Osa 3:

Perjantai oli siis päivä jolloin ei naurattanut kumpaistakaan, ellei nyt vähän epäuskoisena tullut hekoteltua tekniikan ailahtelua. Yöllä tullut palohälytys kesti vain hetkisen (jonka vietimme arpoen että pitääkö tässä lähteä ulos), ja aamupalan yhteydessä Jeff kertoi hälytyksiä tulevan vain pelkän lämpötilankin takia. Ja lämmin oli, joka päivä tuntui vetävän uudet pohjat. 

Lähdin käymään St. Kildan keskustassa jalan laittamassa puhelinkysymyksiä kuntoon. Kello oli jo lähes 11, ja Optuksen liike ei ollut edes vielä auki. Pinna tuli kyseisen firman kanssa täyteen ja ostin elämäni ensimmäisen ei-nokialaisen Vodafonelta, Samsung Galaxy Minin 150 dollarilla. Sim -lukittu, mutta väliäkös sillä. Vuodesta ‘97 olin muutes ollut uskollinen Nokia -mies, mutta en enää. Rantaselle piti myös poimia matkan varrelta piilolinssinestettä. Täällä Pharmacy -nimikkeen takaa löytyy jenkkilän tavoin hyvin löyhästi apteekki ja enemmän sekatavaraliike, josta toki löytää kaiken maailman hygieniatuotteita paljon.

Lauantain ohjelmaksi olimme päättäneet käydä tsekkaamassa Melbourne Aquariumin, jonne liput kustansivat suunnilleen yhtä paljon kuin keskustan pohjoispuolella sijaitsevaan eläintarhaan (n. 35 dollaria). Alennuksella ostetut nettiliput pystyi käyttämään vasta klo 15 jälkeen, joten tapoimme aikaa käpystelemällä Yarra -joen viertä ihmetellen katutaiteilijoita, helteessä esiintyviä temppuilijoita ja kalliita kahviloita ja ravintoloita. Hienoa seutua, jossa törmäsimme myös jonkinlaiseen maahanmuuttajalukuja ja -vuosia listaavaan kävelysiltaan. Suomen lukemat olivat verrattain suuret, vuoden 2001 listaus kertoi Australiassa asuvan Suomessa syntyneitä n. 8300 ja suomalaista perintöä omaavia rapiat 18.000.  Esimerkiksi ruotsalaista perintöä oli peräti 60.000 mutta varsinaisia Ruotsissa syntyneitä oli alle 7000. Ensimmäiset suomalaiset tänne olivat taulun mukaan päätyneet 1850 -luvun kultakuumeessa.

Vettä pitää juoda reilusti, koko ajan. Sitä saattaa yhtäkkiä ihmetellä miksei koko päivänä oo kusettanut yhtään. Se ei liene hyvä juttu. Yritämme tasaisin väliajoin muistuttaa toisiamme täyttämään vesipullomme.

Melbourne Aquarium

Pienen venailun jälkeen pääsimme Aquariumiin, joka suhahti ohi turhankin nopeasti. Nähtiinpä nyt kuitenkin pingviinejä, lukuisia erilaisia outoja kaloja, liskoja, rauskuja, mustekaloja ja parit haitkin. Ikävää sinänsä ettei valkohai menesty suljetuissa olosuhteissa, sellainen olisi siisti joskus nähdä livenä - toivottavasti jonkin uimareissun yhteydessä edes. Siisteintä mun mielestä oli ihan kierroksen lopussa oleva iso kupoliakvaario, jossa hait ja erilaiset trooppiset fisut uivat ylitse ja ympäri. Sallan lempijuttu oli outo albinolisko Axolotl, joka oli kyllä yksi häröimmistä elukoista joita olen elävänä nähnyt. (Sallan lisäys: Rauskut oli kans mun lemppareita. Ne isot.)

Mun jalat alkoivat olla aika loppu, olimme kävelleet päivittäin melko paljon, ja mulle oli muodostunut ärsyttävät rakot jalkapohjaan ja kantapäähän. Muutenkin jomotti. Huomattavasti taloudellisemmalla ruumiinrakenteella varustettu Rantanen ei vielä moisesta valittanut, joten yritin tsempata.

Myöhemmin illasta kävimme naapurissa sijaitsevassa Fitzrovia -kahvilassa, josta löytyi toimiva Wi-Fi -yhteys, jolla Salla otti skypepuhelun kotopuoleen. Mammalle kuului hyvää.

Palasimme hostellille ja illemmasta kävimme tsekkaamassa St. Kildan yöelämää muutaman sihijuoman verran. Aiemmin taisin mainitakin että rahaa palaa nopeasti ja helposti jos noihin hommiin lähtee.  Yritimme löytää St. Kildan alueelta edes yhden baarin jossa olisi ollut mukava istua fiilistelemässä, mutta näistä turhan moni oli perusmestoja perusmeiningillä ja kallein hinnoin. Eli ihan hassutteluksi asti ei tänä viikonloppuna mennyt.

Sunnuntai valkeni ja mun oli pakko käydä hakemassa rakkolaastareita jalkaparoilleni, että pystyimme olemaan hiukan aktiivisia tänäänkin. Hostellilla majailevat irkut ja britit eivät suuremmin liikkuneet missään - aina kun tulimme tai menimme he roikkuivat tietokoneillaan tai ipadeillaan, puhuivat puhelimiinsa tai katselivat telkkaria. Matkailu avartaa.

Törmäsin aamupalan yhteydessä keittiössä slovenialaiseen tyttöön josta olimme Sallan kanssa aiemmin arvuutellut että “tuo on varmaan skandinaavi”. Lyhyen rupattelun yhteydessä tuli ilmi että plikka oli sitten lähtenyt Ausseihin sen kummemmin selvittämättä sitä tosiasiaa ettei hänen kotimaansa ja Australian välillä ole minkäänlaista working holiday -käytäntöä. Nyt tyttöressu oli vailla työlupaa jumissa Melbournessa, ja yritti löytää ihan mitä tahansa (pimeitä) töitä, koska vailla työviisumia oli vaikea mitään julkisia reittejä edetä.

Lähdimme pienen punapäisen ystäväni kanssa kiertämään lonely planetissa suositeltua muutaman kilometrin keskustareittiä joka pujotteli pikkukatuja pitkin parlamenttitalolle ja lopulta Chinatownin läpi ydinkeskustan läpi. Käylähdimme syömässä edullisessa ravintolassa ja loppumatkasta nautimme sumpit mainiossa pikkukahvilassa. Mä oon oppinu tuntemaan tän puolen vuoden aikana ton Rantasen tytön sen verran hyvin että osaan jo aika hyvin päätellä että “toi poika on varmaan Sallan mielestä kiva”. Nytkin osasin sanoa kahvilassa työskentelevästä mukavasta nuar’herrasta näin, vaikkakin miinuspuolena sillä oli kuulemma liian paljon partaa.

Voi että mun jalkoihin sattui. En enää saanut oikein pidettyä mölyjä mahassani, mutta Salla kuittasi kaiken kertomalla että mä oon vanha. Siitä huolimatta tsemppasimme Luna Parkin lähellä olevaan McDonald'siin että sain itse vuorostani ottaa Skypesoiton omille vanhemmille, jotka osasivat blogin perusteella murehtia jo että “onko nyt jo kaikki hyvin?". Mäkkärin yhteys oli susipaska ja siinä oli 50 megan käyttökatto. Melkosta.

Lonely Planet oli kertonut meille että St. Kildan rannassa sijaitsevan pitkän laiturin päässä tapahtuu auringon laskun aikaan outoja - 50 -luvulla rakennetun aallonmurtajan kivikoloista kömpii ulos satapäin pingviinejä joista moni tulee vain ihmettelemään ja vilvoittelemaan tähtitaivaan alla ja moni palaa tähän aikaan meriltä kiviröykkiön suojaan nukkumaan. Tätä esitystä oli tänäkin iltana kerääntynyt todistamaan satapäin ihmisiä, joille vapaaehtoiset puistonvartijat yrittivät ohjeistaa etteivät käyttäisi salamavaloja jotka sokaisevat eläinparat. Pimeydessä salama välähti muutamaankin otteeseen ihan lintujen naaman edessä, ja meidän molempien ihmisviha kehittyi taas pari pykälää. Ihan meidän edessä olevassa kivenraossa oli yksi pulska pingviini, jonka olinpaikasta emme muille hiiskuneet. Hetken päästä paikalle saapunut vapaaehtoinen kertoi meille ettei tämän kaverin aikomuksena ollut lähteä pariin viikkoon mihinkään, nyt se oli tankannut itsensä täyteen ravintoa ja odotti höyhenten uusiin vaihtumista. Me lähdimme nukkumaan.

Maanantaiaamu koitti ja oli aika tehdä kovia päätöksiä. Mulle oli tarjottu duunia sieltä ovelta-ovelle -firmasta, mutta ei se nyt kyllä ihan ensimmäinen vaihtoehto ollut, ja aikaakin se olisi syönyt melkoisesti. Mun puhelin ei ollut tähän asiaan liittyen sen perjantai-illan jälkeen soinut, enkä ollut asiasta pahoillani. Salla oli hakenut sekalaisiin kitchen hand -hommiin samalla stressaten mikä näiden työpaikkojen odotustaso olisi oman osaamisen suhteen. Aloimme käydä läpi erinäisiä sivustoja joista löytyi muutamia hedelmänpoimintahommia, joista useassa vaadittiin omaa autoa ja majoitusta. Lopuksi löysimme yhden työpaikan jossa luvattiin majoitus, ja soitin ilmoitettuun numeroon.

Puhelimessa kiireisen oloinen mies oli aluksi vastahakoinen, mutta kysyi sitten nopeasti “how many people is it? Guy and a girl, eh? You do know it is hard work, stinking hot all the time and I don't like people who come for a week?".Aika no-nonsense -osastoa oli tää ukkeli. Menimme vielä tovin läpi potentiaalisia vaihtoehtoja, ja koska olimme jotain tälläistä jossain vaiheessa kaavailleet tekevämme, päätimme lähteä seuraavana päivänä Kyabramin pikkukaupunkiin.

Ilmoitimme hostellin respaan lähtevämme huomenna ja lähdimme keskustan Targetiin ostamaan välttämättömiä tarpeita - työvaatteita, päähineitä, lisää rakkolaastareita, aurinkolaseja, aurinkorasvaa ynnä muuta. Mä ostin sandaalit joita Salla ei voinut sietää. Haimme myös junaliput Kyabramiin, jotka eivät suomalaiselle olleet edes suolaisen hintaiset - 26 dollaria neljän tunnin matkasta ei ole meille mitään.

Salla ei löytänyt päähinettä ja aurinkolaseja, mutta lähti niitä vielä itsekseen katselemaan St. Kildan päässä. Mä lepuutin jalkojani ja kirjoitin irtisanomisilmoituksen Optukselle. “Thank you for the amazing service you provide." Salla palasi, mä heitin maailman hirvittävimmät s(k)andaalit jalkaan ja lähdimme viimeisille olusille ja pienelle rantakävelylle. Rantahietikolle oli ajautunut medusoja, ja Salla pääsi ensimmäistä kertaa tekemään läheisempää tuttavuutta näihin outoihin ällötyksiin.

Sallankin jalat alkoivat ilmoittaa rasituksesta, ja otimme ratikan takaisin hostellille, jossa brittiurpot valvottivat meitä viimeisen kerran. Varmaan olen muistanut mainita että on ollut kuuma, mutta nyt oli todella kuuma, viimeinen yö hostellilla oli ihan sietämätön. Tuuletinkin puski lähinnä kuumaa ilmaa edestakasin.

Kirjoitan tätä nyt junasta käsin, ja katselen ku Salla hihkuu nähtyään ensimmäisen kengurun. Aamu meni yhtäkkiä jotenkin oudosti kasvaneita rinkkojamme pakkaillessa ja saatiin onneksi noi paikalliset pankkikortitkin käteen Wespacista. Muutaman tunnin päästä saavumme farmille jossa poimimme ehkä jotain jonkin aikaa jokinlaista rahaa vastaan. Ihan yhtä uutta ja jännää meille molemmille.

OSA 4 >