Onpa hassua kerrankin kirjoittaa kotosuomesta merkintä, yleensä aina pyrin tekemään nämä tekstit reissun päällä - laiska kun olen.

Kiirehdin Riikassa sen viimeisen merkintäni lopun valmiiksi kun Sirpa tuli mua jo hoputtamaan. En ehkä tarpeeksi ehtinyt kirjoittamaan kuinka mukavaa oli nähdä Tainaa ja Pietroa. Pariskunnalla on erinomainen huumorintaju eikä varsinaisesti tullut aika pitkäksi.

Nyt olimme vielä menossa heidän luokseen lounasta nauttimaan. Otimme alle punaisen taksin (ilmeisesti se "virallinen" väri täällä), joka ei paljoa meiltä kyydityksestä kyllä laskuttanut. Pietro oli meille tehnyt lounaaksi risottoa, jota italialaiseen tapaansa aiheetta vähätteli. On muuten jätkä melkonen kokki. Ja jälkiruuaksi oli leiponut todella hyvää piirakkaa. Tässä taloudessa on selkeää kuka kokkaa. Höpisimme vielä joutavia, kävimme Sirpan kanssa kaupassa ja sitten mun pitikin jo kiiruhtaa juna-asemalle - Sirpan lento oli lähdössä vasta vähän myöhemmin joten hän jäi vielä asunnolle. Pietro kävi saattamassa mun bussilla perille, kun aikataulu alkoi vaikuttaa tiukalta. Pikkasen alkasi muuten jo jännittämäänkin kun ei meinannut kyseistä junaa löytyä. Vain pari hassua minuuttia oli jäljellä kun ankean näköinen rautamato löytyi pihalta.

Istuin paikalleni josta olisi pitänyt oikein napata kuva – kolme päällekkäistä ”hyllyä”, joista keskimmäiselle oli niputettu lakanat ja petivaatteet, ylimmälle varmaan oli tarkoitus heittää matkatavarat ja alin oli istumista ja nukkumista varten. Ylähyllyllä oli käärittynä patja. Edessä oli 16 tunnin istunto junassa jossa kukaan ei osannut sanaakaan englantia. Vessat olivat sentään siistejä ja vanhat rouvashenkilöt tarjoilivat kahvia ja teetä. Mun Ipod oli taas kerran pelastava tekijä, sinne oli tallennettuna leffoja ja sarjoja jotka pitivät mut kiireisenä suurimman osan aikaa. Puolenyön aikaan juna pysähtyi rajalle jossa tulliviranomaiset käänsivät kaikkien paikat ympäri ja kyselivät kovia kysymyksiä… kaikilta paitsi multa. Eivätpä osanneet englantia. Vastapäätä mua istunut nainen aina selitti kaikille ohikulkeneille viranomaisille mun kielitaitoni rajallisuudesta. En saanut ihan kauheasti unta, ja kauhea janokin alkoi vaivaamaan. Olin jäystänyt mukaan ostamani patongin ja mun vesipullo oli huvennut olemattomiin. En löytänyt junasta minkäänlaista ravintolavaunua, ja hiippaillessani kuorsaavien ihmisten keskellä löysin vain kiehuvaa vettä sisältäneen vesitankin. Täytin vesipulloni tulikuumalla vedellä, ja menin takaisin paikalleni. Junassa oli muutenkin niin kylmä, että lattianrajassa tuntui olevan miinusasteita. Ei tarvinnut kauaa pitää vesipulloa ikkunan vieressä lattialla että se oli jääkylmää.

Aamuyhdeksältä juna saapui moskovaan. Ikkunasta ulos vilkaistessa näin vilaukselta paikallisen yleisradion valtavan tornin, joka taisi muutama vuosi sitten palaakin. Ei oikein ollut löytynyt sammutuskalustoa joka olisi riittänyt noin korkealle. Olin tullut Moskovaan katsomaan paitsi kaupunkia – myös ystävääni Caritaa, jonka olen tuntenut jo.. viiden vuoden ajan. Jonkun Festarihömpötyksen kautta aikanaan kuitenkin. Carita oli luvannut tulla vastaan asemalle aamusta, mutta laittoi viestin olevansa muutaman minuutin myöhässä. Nousin junasta ihmettelemään kaupunkinäkymää jollaista en ollut koskaan aiemmin elämässäni kokenut. Jos mun olis pitänyt suunnistaa itekseni jonnekin olisin ollut kusessa – en tajunnut yhden yhtä kirjoitettua sanaa ympärilläni. Carita toimi pelastavana enkelinä ja saapui paikalle. Minkäänlaista sotasuunnitelmaa meillä ei ollut päivän kulusta, olin vain todennut että jos hänellä olisi aikaa mua kierrättää parissa paikassa kaupungilla olisin kovin tyytyväinen. Aivan ensimmäisenä Carita varoitti kovinkaan äänekkäästi englantia puhumasta miliisien kuullen, itsestäänselvistä syistä.

Tulevan vuorokauden aikana Moskovan metroverkosto tuli mulle hyvinkin tutuksi, kun koikkelehdimme ympäri kaupunkia, ja pienikokoinen ystäväni aika ajoin pysähtyi ihmettelemään mukanaan ollutta mikrokokoista metrokartaa. Kävimme heittämässä mun kamat hostellilleni (Godzilla’s Hostel), ja otimme määränpääksi punaisen torin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävimme pikaisesti pyörähtämässä mukulakivetetyllä torilla ihmettelemässä luistelijoita ja ympärillä olevia rakennuksia. Myös muutamia torikojuja vilkaisimme, ja ihmettelin aikaiseen kellonaikaan nähden runsasta ihmisjoukkoa arkipäivänä. Carita muistutti että tänään on naistenpäivä, joka kuulemma on täällä iso juhla. Siltä vaikutti, niin paljon kukkakojuja ja kukat käsissään käveleviä ihmisiä päivän mittaan näimme. Kävimme ostarilla kahvilla, pyörähtämässä kauppakadulla – sekä lounastamassa melkoisen kalliissa italialaisravintolassa. Molempia painoi väsy, joten kävimme siestaamassa hostellilla hetkisen.

Alkuillasta oppaani halusi käydä näyttämässä mulle oman asuinpaikkansa toisella laitaa keskustaa, jonne metroiltiin ja käveltiin. Kerrostalon pihalla lauma ranskalaispoikia pelaili futista jäällä, ja kaatuili välillä kipeän oloisesti. Eipä näyttänyt haittaavaan. Majoitukseen oli oikein kunnon turvatoimet, Carita meni selittämään luukusta virkailijalle että kaveri tulisi käymään, ja siinä sitten menikin jonkin aikaa ennen kuin mua päästettiin edes metallipaljastimeen. En nyt ehkä kuitenkaan ihan harmittomimman näköisestä päästä ole. Jätin passin pantiksi ja kävin tupatarkastuksella. Tutustuin siinä pikaisesti Caritan kämppikseen Eevaan ja pariin muuhunkin nuoreen suomalaiseen joitten kanssa sitten lähdettiin päivällistä syömään. Yksi seurueessa mukana ollut oli Uzbekistanilaiset taustat omaava Anton, joka matkan varrella autto mua ostamaan kartongin Marlboroa serkulle. Makso n. 8 euroa.

Kävimme syömässä ja mukavia juttelemassa jossain lehmäteemaisessa ketjuravintolassa. Muut nuoret lähtivät siitä iltaa viettämään, me Caritan kanssa vielä yhtä isompaa ostoskeskusta tutkimaan. Moskova on kallis kaupunki, mitä moneen asiaan tulee. Alkoholi, ruoka ja tupakka ovat huokeita, mutta kaikki muu on kalliimpaa kuin vaikkapa Helsingissä. Ostoskeskuksessa oli kokonainen kerros jossa oli pelkkiä merkkivaateliikkeitä… vauvoille. Ja lapsille. Melkosta hommaa.

Ilta sujui lisää hyvin syödessä, ja ehkä asteen humalaisissa merkeissä. Naureskeltiin itsellemme ja muille, kippasimme alas viinipullon ja sitten olikin aika mennä nukkumaan. Caritan majoituksen turvatoimien takia sinne pääsi vain klo 01 mennessä tai 06 alkaen. Onneksi hostellihuoneessani sattui olemaan toinenkin peti joten homma ei ollut ongelma. Mä vain tavoilleni uskollisena häröilin unissani taas jotain aivan selittämätöntä, tällä kertaa heräsin siihen kun Carita nauroi katketakseen mun kaahiessa katonrajassa, yrittäen nypätä lamppua alas. Mullehan näitä joskus sattuu.

Aamulla ei ollut kauheaa kiirettä herätä, kunhan tuliaiset käytiin etsimässä ihmisille ja sitten Carita saattoikin mut jo junalle joka heittäisi mut lentokentälle. Tyttö oli uhrannut puolitoista päivää mun viihdyttämiseen - sillä olis muuten ollu luvassa limusiiniajelu kavereiden kanssa edellisiltana kaupungilla. Iso kiitos siis Caritalle, sekä Tainalle ja Pietrolle myös. Olipa mukava pieni reissu.