Osa 8:

Sunnuntaakki 17.3. - Sunnuntaakki 24.3.

Olin tosiaan pienoisessa kolarissa. Aika nopeesti tuli ja meni koko tilanne, ja nostin pojan ylös, hiukan huolestuneena että onkohan sille käynyt kuinkaan ja kuinkahan raivona se on muhun kun olin rynnännyt eteen. Poika oli ok, ja alkoi laittamaan ketjuja hämmentyneen oloisena takaisin pyöräänsä. Tsekkasin myös auton kyljen jota vasten tämä oli kaatunut ja kerroin kuskille ettei siinä oikein mitään suurempia jälkiä ollut, ja tämä jatkoi matkaansa. Sallan mielestä siihen tuli jonkinlainen kolhu mutta ehkä olin itse hiukan pihalla tilanteessa. Käteen alkoi sattumaan vasta vähän myöhemmin, olihan poika ennen tuplavolttiaan päästellyt mua kylkeen ihan kunnon haipakkaa.

Sunnuntaina kävin myös formuloissa, katsomassa kun Kimi voitti! Olin kolmatta kertaa katsomassa Melborunen GP:tä, ja nyt sitten tuli sellainen tulos kuin pitikin. Juttelin kahdelle vaalealle tytölle autojen mölistessä taustalla suomeksi, olihan heillä suomen liput paidoissaan, ja nämä nyökkäilivät hymyillen. Kisan päätyttyä kuulin heidän puhuvan englanniksi, ja mulla oli hiukan hölmö olo. Mutta Kimin puolesta oli hyvä mieli. Kävellessäni portille mulle alkoi höpisemään hyväntahtoisen oloinen irkkusälli joka esittäytyi Tomiksi. Päätimme kävellä muutaman kilometrin patikan keskustaan, kun joukkokulkuvälineet olivat luonnollisesti ihan tukossa.

Tulimme Tomin kanssa hyvin juttuun, ja olin tässä viettämässä St. Patrick’s Dayta ihan aidon irkun kanssa - piti siis hakea parit oluet. Mä vakuuttelin Tomille ettei tässä mitään ongelmia tule, poliisilla on muutakin tekemistä kuin katsella kellä on kädessään alkoholia. No, Southern Crossin paikkeilla mulla oli juuri olut loppunut ja kurotin pussista seuraavaa kun kolme poliisia ottivat meidät jututukseen. Avoimen alkoholijuoman kanssa liikkuminen kun vain sattuu olemaan keskusta-alueella laitonta. Mulla ei sellaista ollut, mutta Tomilla oli. Ja se joutui antamaan tietonsa poliisille. Se harmitti häntä hiukan, ja mua nauratti, koska mä olin se joka oli vakuuttanut että mitään ongelmia ei tule. Itse avasin seuraavan ja jatkoimme keskustaan jossa Salla oli jo odottelemassa.

Tom oli pitkätukkainen, sympaattinen hevari, joka työkseen suunnitteli lentokoneita, airbusille. Yritys kuulemma mielellään lennättää insinöörejään ympäri maailmaa kartuttamaan kokemusta erinäisiin toimistoihinsa. Nyt Tom näki Sallan, ja taisi heti vähän kiinnostua. Itse olin kertonut että nuorempana poikasena olin itsein kovasti metallista innostunut, ja Tom piti itsestään selvänä että Salla oli myös samaiseen musiikkiin perehtynyt - ja ensimmäisiä kysymyksiä tuopin äärellä olikin “so Salla, what kind of metal are YOU into?" Kyseli se kaikenlaista muutakin joka oli mun mielestä kauheen huvittavaa ja vaivaannuttavaa.

Menimme loppuillasta irkkubaariin katsomaan kuinka tanssi taittuu vihreisiin pukeutuneelta juhlijamassalta, ja ihan kivastihan se taittui. Haimme juomia vuorotellen, ja kalliiksi tuli. Loppuillasta Tom haki meille rommikolat, jotka olivat mun kohdaltani se yksi liikaa. Kerroin Sallalle haluavani lähteä ja tämä oli samaa mieltä - Tom rohkaisi mielensä ja kysyi Sallan puhelinnumeroa, jonka tämä sai. Tosin Sallalla ei ollut minkäänlaista aikomusta vastata tämän tekstareihin ja puheluihin, yksi Jason oli tarpeeksi.

Mä nuokuin ratikassa melkein jonkun sällin päälle, ja Salla yritti parhaansa jalallaan estää mun kellahtamista sitä vasten (se istui vastapäätä mua). Seuraavana päivänä sattui päähän. Tom laittoi Sallalle viestiä, johon tämä ei vastannut.

Unohtui kertoa tuosta meidän Victoria Museum -keikasta yksi hauska yksityiskohta. Kiertelimme museon lahjaliikeessä ja mä totesin Sallalle parin lapsen kiipeillessä kirjahyllyillä että “tuossa käy huonosti” ja Sallan vastatessa Sallamaiseen tyyliin “toivottavasti”, naurahti lasten äiti ääneen ja moikkasi meitä Suomeksi. Salla luikki jo vähän karkuun ja toivoi ettei nainen kuullut hänen kommenttiaan, mä ite jäin vaihtamaan sen kanssa pari sanaa. Australialaisen miehen kanssa avioitunut ja kaksi lasta saanut nainen jonka nimeä en enää muista nauroi mulle törmäävänsä silloin tällöin suomalaisiin jotka luottavat vähän turhankin paljon kieleensä jota hyvin suurella todennäköisyydellä kukaan ympärillä ei ymmärrä. Oli törmännyt lenkkeillessään suomalaisiin jotka olivat vieressä todenneet jotakuinkin että “vois tuoki ämmä pitää piskinsä hihnan päässä”.

Mitäs viime viikolla tapahtui? No ei ihan kauheesti. Salla oli aika lähellä työllistymistä jossain lihamyymälässä ja kävi haastattelussa, mutta tällä kertaa homma meni jollekulle muulle. Totta puhuen sinne olisi ollut aika pitkä junamatka päivittäin ja se saattoi vaikuttaa myös heidän päätökseensä ottaa joku muu. Mutta Salla oli vakuuttunut että se oli tyrinyt siinä haastattelussa jotenkin - en mä sitä usko.

Viimeisen parin viikon aikana olemme saaneet kuulla pariin otteeseen möykkää alakerrasta, kun yksi talomme pitkäaikaisimmista asukeista, Nigel (33) on ollut huumehöyryissään hiukan agressiivinen. Miehen elämäntarina on hiukan surkea, vetänyt aikalailla kaikkea mahdollista, viimeisen 20 vuoden aikana ei kovinkaan monta kemikaalivapaata päivää ole viettänyt. Ihan symppis kaveri, mutta nyt se kärsi rahavaikeuksista, tyttöystävä on jättänyt, tekohampaat hukassa (kyllä, kuulit oikein) ja nyt se otti äänekkäästi yhteen yläkerrassa meidän kanssa asuvan Aaronin (29) kanssa. Väittelyt aiheena oli kuka oli velkaa kellekin, ja kuka oli pöllinyt kenenkin ruohot. Ei olla tuolle lainaamassa.

Mä tylsistyin toimettomuuteen tiistai-iltana ja laitoin formulapomolleni Adamille viestin josko jotain hommia vielä olisi, ja seuraavana aamuna se sitten soittikin. Vietin ke-pe purkuhommissa, jotka eivät olleet ihan niin paskamaisia kuin alunperin luulin. Ihan tarpeeksi paskamaisia kuitenkin. Oli ihan mukava nähdä niitä työkavereita, etenkin sitä Matt Cullenia, jonka kanssa tulin juttuun alusta asti.

Pitkän suostuttelun jälkeen Salla suostui Jasonin kanssa torstaina ulos, edelleen toki kaverimeiningillä, senhän se oli sille tehnyt selväksi ennen ensimmäistä tapaamista. Vaivaantunut kohtaaminen oli ollut taas, Jason oli nappaissut Sallaa kädestä jonka tämä oli nypännyt välittömästi pois, ja loppuillasta jo hiukan tuskastuneen oloinen 29 -vuotias oli kysynyt “we need to decide if we’re just friends or something more” johon Salla oli hämmentyneenä vastannut “I thouht that was clear?”. Jason oli ollut asian kanssa ok.  Mutta sen jälkeen ei ole viestitellyt.

Seinänaapurimme Steph oli tekemässä lähtöä lauantaina ja halusi juhlistaa asiaa lähtemällä ulos parille drinkille Daven, jonkun (yhden lukuisista) Daven naispuolisen kaverin ja Sallan kanssa. Mä en ollut juhlatuulella koska mä en piittaa oikein noista bilehuumeista joita Steph napsi. Konkkaronkalla oli hauskaa, ja Steph lähti aamuseiskan aikaan lauantaiaamusta liikkeelle. Olin sen verran sen kanssa jutellut viimeisen parin päivän aikana että oli tullut selväksi tämän potevan lievää kotiinpaluuahdistusta, niinkuin itsekin koin Uudesta Seelannista palatessani. Ei kauheasti rahaa tilillä, ei työtä, ei mitään - vain paineita siitä että “nyt pitäs vissiin aikuistua”. Aivoinfarktin kärsinyt äitinsä voi nyt jo ihan hyvin, mikä oli hieno kuulla.

Mä kävin itse aamusta viettämässä laatuaikaa itseni kanssa kaupungilla. Elokuvateatterilla onnistui klassinen “yhdellä lipulla kaksi leffaa” -temppu, koska ovia ei sen kummemmin vartioida kunhan pääsee pääkäytävään. Kävin tsekkaamassa Bryan Singerin hauskan Jack the Giant Killerin ja uusimman, puuduttavan Die Hardin.

Lauantaina lähdimme juhlistamaan yhden talomme asukin, Lou -nimisen tytön (Louise?) 30 -vuotissynttäreitä. Kävimme Polly’s -baarissa Fitzroyssa kohteliaisuuttaan hetkisen istumassa ja turisemassa ja lähdimme pizzat kädessä takaisin kotiin. Salla joutui taas Aaronin, toisen naapurimme puhevyöryn uhriksi. Toisaalta helppoa kun ei tarvi ite keksiä jutunaihetta.

Kun palasimme kämpille, juttelin Loun kanssa tarkemmin siitä miten tärkeää olisi viettää enemmän aikaa talon omalla porukalla - jengi viihtyy turhankin paljon omissa oloissaan. Mä lupasin järkätä tulevalle viikonlopulle jonkinlaisen yhdessäolopäivän, grillausta ja singstaria.

Ensi torstaina Melbourneen olisi saapuva serkkupoikani Perttu. Sitten voin sanoa että 3/4 Huhtasen klaanista on reissannut mun kanssa Oseaniassa. Ja vissiin myöhemmin tänä vuonna täyttyy 4/4. Palataan.

P.S. Lukeeko tätä joku? Let me know.

OSA 9 >