Osa 4:
Saavuimme 6000+ asukkaan Kyabramin kaupunginpahaseen viiden aikoihin tiistai -iltana, ja soitin netistä kaivamalleni kontaktille, joka oli esittäytynyt nimellä Sully. Hän kertoi että meitä tulisi kohta hakemaan Anne -niminen naishenkilö. Juoksaisin ostamassa hyttysmyrkkyä ja aurinkolasit. Ötököistä meitä oli varoittanut junassa kultaisen oloinen eläkeläispariskunta joka kertoi omista reissuistaan ympäri Australiaa. Semmoisia onnellisia ihmisiä, jotka katsoivat toisiaan edelleen rakastuneena. Pariskunnan rouvashenkilö toi Sallalle vielä bussiasemalla erikseen pienen reppuun ripustettavan muistoesineen ja puristi sen tiukasti tämän käteen toivottaen hyvää matkaa.
Pyylevä, kiireisen ja kiukkuisen oloinen nainen suhautti bussipysäkin viereen pienellä kolmiovisella autollaan ja viittoi meille että astukaa kyytiin. Salla hyppäsi taakse ja aloimme ajamaan kohti työfarmia. Naista kiinnosti heti ensimmäisenä kysyä “Are you a couple?” johon vastauksen saatuaan vaikutti helpottuneemmalta. Myöhemmin selvisi ettei tuolla katsottu majoitusteknisesti oikein suopeasti pariskuntia. Ajomatkan aikana Anne jo hiukan lämpeni ja kertoi meille olevansa saksalainen joka oli muuttanut Ausseihin liki 20 vuotta sitten, tehden töitä siellä ja täällä - nyt hän työskenteli tälle Sullylle ja pakkasi työkseen hedelmiä.
Ajoreissun lopuksi Anne pyysi meitä täyttämään kupongit joihin piti laittaa laskutiedotkin, jostain syystä. Sitten hän vei meidät henkilökunnan yhteistiloihin. Olimme Sallan kanssa valmistautuneet aika pahoihin olosuhteisiin, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. En kyllä ollut ikinä nähnyt mitään tällaista. Minut saatettiin miesten yhteismajoitushuoneeseen joka oli likaisin, saastaisin ja sotkuisin hirvitys mihin olen törmännyt. Ja oon mä törmännyt aika monenlaiseen, pelkästään omassa asunnossani. Sallalle ei ollut tilaa tyttöjen yhteishuoneessa, joten häntä oltiin majoittamassa työmaakonttiin joka oli ilmeisesti muunnettu asuttavaksi. Anne lähti hakemaan Sallalle lakanoita ja avaimia konttiin. Ympärillä pyörivistä nuorista työntekijöistä näki jo, että he arvioivat keskenään lähdemmekö tänään vai huomenna.
Menimme yhteiskeittiörakennukseen jossa meitä tervehdittiin iloisesti. Keitimme kuppisopat ja odottelimme Annea saapuvaksi. Ajoittaiset tuulenpuuskat toivat mukanaan sadetta ja tämä pilvinen päivä oli meille molemmille kaikin puolin tervetullut juttu. Mä oon kuitenkin viettänyt Melbournessa ja Victoriassa yhteensä varmaan kuukauden verran, ja tätä edellisenä päivänä olin nähnyt ensimmäistä kertaa auringon menevän pilveen - tai siltä se ainakin tuntui.
Kävin läpi muodollisuuksia muiden asukkaiden/työntekijöiden kanssa. Paikalla oli paljon saksalaisia, muutamia italialaisia, japanilaisia, ranskalaisia. Ei yhtään brittiä tai irkkua. Eivät kuulemma keskimäärin viihdy. Ihmiset olivat välittömästi mukavia ja lämpimiä meitä kohtaan. Puolitoista kuukautta farmilla työskennellyt langanlaiha hipahtava japanilaispoika Yusuke (nyt veikkaan kirjoitusmuodon) esittäytyi Sallalle. “Hello... Sarra? Saurra? Is that your natural hair color?” Tais vähä tykästyä.
Anne saapui paikalle ja päästi Sallan huoneeseensa, jota työntekijät kutsuivat ivallisesti “sviitiksi”. Kuulemma hiiriä esiintyy jonkin verran. Salla sai kuitenkin sviitin länsisiiven joka oli vähemmän ryönäinen - mutta ihan hirvee siitä huolimatta. Kontissa oli kaksi sänkyä, ja päätin itse majoittua siellä Sallan kanssa, ihan sama jos valittavat.
Anne antoi meille kyydin Kyabramin keskustaan, josta ostimme ruokatarpeita muutaman päivän ajaksi, ja nyt meitä molempia hajotti sen verran että ostimme jo vähän jotain epäterveellistäkin - työntekijämajoituksen näkeminen oli traumatisoinut meitä molempia. Tähän asti olimme pärjänneet pitkälti kanalla ja vihanneksilla. Kyabramin keskusta oli täysin kuollut seitsemän aikaan tiistai-iltana.
Kävelimme kärpästen kiusaamana takaisin maatilalle ruokatavaroiden kanssa n. 4 kilometriä, nautimme itakahvit ja teimme pikaisesti tuttavuutta muihin työntekijöihin. Paljon mukavaa jengiä. Yksi erikoisluontoinen virolaispoika, joka oli saapunut tänne maanantaina ja ei ollut suuremmin stressanut työn suorittamisesta. Yhdestä n. kuutiosta poimittuja päärynöitä sai 33 dollaria, ja tämä herra (Alex, nimeltään) ei ollut poiminut kuin yhden kumpaisenakin päivänä. “Fuck it, man, that is a job for niggers”. Melkone.
Menimme nukkumaan siinä uskossa että edessä olisi taas yksi todella läkähdyttävän kuuma yö. Mun jousipatjassa oli sellaisia pingispallon kokoisia reikiä joista joku elukka oli jossain vaiheessa syönyt tiensä läpi. Salla bongasi pari hämähäkkiä jotka surmasin. Salla ei ilmeisesti pidä hämähäkeistä. Mun aamuherätys olisi 6.00, ja heti auringon noustessa miehet lähtisivät ulos päärynöitä poimimaan. Naisten herätys oli pari tuntia myöhemmin, ja heidän projektinaan oli nashien poiminta (niin mikä? no tämmösiä - maistuvat päärynöiltä, rakenne niinku omenoissa).
Mun uusi puhelin ei herättänyt mua, ja säpsähdin ylös 6.40. Pienellä hädällä keräsin kampsut, lippiksen ja vesipullon ja lähdin ulos. Yö oli ollut yllättäen jäätävän kylmä, ja olimme molemmat heräilleet vuorotellen lisäämään uuden vaatekerroksen. Lähes kaikki olivat jo menneet, joten menin tsekkaamaan poikien yhteismajoituksen jossa vielä yksi kikkarapäinen nuorimies nukkui. Herätin pojan ja kysyin oliko tämä lähdössä poimimaan tänään, ja hän nousi vastahakoisen oloisena ylös ja heitti poimintalaukun olalleen.
Kävellessämme päärynäistutuksille poika esittäytyi Maltalta kotoisin olevaksi Davidiksi, joka oli ollut opettajana kotimaassaan - mutta oli vuoden jälkeen päättänyt lähteä koittamaan onneaan Australiaan. Maltalla aloittava opettaja tienasi Davidin mukaan 1000-1200eur. David oli myös jättänyt ihan hyvän työn Melbournessa lähteäkseen tienaamaan maalle, mutta ei ollut löytänyt keinoa tehdä niin. Työ oli kuulemma äärimmäisen raskasta ja hän kuten lähes kaikki muutkin sanoivat etsivänsä jotain muuta. Anne oli pelotellut meitä että katsokaa jalkoihinne kun kävelette, ettette astu käärmeiden päälle, mutta David rauhoitteli että puiden myrkytys tuppaa ajamaan eläimet pois.
Saavuimme päärynäpuiden luo seitsemän aikoihin ja David otti alleen tikkaat. Mun piti vielä etsiä käsiini kaveri nimeltä Murray, joka löytyikin istumasta omasta autostaan. Työntekijöiden lähimpänä esimiehenä toimiva Murray ei ollut edes kuullut tulostani ja alkoi pihdeillä ja nippusiteillä vääntämään parista rikkinäisestä poimintalaukusta yhtä. Kirjoitin nimeni työntekijälistaan, ja muutamaa tuntia myöhemmin kävi selväksi ettei se mennyt ihan nappiin, omassa poimintalaatikossani luki “Bikko”. Laukkua odotellessani poimin Davidille muutaman päärynän.
Sitten aloin lappamaan. Onhan se ihan mielenkiintoista, kaahia muutaman metrin korkeudessa huterilla metallitikapuilla, Ennen auringon taivaalle nousua puursin ihan takki päällä, koska oli melko vilpoista. Puinen laatikko täyttyi tuskaisen hitaasti. Olin kuullut tarinoita jo aiemmin mainitun japanilaisen Yusuken tehokkuudesta, mutta olihan se älytön kone. Kaveri kaahi tikkaita niinkuin pieni apina ja oli esim. eilen kerännyt peräti 6 laatikkoa. Virolainen Alex ei näköjään edes ollut vaivautunut tänään liikkeelle. Ja myönnettävähän oli että en ihmetellyt yhtään. Puursin kahdeksan tuntia puissa ilman tauon taukoa 35 asteen lämmössä, ja sain täyteen kaksi laatikollista.
Farmin omistava albanialaissyntyinen Sully pöräytti aika ajoin paikalle kritisoimaan poimijoiden tekniikoita ja poimittujen hedelmien laatua. Ilmeisesti kaveri pyöritti tätä farmia neljän veljensä kanssa melkoisin diktaattorin ottein ja otti pelkästään backpackereita - tilalle tullessa oli kyltti NO JOBS AVAILABLE, josta Anne oli selittänyt meille että se oli suunnattu paikallisille. Koko tämän valtavan tilan pinta-alaa oli vaikea arvioida, mutta kyllä täällä kasvatettiin ihan kaikkea mahdollista, ja jokaiselle vuodenajalle oli jonkin poimimista tai pakkaamista. Syy miksi Sully ottaa pelkästään backpackereita tuntuu selvältä. Olosuhteet ovat sellaiset että tälläistä duunia tekevät vain ihmiset jotka tarvitsevat rahaa kipeästi. Muita työntekijöitä jututtaessa oli käynyt ilmi että keskimääräinen työntekijä tulee yhdeksi päiväksi tai yhdeksi viikoksi. Japanilaispojat olivat molemmat olleet yli kuukauden. Yksi brittityttö kävi tiistai-iltana pyörähtämässä sen verran että lähti keskiviikkoaamuna pois.
Olin viimeinen jätkistä joka jäi poimimaan, koska halusin täyttää toisen laatikkoni täyteen asti. Keskimääräinen 1-2 viikkoa paikalla ollut keräsi juuri 2-3 laatikkoa päivässä, joka tarkoitti 66-99 dollarin tuloa, josta kun ottaa verot pois niin eihän siinä ole mitään järkeä. Yusukellakin oli tänään hiljaisempi päivä, sai kasaan 4. Kädet olivat oksien jäljiltä raavittuna, kiireellä kun olin lähtenyt vailla aurinkorasvaa niin käsivarret ja niska täysin palaneet, iho täynnä hyttysenpuremia ja olin koko tämän kahdeksan tunnin ajan huiskinut kärpäsiä jotka halusivat ilmeisesti pesiytyä mun naamaani. Kun kävelin takaisin farmille toivoin että Salla oli vihannut tätä yhtä paljon kuin minä ja että pääsisimme lähtemään pois.
Palasin kotoisaan konttiimme jossa Salla makasi sängyllä ja kertoi ettei millään haluaisi mennä henkilökunnan suihkuihin, jotka olivat kieltämättä kuvottavat. Salla koki että vaikka hän oli nyt paskainen, hänen hygieniatilanteensa vain heikkenisi sinne menon myötä. Keskustelimme kokemuksistamme ja Salla oli saanut ihan hyvin kerättyä nasheja, peräti neljä boksia. Ainut ikävä puoli oli ettei naisille oltu tällä viikolla edelleenkään kerrottu paljonko yhdellä laatikollisella saa rahaa - heidän boksit olivat eri mallisia muutenkin. Sitten heillekin oli isketty tikapuut ja homma oli heilläkin muodostunut tuskaisen hitaaksi. Mutta Salla oli samaa mieltä - ei tätä enää. Huomenna lähdettäisiin pois.
Jututin illan mittaan muita, ja sääli ettei näiden ihmisten kanssa päässyt hengailemaan enempää, varsinkin japanilaiskaverit ja italialaistytöt olivat ihan mahtityyppejä. Ihan kaikki akselivaltiot eivät kuitenkaan tulleet toimeen, koska saksalaisia oli niin paljon että he puhuivat lähinnä keskenään saksaa.
Virolainen Alex oli tänään ottanut iisisti, ja ilmoitti lähtevänsä kanssamme aamusta pois. Nukuimme yön yli ja päätimme tilata taksin jolla pääsisi bussiasemalle. Tosin emme tienneet mikä tämä tie oli, joten raahasimme lukuisat laukkumme ja ostetut ruokatarpeemme n. 500 metriä hiekkatietä lähimpään risteykseen, ja soitin siitä. Laitoin Sullulle viestin jossa totesin että nähdäkseni olemme sujut, viikon majoitus kustansi 70 dollaria ja olin poiminut 66 dollarin edestä hedelmiä ja yöpynyt kaksi yötä. Sallan puolesta totesimme saman. Alex ei vaivautunut edes ilmoittamaan.
Pian istuimme bussissa joka vei meidät Sheppartoniin, josta ottaisimme kohta toisen bussin Stewart Stationille ja sieltä junan Melbourneen. Ei tästä kuitenkaan ihan turha reissu tullut, tämä värikäs uusi tuttavuus, Alex, oli ollut Melbournessa jo 4 kuukautta ja sai matkan varrella sovittua meille kämpän joka tulisi maksamaan alle puolet siitä mitä halvimmat hostellit. Vielä pitäisi löytää duunia kaupungista. Eikä farmityötkään pois ole laskettu jos se on sen arvoista - mutta albanialaisveljesten pariin emme työn suhteen olleet enää kääntymässä.
No comments:
Post a Comment