollaria, ja tämä herra (Alex, nimeltään) ei ollut poiminut kuin yhden kumpaisenakin päivänä. “Fuck it, man, that is a job for niggers”. Melkone.

Menimme nukkumaan siinä uskossa että edessä olisi taas yksi todella läkähdyttävän kuuma yö. Mun jousipatjassa oli sellaisia pingispallon kokoisia reikiä joista joku elukka oli jossain vaiheessa syönyt tiensä läpi. Salla bongasi pari hämähäkkiä jotka surmasin. Salla ei ilmeisesti pidä hämähäkeistä. Mun aamuherätys olisi 6.00, ja heti auringon noustessa miehet lähtisivät ulos päärynöitä poimimaan. Naisten herätys oli pari tuntia myöhemmin, ja heidän projektinaan oli nashien poiminta (niin mikä? no tämmösiä  - maistuvat päärynöiltä, rakenne niinku omenoissa).

Mun uusi puhelin ei herättänyt mua, ja säpsähdin ylös 6.40. Pienellä hädällä keräsin kampsut, lippiksen ja vesipullon ja lähdin ulos. Yö oli ollut yllättäen jäätävän kylmä, ja olimme molemmat heräilleet vuorotellen lisäämään uuden vaatekerroksen. Lähes kaikki olivat jo menneet, joten menin tsekkaamaan poikien yhteismajoituksen jossa vielä yksi kikkarapäinen nuorimies nukkui. Herätin pojan ja kysyin oliko tämä lähdössä poimimaan tänään, ja hän nousi vastahakoisen oloisena ylös ja heitti poimintalaukun olalleen.

Kävellessämme päärynäistutuksille poika esittäytyi Maltalta kotoisin olevaksi Davidiksi, joka oli ollut opettajana kotimaassaan - mutta oli vuoden jälkeen päättänyt lähteä koittamaan onneaan Australiaan. Maltalla aloittava opettaja tienasi Davidin mukaan 1000-1200eur. David oli myös jättänyt ihan hyvän työn Melbournessa lähteäkseen tienaamaan maalle, mutta ei ollut löytänyt keinoa tehdä niin. Työ oli kuulemma äärimmäisen raskasta ja hän kuten lähes kaikki muutkin sanoivat etsivänsä jotain muuta. Anne oli pelotellut meitä että katsokaa jalkoihinne kun kävelette, ettette astu käärmeiden päälle, mutta David rauhoitteli että puiden myrkytys tuppaa ajamaan eläimet pois.

Saavuimme päärynäpuiden luo seitsemän aikoihin ja David otti alleen tikkaat. Mun piti vielä etsiä käsiini kaveri nimeltä Murray, joka löytyikin istumasta omasta autostaan. Työntekijöiden lähimpänä esimiehenä toimiva Murray ei ollut edes kuullut tulostani ja alkoi pihdeillä ja nippusiteillä vääntämään parista rikkinäisestä poimintalaukusta yhtä. Kirjoitin nimeni työntekijälistaan, ja muutamaa tuntia myöhemmin kävi selväksi ettei se mennyt ihan nappiin, omassa poimintalaatikossani luki “Bikko”. Laukkua odotellessani poimin Davidille muutaman päärynän.

Sitten aloin lappamaan. Onhan se ihan mielenkiintoista, kaahia muutaman metrin korkeudessa huterilla metallitikapuilla,  Ennen auringon taivaalle nousua puursin ihan takki päällä, koska oli melko vilpoista. Puinen laatikko täyttyi tuskaisen hitaasti. Olin kuullut tarinoita jo aiemmin mainitun japanilaisen Yusuken tehokkuudesta, mutta olihan se älytön kone. Kaveri kaahi tikkaita niinkuin pieni apina ja oli esim. eilen kerännyt peräti 6 laatikkoa. Virolainen Alex ei näköjään edes ollut vaivautunut tänään liikkeelle. Ja myönnettävähän oli että en ihmetellyt yhtään. Puursin kahdeksan tuntia puissa ilman tauon taukoa 35 asteen lämmössä, ja sain täyteen kaksi laatikollista. 

Farmin omistava albanialaissyntyinen Sully pöräytti aika ajoin paikalle kritisoimaan poimijoiden tekniikoita ja poimittujen hedelmien laatua. Ilmeisesti kaveri pyöritti tätä farmia neljän veljensä kanssa melkoisin diktaattorin ottein ja otti pelkästään backpackereita - tilalle tullessa oli kyltti NO JOBS AVAILABLE, josta Anne oli selittänyt meille että se oli suunnattu paikallisille. Koko tämän valtavan tilan pinta-alaa oli vaikea arvioida, mutta kyllä täällä kasvatettiin ihan kaikkea mahdollista, ja jokaiselle vuodenajalle oli jonkin poimimista tai pakkaamista. Syy miksi Sully ottaa pelkästään backpackereita tuntuu selvältä. Olosuhteet ovat sellaiset että tälläistä duunia tekevät vain ihmiset jotka tarvitsevat rahaa kipeästi. Muita työntekijöitä jututtaessa oli käynyt ilmi että keskimääräinen työntekijä tulee yhdeksi päiväksi tai yhdeksi viikoksi. Japanilaispojat olivat molemmat olleet yli kuukauden. Yksi brittityttö kävi tiistai-iltana pyörähtämässä sen verran että lähti keskiviikkoaamuna pois.

Olin viimeinen jätkistä joka jäi poimimaan, koska halusin täyttää toisen laatikkoni täyteen asti. Keskimääräinen 1-2 viikkoa paikalla ollut keräsi juuri 2-3 laatikkoa päivässä, joka tarkoitti 66-99 dollarin tuloa, josta kun ottaa verot pois niin eihän siinä ole mitään järkeä. Yusukellakin oli tänään hiljaisempi päivä, sai kasaan 4. Kädet olivat oksien jäljiltä raavittuna, kiireellä kun olin lähtenyt vailla aurinkorasvaa niin käsivarret ja niska täysin palaneet, iho täynnä hyttysenpuremia ja olin koko tämän kahdeksan tunnin ajan huiskinut kärpäsiä jotka halusivat ilmeisesti pesiytyä mun naamaani. Kun kävelin takaisin farmille toivoin että Salla oli vihannut tätä yhtä paljon kuin minä ja että pääsisimme lähtemään pois.

Palasin kotoisaan konttiimme jossa Salla makasi sängyllä ja kertoi ettei millään haluaisi mennä henkilökunnan suihkuihin, jotka olivat kieltämättä kuvottavat. Salla koki että vaikka hän oli nyt paskainen, hänen hygieniatilanteensa vain heikkenisi sinne menon myötä. Keskustelimme kokemuksistamme ja Salla oli saanut ihan hyvin kerättyä nasheja, peräti neljä boksia. Ainut ikävä puoli oli ettei naisille oltu tällä viikolla edelleenkään kerrottu paljonko yhdellä laatikollisella saa rahaa - heidän boksit olivat eri mallisia muutenkin. Sitten heillekin oli isketty tikapuut ja homma oli heilläkin muodostunut tuskaisen hitaaksi. Mutta Salla oli samaa mieltä - ei tätä enää. Huomenna lähdettäisiin pois.

Jututin illan mittaan muita, ja sääli ettei näiden ihmisten kanssa päässyt hengailemaan enempää, varsinkin japanilaiskaverit ja italialaistytöt olivat ihan mahtityyppejä. Ihan kaikki akselivaltiot eivät kuitenkaan tulleet toimeen, koska saksalaisia oli niin paljon että he puhuivat lähinnä keskenään saksaa.

Virolainen Alex oli tänään ottanut iisisti, ja ilmoitti lähtevänsä kanssamme aamusta pois. Nukuimme yön yli ja päätimme tilata taksin jolla pääsisi bussiasemalle. Tosin emme tienneet mikä tämä tie oli, joten raahasimme lukuisat laukkumme ja ostetut ruokatarpeemme n. 500 metriä hiekkatietä lähimpään risteykseen, ja soitin siitä. Laitoin Sullulle viestin jossa totesin että nähdäkseni olemme sujut, viikon majoitus kustansi 70 dollaria ja olin poiminut 66 dollarin edestä hedelmiä ja yöpynyt kaksi yötä. Sallan puolesta totesimme saman. Alex ei vaivautunut edes ilmoittamaan.

Pian istuimme bussissa joka vei meidät Sheppartoniin, josta ottaisimme kohta toisen bussin Stewart Stationille ja sieltä junan Melbourneen. Ei tästä kuitenkaan ihan turha reissu tullut, tämä värikäs uusi tuttavuus, Alex, oli ollut Melbournessa jo 4 kuukautta ja sai matkan varrella sovittua meille kämpän joka tulisi maksamaan alle puolet siitä mitä halvimmat hostellit. Vielä pitäisi löytää duunia kaupungista. Eikä farmityötkään pois ole laskettu jos se on sen arvoista - mutta albanialaisveljesten pariin emme työn suhteen olleet enää kääntymässä.

Suomalaiset vellipyllyt palasivat siis Melbourneen, lisää pian.

OSA 5 >

Osa 3:

Perjantai oli siis päivä jolloin ei naurattanut kumpaistakaan, ellei nyt vähän epäuskoisena tullut hekoteltua tekniikan ailahtelua. Yöllä tullut palohälytys kesti vain hetkisen (jonka vietimme arpoen että pitääkö tässä lähteä ulos), ja aamupalan yhteydessä Jeff kertoi hälytyksiä tulevan vain pelkän lämpötilankin takia. Ja lämmin oli, joka päivä tuntui vetävän uudet pohjat. 

Lähdin käymään St. Kildan keskustassa jalan laittamassa puhelinkysymyksiä kuntoon. Kello oli jo lähes 11, ja Optuksen liike ei ollut edes vielä auki. Pinna tuli kyseisen firman kanssa täyteen ja ostin elämäni ensimmäisen ei-nokialaisen Vodafonelta, Samsung Galaxy Minin 150 dollarilla. Sim -lukittu, mutta väliäkös sillä. Vuodesta ‘97 olin muutes ollut uskollinen Nokia -mies, mutta en enää. Rantaselle piti myös poimia matkan varrelta piilolinssinestettä. Täällä Pharmacy -nimikkeen takaa löytyy jenkkilän tavoin hyvin löyhästi apteekki ja enemmän sekatavaraliike, josta toki löytää kaiken maailman hygieniatuotteita paljon.

Lauantain ohjelmaksi olimme päättäneet käydä tsekkaamassa Melbourne Aquariumin, jonne liput kustansivat suunnilleen yhtä paljon kuin keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan eläintarhaan (n. 35 dollaria). Alennuksella ostetut nettiliput pystyi käyttämään vasta klo 15 jälkeen, joten tapoimme aikaa käpystelemällä Yarra -joen viertä ihmetellen katutaiteilijoita, helteessä esiintyviä temppuilijoita ja kalliita kahviloita ja ravintoloita. Hienoa seutua, jossa törmäsimme myös jonkinlaiseen maahanmuuttajalukuja ja -vuosia listaavaan kävelysiltaan. Suomen lukemat olivat verrattain suuret, vuoden 2001 listaus kertoi Australiassa asuvan Suomessa syntyneitä n. 8300 ja suomalaista perintöä omaavia rapiat 18.000.  Esimerkiksi ruotsalaista perintöä oli peräti 60.000 mutta varsinaisia Ruotsissa syntyneitä oli alle 7000. Ensimmäiset suomalaiset tänne olivat taulun mukaan päätyneet 1850 -luvun kultakuumeessa.

Vettä pitää juoda reilusti, koko ajan. Sitä saattaa yhtäkkiä ihmetellä miksei koko päivänä oo kusettanut yhtään. Se ei liene hyvä juttu. Yritämme tasaisin väliajoin muistuttaa toisiamme täyttämään vesipullomme.

Melbourne Aquarium

Pienen venailun jälkeen pääsimme Aquariumiin, joka suhahti ohi turhankin nopeasti. Nähtiinpä nyt kuitenkin pingviinejä, lukuisia erilaisia outoja kaloja, liskoja, rauskuja, mustekaloja ja parit haitkin. Ikävää sinänsä ettei valkohai menesty suljetuissa olosuhteissa, sellainen olisi siisti joskus nähdä livenä - toivottavasti jonkin uimareissun yhteydessä edes. Siisteintä mun mielestä oli ihan kierroksen lopussa oleva iso kupoliakvaario, jossa hait ja erilaiset trooppiset fisut uivat ylitse ja ympäri. Sallan lempijuttu oli outo albinolisko Axolotl, joka oli kyllä yksi häröimmistä elukoista joita olen elävänä nähnyt. (Sallan lisäys: Rauskut oli kans mun lemppareita. Ne isot.)

Mun jalat alkoivat olla aika loppu, olimme kävelleet päivittäin melko paljon, ja mulle oli muodostunut ärsyttävät rakot jalkapohjaan ja kantapäähän. Muutenkin jomotti. Huomattavasti taloudellisemmalla ruumiinrakenteella varustettu Rantanen ei vielä moisesta valittanut, joten yritin tsempata.

Myöhemmin illasta kävimme naapurissa sijaitsevassa Fitzrovia -kahvilassa, josta löytyi toimiva Wi-Fi -yhteys, jolla Salla otti skypepuhelun kotopuoleen. Mammalle kuului hyvää.

Palasimme hostellille ja illemmasta kävimme tsekkaamassa St. Kildan yöelämää muutaman sihijuoman verran. Aiemmin taisin mainitakin että rahaa palaa nopeasti ja helposti jos noihin hommiin lähtee.  Yritimme löytää St. Kildan alueelta edes yhden baarin jossa olisi ollut mukava istua fiilistelemässä, mutta näistä turhan moni oli perusmestoja perusmeiningillä ja kallein hinnoin. Eli ihan hassutteluksi asti ei tänä viikonloppuna mennyt.

Sunnuntai valkeni ja mun oli pakko käydä hakemassa rakkolaastareita jalkaparoilleni, että pystyimme olemaan hiukan aktiivisia tänäänkin. Hostellilla majailevat irkut ja britit eivät suuremmin liikkuneet missään - aina kun tulimme tai menimme he roikkuivat tietokoneillaan tai ipadeillaan, puhuivat puhelimiinsa tai katselivat telkkaria. Matkailu avartaa.

Törmäsin aamupalan yhteydessä keittiössä slovenialaiseen tyttöön josta olimme Sallan kanssa aiemmin arvuutellut että “tuo on varmaan skandinaavi”. Lyhyen rupattelun yhteydessä tuli ilmi että plikka oli sitten lähtenyt Ausseihin sen kummemmin selvittämättä sitä tosiasiaa ettei hänen kotimaansa ja Australian välillä ole minkäänlaista working holiday -käytäntöä. Nyt tyttöressu oli vailla työlupaa jumissa Melbournessa, ja yritti löytää ihan mitä tahansa (pimeitä) töitä, koska vailla työviisumia oli vaikea mitään julkisia reittejä edetä.

Lähdimme pienen punapäisen ystäväni kanssa kiertämään lonely planetissa suositeltua muutaman kilometrin keskustareittiä joka pujotteli pikkukatuja pitkin parlamenttitalolle ja lopulta Chinatownin läpi ydinkeskustan läpi. Käylähdimme syömässä edullisessa ravintolassa ja loppumatkasta nautimme sumpit mainiossa pikkukahvilassa. Mä oon oppinu tuntemaan tän puolen vuoden aikana ton Rantasen tytön sen verran hyvin että osaan jo aika hyvin päätellä että “toi poika on varmaan Sallan mielestä kiva”. Nytkin osasin sanoa kahvilassa työskentelevästä mukavasta nuar’herrasta näin, vaikkakin miinuspuolena sillä oli kuulemma liian paljon partaa.

Voi että mun jalkoihin sattui. En enää saanut oikein pidettyä mölyjä mahassani, mutta Salla kuittasi kaiken kertomalla että mä oon vanha. Siitä huolimatta tsemppasimme Luna Parkin lähellä olevaan McDonald'siin että sain itse vuorostani ottaa Skypesoiton omille vanhemmille, jotka osasivat blogin perusteella murehtia jo että “onko nyt jo kaikki hyvin?". Mäkkärin yhteys oli susipaska ja siinä oli 50 megan käyttökatto. Melkosta.

Lonely Planet oli kertonut meille että St. Kildan rannassa sijaitsevan pitkän laiturin päässä tapahtuu auringon laskun aikaan outoja - 50 -luvulla rakennetun aallonmurtajan kivikoloista kömpii ulos satapäin pingviinejä joista moni tulee vain ihmettelemään ja vilvoittelemaan tähtitaivaan alla ja moni palaa tähän aikaan meriltä kiviröykkiön suojaan nukkumaan. Tätä esitystä oli tänäkin iltana kerääntynyt todistamaan satapäin ihmisiä, joille vapaaehtoiset puistonvartijat yrittivät ohjeistaa etteivät käyttäisi salamavaloja jotka sokaisevat eläinparat. Pimeydessä salama välähti muutamaankin otteeseen ihan lintujen naaman edessä, ja meidän molempien ihmisviha kehittyi taas pari pykälää. Ihan meidän edessä olevassa kivenraossa oli yksi pulska pingviini, jonka olinpaikasta emme muille hiiskuneet. Hetken päästä paikalle saapunut vapaaehtoinen kertoi meille ettei tämän kaverin aikomuksena ollut lähteä pariin viikkoon mihinkään, nyt se oli tankannut itsensä täyteen ravintoa ja odotti höyhenten uusiin vaihtumista. Me lähdimme nukkumaan.

Maanantaiaamu koitti ja oli aika tehdä kovia päätöksiä. Mulle oli tarjottu duunia sieltä ovelta-ovelle -firmasta, mutta ei se nyt kyllä ihan ensimmäinen vaihtoehto ollut, ja aikaakin se olisi syönyt melkoisesti. Mun puhelin ei ollut tähän asiaan liittyen sen perjantai-illan jälkeen soinut, enkä ollut asiasta pahoillani. Salla oli hakenut sekalaisiin kitchen hand -hommiin samalla stressaten mikä näiden työpaikkojen odotustaso olisi oman osaamisen suhteen. Aloimme käydä läpi erinäisiä sivustoja joista löytyi muutamia hedelmänpoimintahommia, joista useassa vaadittiin omaa autoa ja majoitusta. Lopuksi löysimme yhden työpaikan jossa luvattiin majoitus, ja soitin ilmoitettuun numeroon.

Puhelimessa kiireisen oloinen mies oli aluksi vastahakoinen, mutta kysyi sitten nopeasti “how many people is it? Guy and a girl, eh? You do know it is hard work, stinking hot all the time and I don't like people who come for a week?".Aika no-nonsense -osastoa oli tää ukkeli. Menimme vielä tovin läpi potentiaalisia vaihtoehtoja, ja koska olimme jotain tälläistä jossain vaiheessa kaavailleet tekevämme, päätimme lähteä seuraavana päivänä Kyabramin pikkukaupunkiin.

Ilmoitimme hostellin respaan lähtevämme huomenna ja lähdimme keskustan Targetiin ostamaan välttämättömiä tarpeita - työvaatteita, päähineitä, lisää rakkolaastareita, aurinkolaseja, aurinkorasvaa ynnä muuta. Mä ostin sandaalit joita Salla ei voinut sietää. Haimme myös junaliput Kyabramiin, jotka eivät suomalaiselle olleet edes suolaisen hintaiset - 26 dollaria neljän tunnin matkasta ei ole meille mitään.

Salla ei löytänyt päähinettä ja aurinkolaseja, mutta lähti niitä vielä itsekseen katselemaan St. Kildan päässä. Mä lepuutin jalkojani ja kirjoitin irtisanomisilmoituksen Optukselle. “Thank you for the amazing service you provide." Salla palasi, mä heitin maailman hirvittävimmät s(k)andaalit jalkaan ja lähdimme viimeisille olusille ja pienelle rantakävelylle. Rantahietikolle oli ajautunut medusoja, ja Salla pääsi ensimmäistä kertaa tekemään läheisempää tuttavuutta näihin outoihin ällötyksiin.

Sallankin jalat alkoivat ilmoittaa rasituksesta, ja otimme ratikan takaisin hostellille, jossa brittiurpot valvottivat meitä viimeisen kerran. Varmaan olen muistanut mainita että on ollut kuuma, mutta nyt oli todella kuuma, viimeinen yö hostellilla oli ihan sietämätön. Tuuletinkin puski lähinnä kuumaa ilmaa edestakasin.

Kirjoitan tätä nyt junasta käsin, ja katselen ku Salla hihkuu nähtyään ensimmäisen kengurun. Aamu meni yhtäkkiä jotenkin oudosti kasvaneita rinkkojamme pakkaillessa ja saatiin onneksi noi paikalliset pankkikortitkin käteen Wespacista. Muutaman tunnin päästä saavumme farmille jossa poimimme ehkä jotain jonkin aikaa jokinlaista rahaa vastaan. Ihan yhtä uutta ja jännää meille molemmille.

OSA 4 >