Osa 7:

Sunnuntai 10.3. - Sunnuntai 17.3.

Taas hulahti viikko menemään, ja kohta viisi viikkoa ollaan oltu täällä. Työkuviot eivät ole menneet kummallakaan kauheasti eteenpäin lukuunottamatta mun pariviikkoista formulakomennusta. Viimeinen kasausviikko meni pitkiä päiviä tehdessä ja mut laitettiin loppupäivinä vetämään pieniä kasaustiimejä ympäri rataa - kartta käteen, trukki alle ja lattiaa tuonne ja tuonne. Ärsyttävää joutua potkimaan muita persuksille. Heti kun pomoja ei näkynyt, osa parikymppisistä työläisistä aloittivat perseilyn ja maleksimisen. Helteistä oli koko kasausajan ja hikoilin muutaman gallonan verran. Luonnollisesti kasauksen loputtua kaupungin ylle saapui viileä saderintama, ja nyt pari päivää on kuljettu sateenvarjon alla ja ihmetelty miten kylmä täällä voi öisin olla (talon lämpöeristys on todella heikko).

Kerrataas mitä tässä viikon mittaan on sattunut. Viime kerralla nimesin muutaman hassun yhteentörmäyksen joissa olemme osuneet samoihin ihmisiin 5 miljoonan hengen asuttamassa kaupungissa joka on täynnä turisteja tähän aikaan vuodesta. Muutama juttu unohtu kertoakin. Olimme viimeisiä päiviä Flinders Streetin (paskassa) hostellissa kun satuimme näkemään ihan hostellimme edessä pari italialaistyttöä jotka olivat myös hylänneet albanialaisorjapiiskuri Sullyn farmin, ja olivat suuntaamassa Tasmaniaan farmihommiin. Vaihdoimme puhelinnumerot, tytöt olivat tämän työn jälkeen lähdössä kotiin ja heillä oli mahdollisesti auto tulossa halvalla myyntiin. Kuka tietää mikä tilanne silloin tulisi olemaan.

Toinen erikoinen sattuma oli, kun Salla oli pikapankilla ja aloin tarkastelemaan yhtä keikkajulistetta tarkemmin - selvisi että eräs Flinders streetin hostellin mukavista asiakaspalvelijoista (ainoa) soitti orkesterissa nimeltä Sordid Ordeal. Bändinimenä ehkä australialaisin mahdollinen. Ja olivat olleet juuri keikalla ihan meidän huudeilla Brunswickissä. Tuo pitäisi mennä tsekkaamaan jossain vaiheessa.

Sunnuntaina käväisimme ihan ajan kanssa Queen Victoria Marketilla, jossa myytiin kyllä ihan kaikkea. Salla osti korealaiset sukkahousut, mä jatkoroikan ja pari postikorttia. Löyty myös paikka missä teettää kopiot meidän talon avaimista parilla dollarilla, meillä oli vain yhdet. Torin hälinästä kävelimme helteessä Victoria Museumiin, joka oli sekoitus luonnontieteen museota ja osittain sukellus Melbournen ja Victorian historiaan ja syntyyn. Dinosauruksia, hyönteisiä, ällöttäviä kaloja, mannerlaattoja ja spekulaatiota siitä miten dinot kuoli. Nää on kaikki tullu nähtyä paremmin tehtynä jossain muualla, mutta lippu ei ollut kallis.

Mielenkiintoisin osuus minulle oli tsekata Melbournen omaan historiaan keskittynyt alue, jossa oli isoja mustavalkosia kuvia pitkälti yli sadan vuoden takaa. Elizabeth streetin ja Bourke Streetin tunnisti itsekseen, ratikat kulkivat jo tuolloin. Australian oma urheilusankari Phar Lap oli saanut valtavat osion itselleen, ja tarinan luettuaan sen toki ymmärsikin. Uudesta Seelannista 20 -luvun loppuvuosina Australiaan tuotu ravihevonen (kyllä vaan) oli 30 -luvulla suvereeni, ja vangitsi kansakunnan huomion täysin. Phar Lap oli Australian ensimmäinen kansallinen ikoni jonka kuolema 1936 oli lähes kansallinen surupäivä. Phar Lap oli täytettynä täällä, ja tämän sydän oli näytillä Te Papan museossa Wellingtonissa, jossa muistan sen nähneenikin.

Tiistaina Salla lähti pitkän suostuttelun myötä ulos aiemmin mainitun Jasonin kanssa, lähinnä koska koki sekoavansa näiden neljän seinän sisällä. Itse kävin katsomassa taas yhden elokuvan. Liityin Sallan ja Jasonin seuraan ja mua nauratti miten hyvin Sallan mielikuva kaverista vastasi omaani. Poika on äänessä aika paljon, hiukan ressukka ja sillä on mielipide ihan kaikesta. Kuulostaa vähän multa! Jason taitaa olla vähän ihastunut Sallaan, vaikka se yrittikin tehdä sille asian selväksi. Salla on saanut siltä viestejä pitkin viikkoa, ja joka päivä pyrkii keksimään uuden tavan sanoa ei. Nähtäväksi jää koska seuraavan kerran sillä loppuu syyt kesken.

Loppuviikosta Sallan pari viikkoa kestänyt kurkkukipu vihdoin hälveni lääkityksen avulla, joka oli helpotus. Löysimme naapurista ihan kivan ravintolan josta saa hyvää gourmetpizzaa, joka toki ei Sallalle käy, joka “syö terveellisesti". Ärsyttävää.

Keskiviikko oli mun viimeinen työpäivä, ja vaikka mulle tarjottiin viikon jatkoa, sanoin “kiitos, ei kiitos”. Tää oli nähty, ja ihan pirun raskasta suhteessa siihen rahaan mitä siitä saa. Torstaille sai ilmaisen sisäänpääsyn netin kautta formula-alueelle jota kävimme Rantasen kanssa ihmettelemässä. Näkipä Salla nyt sitten tuonkin, ja ihan näkemisen arvoinen kuulemma oli (lähinnä koska se sai jotain promootiovitamiineja ilmaiseksi).

Perjantaiaamu. Seinänaapurimme, saksalainen Steph oli poissaolevan oloinen ja kuulimme seinän läpi jonkun joutuneen sairaalaan. Kysyin mieheltä asiasta ja kauhistukseksemme kuulimme tämän äidin joutuneen pikaiseen leikkaukseen kotipäässä aivoverenvuodon takia. Oli herännyt viettämään omaa 60 -vuotispäiväänsä ja valitellut kovaa päänsärkyä, mennyt sairaalaan ja joutunut suoraan leikkaukseen. On muuten melkolailla pahin painajainen mitä voi sattua kun on 18 000 kilometrin päässä kotoaan. Nyt Steph ei voinut kuin istua ja odottaa, että pitääkö lähteä kotiin. Aika avuton olo oli meilläkin.

Otimme asiaksemme kävellä lähellä olevan Lygon streetin läpi, vieden muutamiin paikkoihin CV:t, toivoen että jollakulla sattuisi olemaan työvoimapulaa. Parissa paikassa laput otettiin vastaan ja jopa ohjeistettiin ystävällisesti miten ja mistä duunia voisi löytyä. Meitä molempia hiukan ahdisti tälläinen itsensä tyrkyttäminen, mutta tällä tavalla työtä löytyy todennäköisemmin kuin netti-ilmoitusten kautta, joihin hakee sadat muut yhtä aikaa.

Sallaa oli vaivannut peilittömyys kämpässämme, ja lähdimme parin ratikkavaihdon kautta tsekkaamaan Ikean tarjontaa. Sallan eka Ikeakäynti, muutes - ei oo paljoo missannu. Pitkän hortoilun jälkeen soppeli peili löytyi 40 dollarilla ja se sitten raahattiin 45 minuutin ratikkamatkan verran kotiin, hirveessä ryysiksessä. Mutta nyt näkyy peilistä ihan kokonainen Salla.

Palasimme kotiin, ja mulla oli virta hiukan vähissä. Lysähdin koneelle datailemaan. Steph ei ollut vielä kuullut paljon kotoaan, mutta ilmeisesti leikkaus oli mennyt ihan hyvin ja äitinsä nukkui rauhallisesti. Steph pyysi Sallaa kaveriksi itselleen johonkin taidenäyttelyyn, ja tämä lähti mukaan mielellään. Punapää sai päähänsä pyöräilykypärän, ja alleen miesten polkupyörän. Mä jäin pelaamaan Civilizationia.

Sallalta tuli jonkin ajan päästä viesti: “VITTU MITEN VAARALLISTA”, viitaten siihen miten hirvittävää on suhata autojen seassa kauheeta vauhtia väärällä puolella tietä. Mä jatkoin pelaamista hetken ja lähdin käymään keskustassa, ilma kun oli nätti. Kävelin keskustasta takaisin 5km ja kuuntelin Nine Inch Nailsia, ja vaihdettiin Sallan kanssa pari viestiä illan mittaan. Kävin Brunswick Hotellissa tsekkaamassa loistavan blues/bluegrass -pumpun Transvaal Diamond Sydnicaten, ja kävelin takaisin kämpille jossa naapurihuoneen jätkät, niiden joku naispuolinen ystävä ja Salla maistelivat vinettoa. Mä olin puhki ja menin nukkumaan.

Kun reissaa jonkun kanssa, pitää aika ajoin ottaa yhteen. Niin teimme lauantaiaamuna, ja ääniäkin hiukan korotimme. Kun olimme todenneet pahimpien höyryjen olevan purettu lähdimme etsimään itsellemme pekoni-muna -aamupalaa. Pihalla satoi, ja ikeasta ostettu halpa sateenvarjo sai heti käyttöä.

Bongasimme toisella puolen katua mukavan oloisen paikan jossa ikkunassa luki “All day breakfast”, ja kärsimättömänä vilkuilimme kadun yli. Mun kantti petti ja lähdin ylittämään katua todeten ettei tuossa yksikään auto liiku. Yhtäkkiä jotain tapahtui, horjahdin kun jotain mätkähti kivuliaasti oikeaa kylkeäni vasten. Seuraava asia jonka tajusin oli Sallan huuto “voi herranjumala”, ja nuoren miespuolisen pyöräilijän mätkähdyksen maahan kimmoten auton kyljen kautta kolmen metrin päässä vasemmalla. Itse en edes kaatunut, enkä ehtinyt edes vielä tajuamaan miten pahasti kaveri oli muhun osunut, mutta ryntäsin auttamaan poikaa.

OSA 8 >