Katso Salmiksen loikkaa.

Osa 28: Queenstown, Christchurch

6.-9.4.2009

Länsirannikkoa alas ajellessa tosiaan satoi suurimman osan aikaa, joten meni vähä niinku ajamiseksi vaan. Tonnikala-makaronit tehtiin kerran kaatosateessa jonkinlaisen puukatoksen alla, josta oli näkymä johonkin historialliseen rantapalaan. Katto olis muuten auttanu mutta vettä tuli vaakatasos.

I-sitet on kieltämättä yks parhaista jutuista Uuden Seelannin matkailussa. Käppäilet vaan sisään ja ne buukkaa sulle majoitukset ilman mitään välityspalkkiota asiakkaalle. Nyt ne otti ja varas meille ehkä parhaan hostellin ikinä, Pinetree Lodgen ihan keskustan kupeessa. Muistutti jonkinlaista leirikeskusta, rakennukset erillään ja silleen. Ja ei ollu ees hintava.

Muutaman päivän tiellä olon jälkeen on aina parhautta päästä suihkuun, ja löhötä hetki. Niin tehtiin tänäänkin. Illemmasta sitten saattaa nousta motivaatio lähteä oluelle, joka kuulemma lähinnä mulla yleensä herää. Ei pidä ihan täysin paikkaansa. Kyseisenä iltana kävimme tosin jossain yökerho / baarihässäkässä, jossa viihdyimme muutaman juoman verran.

Seuraava päivä oli mulla ja Rikulla ollut odotuslistalla jo hetkisen. Benjihyppy.

Perkeleen keli oli vain taas perseestä. Mutta ei auttanu, mentiin maksamaan hypyt pois alta ja hypättiin bussiin. Jonna ja Antti jäivät ruoka- ja makuupussiostoksille. Kuski veti rutiinilla heh-heh –hauskaa pelotteluläppää, ja soitti ajellessaan meille kappaleita kuten William Shatnerin ”You’re gonna die”.

Pääsimme hyppypaikalle, jonne piti kiivetä ihan naurettavan kokoinen mäki sillä kämyisellä bussilla. Pakollisen kusella käymisen jälkeen meille laitettiin valjaat niskaan ja kerrottiin että mun pitäis olla eka hyppääjä (painosyrjintää, katsokaas). Rikun annettiin sitten olla toinen, yhessä kun oltiin liikkeessä. Näissä benjihommissahan tuo köysivahvuus on aika tärkee, ja ku tällänen mun kokonen jässikkä hyppää, pitää köyden olla vahvempi. Jos 50 –kilonen tyttö hyppäis samalla köydellä, se ei joustais ollenkaa ja efekti olis jotakuinki sama jos hyppäis ihan millä tahansa joustamattomalla köydellä, selkärangan sais sylkäistä nyppäysvaiheessa pihalle.

Mutta, nyt meitä vietiin sitten sinne tuulessa heijaavaan koppiin 134 metrin korkeudessa. Mua lakkas hyvissä ajoin naurattamasta. Kopin pohjassa oli pleksiä josta näki mihin pitää kohta hypätä, ja uskokaa kun sanon että mulla meinaa yhä tulla paskat housuun kun ajattelen tätä. Tässä piti luottaa tälläisten huonoa läppää jatkuvasti heittävien extremehippien ammattitaitoon ja siihen ettei ne VARMASTI oo unohtanu mitää. Niin, ja sitten siellä ihan alhaalla piti vielä itse avata yksi kolmesta tukiremmistä, että kääntyisi oikein päin. Hyi helevetti.

Kuin ihmeen kaupalla, sade taukos just kun olin astumassa lankulle. Kaveri piti kättä mun selkääni vasten ja lähetti, ja mä kaaduin yli reunan ja lopuksi ponnistin ihan vähän. Mä en päästänyt pudotessani pihaustakaan, kattelin vain äimistyneenä kuinka nopeesti sitä putoaa. Sitten jalat nappas kiinni, ja mä aloin tehdä valtavia loikkia kivisen kanjonin yläpuolella. Mulla meni hetki koota itteni, ja tää oli melkeinpä vaikeempaa ku ite hyppy. Piti vetää se remmi irti. Nyppäsin kerran, kaksi. Ei se mihinkään lähteny. No, ne alko vetään mua ylöspäin muutenki. Tästä mä en muista kauheesti, mutta kai oikee sana kuvailemaan tunnetta on shokki. Mä tarrasin kiinni melkein mistä vaan ku ne sällit rauhotteli ja pyysi päästämään irti. Ne käänsi mut oikein päin ja hyvin pian naamalle levis voittajahymy. Parasta.




Sitte piti vielä kattoa ku oma serkkupoika teki saman. Rikulla ei ollu hädän päivää, vaikkakin senkin naru aukes vasta ihan ylhäällä ja se käänty oikein päin. Sen videosta näkee että se hihittelee itekseen jo alhaalla, ja koko matkan ylös. Mä oon se joka kiljasee sen videolla ku se loikkaa.





Ku päästiin takas keskustaan, tuli Antti ja Jonna raportoimaan että olivat löytäneet halvat makuupussit telttamajoittujille. Ei ollenkaan pahan hintaiset – laadukkaat makuupussit oli löytyny jollain 80 dollarilla. Portagen tuttuihinkin olivat törmänneet, ruotsalaiseen Maliniin, joka oli vaatinut että tavattaisiin illemmasta.

Sitä ennen käytiin laittomasti keittämässä ruuat hostellin yhteistiloissa josta olimme jo kirjautuneet ulos. Sadehan jatkui läpi päivän, ja ennuste oli aika synkeä seuraavalle parille päivälle. Käytännössä ainut tauko oli kun minä ja Riku loikattiin alas, valehtelematta.

Illemmasta tapasimme Malinin, joka hänkin näytti meille hyppyvideonsa. Lähes kaikki tässä kaupungissa sen on joka tapauksessa tehny. Malin kertoi aikaistaneensa paluusuunnitelmiaan Ruotsiin, työt on niin kiven alla Uudessa Seelannissa. Saapuisi Ruotsiin tismalleen samana päivänä kuin me mentäis kotiin. Ajo alkoi kohti pohjoista.

Hurautimme n. 150 kilometriä pohjoiseen, suunnilleen sellaisille seuduille että aamulla pitäisi näkyä Mt. Cookin hyvin Lake Pukaki –järven toiselta puolelta. Toinen syy pysähdykseemme oli menoveden alhainen tila, kun täällä Uudessa Seelannissa yllättävän harvalla asemalla saa tankattua myöhään. Telttapaikkaa kun ei ollut varaa kauheasti etsiä, niin pykäsimme leirin ihan tien viereen, satunnaisen auton suhistessa ohi. Kaivauduimme Antin kanssa makuupusseihimme ja olimme onnellisia. Tänä yönä saisimme unta. Noh, muutama närkästynyt kuski tööttäsi julkealle leirivalinnallemme, mutta muuten sitte sain ihan hyvin unta.

Aamulla näpsimme parit kuvat ja ajoimme Lake Tekapoon tarkastamaan josko täältä saatais Jonnalle ja mulle se helikopteriajelu Mt. Cookin yllä. No eipä tietenkään. Huolimatta sateen taukoamisesta, ei vuorilla ollut vielä toivoakaan näkyvyydestä. Ikäväksemme tämä jäi tekemättä (mutta rahaa toki säästyi). Sitten oli taas pakko pitää nettitauko, kun mun piti auttaa Siirtolan Juhaa anniskelupapereiden kanssa yritysjuhlaan. Odotellessa kuivailtiin telttakankaat erikoisimmalla virityksellä ikinä, ja syötiin tunaronia. Netissä käväistessäni kävi älytön mäihä, Christchurchissa asuva – Portagessakin työskennellyt Charlee tarjosi Facebookissa yösijaa matkaajille. Taas yks ilmanen majotusmesta.


Riku oli jo viikon verran puhunut että haluaisi vähän omaa tilaa joksikin aikaa, ja erinomaiseksi suunnitelmaksi tuli että se menis edeltä Portageen, olihan miehellä monia motivaattoreita. Se otti ja varas itelleen bussilipun Pictoniin, ja mä soitin sille henkilökuntahinnalla lauttalipun sieltä Portageen. I’m connected, you see.

Ajoimme Tekaposta Christchurchiin, lapsukaisten nukkuessa somasti mitä kauneimmissa muodostelmissa. Autonukkuminen on yksi hauskimman näköisistä jutuista mitä mä tiedän.

Iltapäivän ajantapon jälkeen etsimme Charleen opiskelijakämpän, jossa oli rutkasti tilaa kaikille neljälle. Ilta sujui Wii sportsia hakatessa, ja mua hakatessa kun mä olin keilauksessa liian hyvä. Lähinnä Charlee löi, ja potki. Sillä oli erikoinen kämppis, huoneeseensa linnoittautunut psykologian opiskelija, joka pelaa varmasti 18 tuntia World of Warcraftia päivässä. Se antoi mulle arvostelut ja esittelyt kaikista omistamistaan pelestä, kun kohteliaasti kysyin jotain yhdestä niistä.

Aamulla Riku herätti mut ja heitin päälle hupparin. Nää Uuden Seelannin talot on ihan vitsi. Kuinka voi olla näin kylmä. Ajoin sen Christchurchin keskustaan kauhean myrskyn ujeltaessa kaduilla ja sateen piiskatessa Nissanin lasia. Oikea bussi löytyi pienellä hakemisella, ja niin lähti serkkupoika itekseen pohjoiseen.