Osa 5:

Torstai 21.2. - Tiistai 26.2.

Junamme saapui Southern Crossille ja meillä ei ollut majapaikkaa. Matka oli kulunut virolaisen Alexin hyvin rasistisia juttuja kuunnellessa “...so I told this lady nigger that you’re a pretty nigger. Because that what she is, you know?” Salla ei edes kuunnellut, oli matkan kuulokkeet päässä. Juna-asemalta piti kuitenkin alkaa datailemaan että mistä saisi hostellin mieluusti viikkotaksalla siihen asti kun Alexin esittämä kaverin kautta hoidettu kämppä tulisi tapahtumaan.

Monta vesiperää, ja lopuksi saimme sängyt Flinders Street Backpackersista, jonne vaivalloisesti ihan liian isojen kantamustemme kautta hikisinä raahauduttiin. Eka yö oltaisiin eri huoneissa, sitten päästäisiin samaan kämppään. Otimme neljän hengen huoneet, joista tosin yhdessäkään hostellin huoneessa ei ollut kuin kolme henkeä - todennäköisesti ilmastointiteknisistä syistä. Oli aika kuuma edelleen.

Mä menin huoneeseeni ja Salla omaansa, ja molemmat tehtiin lyhyesti tuttavuutta omiin uusiin kämppiksiin, Sallan huoneessa oli joku italialainen jonka kanssa oli vaihtanut pari sanaa ja mun huoneessa oli Hubertiksi esittäytynyt saksalainen nuori kokki. 21 -vuotias poika oli mahottomassa kondiksessa ja kerto mulle heti innoissaan kuinka oli ostamassa salilippua ja oli tullut toisen kokkiystävänsä kanssa Ausseihin pitämään hauskaa ja työskentelemään vuodeksi.

Hoidettiin suihkut pois alta ja pölläiltiin hostellilla ja taidettiin jopa käydä alakerran kapakassa juomassa sihijuomat. Yöllä Salla laitteli lukuisia viestejä huoneestaan ku sille oli toiseksi huonekaveriksi ilmaantunut uusi-seelantilainen poika ei ollut antanut sen ollenkaan nukkua, oli höpisemällä höpissyt pari tuntia. Kuulemma kivaa oli ollut jutella hetkisen, mutta sitten se ei vain ollut hiljaa.

Seuraavana aamuna jätettiin laukut mun ja saksalaisten huoneeseen, koska piti kirjautua hetkiseksi ulos että pääsisimme samaan huoneeseen check-in -aikaan. Pienen ratikkaseikkailun myötä löysimme tiemme Melbournen eläintarhaan - ja oli syntymäpäiväni! Olin ollut täällä viimeksi 2009, ja oli ihan kiva käydä uudestaan. Salla sai irti kokemuksesta lähes kaiken mitä halusi, näki koalat ja vesinokkaeläimen ja pääsi silittämään kengurua, punapandaa ei tosin nähty kunnolla, se on Sallan all-time favorite. Sanomatta lienee selvää että oli kuuma. Käytämme paljon viehättävää “nyt puskee muuten soijaa” -sanontaa. Jalat olivat molemmilta käpystelyn jälkeen loppu, mutta illalla päätimme juhlistaa vielä mun 31 -vuotisuutta muutamalla oluella.

Ei oo ihan sama enää olla näissä reissuissa kun on yli kolmikymppinen. Onhan täällä muitakin, mutta on toi backpacker -kokemus kaikkineen vähän nuorempien heiniä. Kivaa mulla toki on, mutta kyllä mä muistan aiemmilla reissuillani olleeni enemmän täpinöissäni kaikesta. Varsinkin naiskauneudesta. Nyt mä oon tämmönen vähän vanhempi ukkeli joka toki edelleen hengaa ja jutustelee ihmisten kanssa, mutta enemmän ulkopuolisena. Salla myös muistuttelee tasaisin väliajoin miten vanha mä oon .

Haimme muutaman olusen ja menimme loppuillasta alakerran baariin jatkamaan. Mulle tuli aika hyvissä ajoin sellainen olo, että haluan juhlistaa tätä syntymäpäivääni roskaruualla ja menemällä nukkumaan, ei täältä mulle mitään jäisi käteen. Salla oli hyvällä tuulella ja jäi vielä hetkeksi ihmishälinään. Mutustelin tyytyväisenä KFC:tä kun näin ystäväni tulevan ylös ja suuntaavan itsekin kylmiöön jotain syötävää näpsäisemään. Lähdin nukkumaan tyytyväisenä.

Heräsin ennen aamuseitsemää ja nousin sängystäni tsekkaamaan yläpunkkaa. Salla ei ollut sängyssään. Pieni paniikki nousi. Yritin soittaa, ei vastausta. Mitä ihmettä. Menin respaan ja kuvailin ylimielisen oloiselle tiskiukolle Sallaa ja hän vaikutti heti tietävän kenestä on kysymys. Hän sanoi “She’s with someone, don’t worry.”

No hyvä tietää että hän oli hostellissa. En saanut kuitenkaan mielenrauhaa murehtimiseltani ja jäin koneelle lukemaan vanhoja blogimerkintöjäni ja yritin soitella tasaisin väliajoin perään - ei vastausta. Parin tunnin odottelun jälkeen huoli alkoi todella nousta. Oltiin kuitenkin suurkaupungissa. Kävin koputtamassa saksalaisen ex -huonetoverini Hubertin oveen ja tämä oli ihan pihalla kun yritin selittää huolestumiseni syitä. Lopulta menin takaisin huoneeseemme ja jäin sänkyyn pyörimään, yrittäen soitella perään.

Lopulta Salla tuli huoneeseen, kello 10 aikoihin, hyväntuulisena. Ei ollut kuullut puhelimen soineen, oli ollut yön yli henkilökunnan jäsenten kanssa niiden huoneessa ja nukahtanut sohvalle. Mä yritin purkaa ahdistustani sanoiksi, ja sitä miten hajalla olin viimeiset pari tuntia ollut, ja Salla pyyteli anteeksi. Mä en ikinä halua olla kenestäkään noin huolissani, hyi olkoon. Salla otti vielä pari tuntia lepoa, ja mulle soitettiin tämän aikana jostain ravintolasta että jossain 30min junamatkan päässä olisi ollut kitchen hand -työrooliin testipäivä. Tätä oltiin kaavailtu Sallalle mutta nyt ne soitti mulle siinä ymmärryksessä että mä olisin menossa, eikä edes jaksettu alkaa säätämään. 

Sallan levätessä kirjoitin todella tulenkatkuisen palautemailin hostellin palauteboksiin. Ilmeisesti kusipäinen respajätkä oli olettanut että joku sen työkaveri aikoo skorettaa ja ei halunnut kertoa mulle missä Salla on - tai edes tiedottaa työkavereilleen että pyytäisi ilmoittamaan mulle missä tämä menee. Mä kyllä olin aamulla niin huolestunut, että kyllä kuka tahansa olisi siitä ymmärtänyt asialle jotain tehdä. Sen sijaan mä sain kieriä kauheissa fiiliksissä kolme tuntia.

Olen unohtanut kertoa kämppiksestäni, joka on aika värikäs tapaus. Nigerialaissyntyinen, ammatikseen Singaporessa koko ikänsä futista pelannut Caspar Agu. Mies on oikein ystävällisen oloinen ja aina jutustelee mulle, mutta Sallalle vähemmän. Tosin Salla aina kertoo sen heittäytyvän tosi tuttavalliseksi kun mä lähden huoneesta. Tämä kaveri on tullut viettämään 3kk Australiassa ja viettää siihen nähden yllättävän paljon hostellilla, yrittäen vokotella neitoja. Lauantaina todistimme miten hän kirjaimellisesti kaatoi votkaa italialaistytön kurkkuun, ja antoi tälle enemmän tai vähemmän toivottuja jalkahierontoja.

Lauantai meni rauhallisemmissa merkeissä, Salla osti hienon paidan ja käytiin Fitzroyssa uudemman kerran Mana Barissa iltaa viettämässä. Ihan vain katselemassa meininkiä ja miten kyseinen kaupunginosa näyttäytyy yöllä. No ihan mukavasti. Takaisin ratikalla ajaessa joku vanha juoppo jututti Sallaa tosi ahtaassa vaunussa ja tämä vilkuili muhun paljon kertova ilme kasvoillaan. Mua nauratti.

Keskustassa oli kauhea hälinä, ja ihan liikaa jengiä - joku World Travel Expo. Onneksi oli tälle viikonlopulle majoitus, ei kuulemma ollut itestäänselvyys. Haettiin 7/11:stä nuudeleita jotka nautiskeltiin hostellin tällä kertaa hiljaisemmassa aulassa. Sallalla lävähti keltaista nuudelikastiketta uudelle paidalleen. Sitä ärsytti suurenmoisesti. Menimme hyvissä ajoin nukkumaan, ja yöllä heräsin siihen kun tumma ystävämme C. Agu raahasi italialaistytön huoneeseemme, yrittäen ilmeisesti lämmittää tätä. Tyttö ei lämmennyt, vaan näppäisi itsensä aika voimakkaasti kiinni pitäneen miehen näpeistä. Erikoisukkeli.

Sunnuntaina piti keksiä jotain tekemistä, maanantaille olimme päättäneet omistautua työnhaulle. Katselimme netistä aktiviteetteja ja sellaiseksi päätettiin Williamstownissa käyminen. Edestakainen lautta olisi maksanut turhan paljon, mutta yhdestä suunnasta saattoi maksaa - junailimmekin sitten puolisen tuntia Williamstowniin. Ihan kivan oloinen kaupunginosa, joka poikkeuksellisesti oli sunnuntaina eloisa Melbournen alueella. Ydinkeskustan liikeistä ja jopa kahviloista on sunnuntaisin moni kiinni.

Liikkeiden kiertäminen ei tuonut mitään ihmeellistä uutta mutta oli ihan kiva käveleskellä ja esitellä totaalisen mauttomia t-paita -rusketusrajojaan. Sallaa saattoi hävettää. Lauttaa odotellessa lillutimme jalkojamme meressä, joka oli mukavaa. Ai niin! Salla sai lippuoston yhteydessä vaihtorahaa siten, että se jäi koko reissusta 5 dollaria voitolle.

Alexin meille säätämä majoitus osoittautui vesiperäksi, ukko ei vastannut puhelimeen ja laittoi ihmeellisiä tekstiviestejä. Alexkin yritti sille soittaa mutta ei vastausta. Ei auta, uuden etsintään.

Illalla kävimme kiertelemässä vielä katselemassa Yarra -joen ympäristöä yöloistossaan, ja nättiä oli. Yö yöltä raskaammaksi käynyt Caspar tepasteli läpi yön edestakaisin ja laittoi valotkin kerran röyhkeästi päälle korjatakseen tuuletinta. Nyt se oli Sallan kanssa kahdestaan ollessaan kuulemma jo alkanut kehua sen hiuksia ja muutenkin nätiksi.

Maanataina päätimme olla toimeliaita, ja aloimme aktiivisen työnhaun heti aamusta. Koneella kyttäilyn lopputulemana mulle tuli työtarjous tehdä tilastopalvelua paikallisesta lätkäliigasta joka vaikutti ihan hauskalta hommalta. Se, tuleeko siitä mitään selviää tuonnempana. Salla oli herännyt kauheaan kurkkukipuun, jonka alkuperää yritimme miettiä - olisiko se vilustunut siellä Kyabramissa? Melkoisella viiveellä kuitenkin.

Yhden forumin kautta mulle tutuksin tullut Vikstenin Jukka laittoi mailia jonka mukaan nyt olisi kova kysyntä erilaisissa tapahtumakasauksissa ja messuhommissa, ja että meidän kannattaisi käydä uudemman kerran Hotel Discoveryn työnvalitystoimistossa. Kävelimme sinne apteekin kautta, Sallan kurkkukipu oli sen verran paha ettei sitä kauheasti huvittanut soitella työpaikkojen perään.

Discoveryssa tuntui aluksi koittavan taas sama vesiperä kuin viimeksi: “teidän pitäisi olla asukkaina täällä että voisimme laittaa teidät jonon etusijalle.” Kun mainitsin Jukan nimen ääni muuttui kellossa. Nainen alkoi oikeasti etsimään töitä. Ikävä kyllä heidän kauttaan suurin osa välitetyistä duuneista on erinäisiä urakkahommia joissa miehiä haetaan enemmän. Lopulta hän sanoi että mulle olisi töitä Formula 1 -kisojen kasauksessa, reilun kahden viikon ajaksi. No mikäpä siinä! Sain ohjeistukseksi olla aamuseiskalta jonkin rakennuksen luona Albert Parkissa.

Sallaa kismitti sukupuolisyrjintä, ja niin muakin. Olisi ollut kiva että molemmille olisi löytynyt jotain. Työpaikan vaatimuksena oli että haen turvakengät, jotka pienen haun löytyi aika läheltä meidän hostellia. Enpä olisi osannut kuvitella tarvitsevani turvakenkiä täällä, ne olisi ehkä joidenkin kontaktien kautta ollut hoidettavissa.

Kävimme Fitzroyssa tarkoituksenamme käydä jakamassa CV:itä ravintoloihin mutta ei meitä sitten huvittanutkaan, ja syötiin vaan vähän.

Palatessamme hostellille Salla törmäsi erääseen Robiin joka oli ollut mukana henkilökunnan jatkoilla perjantaina, ja kertoi työnhaun hankaluudesta. Rob tiesi heti sanoa että alakerran ravintola saattaisi tarvita uutta baarityöntekijää, ja kävi kysymässä omistajalta. Ja kyllä vaan, jos Salla hankkisi asianmukaisen anniskeluluvan (joka maksaa 50 dollaria ja sen saa päivässä), paikka olisi ilmeisesti hänen. Rob pyysi myös Sallan puhelinnumeroa, jonka tämä antoi mielellään (uu-uu!).

Kävimme samaisessa ravintolassa osallistumassa visailuun josta saimme lohdutuspalkintona makeiskorin. Oltiin aika huonoja.

Yöuniamme vaivasi taas herra Agu. Mikä helvetti siinä on ku mies ei osaa olla paikallaan yöllä?

Aamukuudelta heräsin vetämään kamppeet ylle, hotkaisin aamupalan ja katosin todella sateiseen Melbournen aamuun. Olin jo työkontissani odottamassa työtehtävien jakoa yhdeksän aikaan kun Salla (jolta ei kipeän kurkun takia juuri ääntä irronnut) soitti miten tämä ihmemies oli yhtäkkiä mun lähdettyä heittäytynyt liiankin tuttavalliseksi - alkanut hieromaan jalkoja kysymättä kunnes Salla oli karannut suihkuun. Suihkun jälkeen oli vielä (paidattomana) tarjonnut selkähierontaa. Tähän Salla oli sanonut voimallisemmin EI. Sitten mies oli vähän luovuttanut, mutta melkoisen erikoinen hiippari oli kyllä kyseessä. Kun kysyin josko tästä pitäisi ilmoittaa vastaanottoon Salla rauhoitteli että oli se kuitenkin puhetta ymmärtänyt. Mä olin hyvin hilkulla lähteä hostellille, mutta sinne palauttuani iltasella asialle jo naurettiin.

Kerron mun formulapäivästäni lisää ensi kerralla. Tsaudi!

OSA 6 >