Viluyö.

Osa 28: Sydney, Christchurch, West Coast

1.-6.4.2009

Mulla kiehui päässä. Nigerialaissyntyinen Frank kertoi mulle vakavissaan miten hän nyt vain ei voinut tilanteelle mitään, ja mun luottokortti savusi punaisena lompakossa. Vietimme hiljaisen taksimatkan hostellille, mutta päätin olla olematta lapsellinen tämän asian suhteen. Jos vaikka joku ottais joskus mallia eikä mököttäisi ihan pienistä. Varsinki meillä jätkillä on tapana välillä vähä, öh, emoilla. Jonnaa harvemmin vaivaa mikään.

Hostellille kirjautuessa oli päällä kauhea hässäkkä, ja respan tyttö ei oikein tiennyt mitä meillä tehdä. Niillä oli perusexceli millä ne pyöritti ihan kiitettävän kokoista hostellia (paikan nimi oli The Pink House), ja ne anto meille pariinkin kertaan väärät avaimet. Neljän hengen huoneen sijasta saatiin yks kahen hengen huone, ja minä ja Riku mentiin majottumaan erääseen paskaisimmista kuuden hengen huonoista joita oon nähny.

Teltta piti ripustaa kuivamaan kaatosadeyön päälle, ja sitten piti lepäillä ja syödä. Sydneyssä sato edelleen ku heräiltiin ja lähdettiin kaupungille. Keskustassa oli väkeä, paskasta kelistä huolimatta. Darling harboriin jotenkin päädyttiin, ja käytiin tuopin ääressä ihailemassa pimenevää satamaa. IMAX –teatterista käytiin vielä Jonnan kanssa ostamassa liput seuraavan päivän Monsters vs. Aliens –elokuvan 3D –ensi-iltaan, siltä MAAILMAN SUURIMMALTA SRKIINILTÄ.

Löpsyteltiin omaan tahtiin takaisin hostellille, jossa minä ja Riku heittäydyimme mukaan konsolifutisturnaukseen, Riku Hollannilla ja mie Espanjalla. Ei meillä häävisti menny mutta iloisesti mätettiin edes muutamaa brittiläistä futishuligaania turpiin niitten lajissa.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli oopperatalon tsekkiminen, oikein läheltä. Sinne käveltiin ison keskuspuiston läpi, jossa törmättiin erikoiseen ilmiöön. Valtavia, karvaisia lepakkoja roikkui puista. Niitä oli satoja, tuhansia. Ja ne oli isoja. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Just sellanen ällö. Oopperatalon olin kerran itse nähnyt vesiltä käsin, mutta en pihasta. Hienohan se oli edelleen, ja eilen kämppiksenäni ollut brittiläinen arkkitehti oli mulle selittänyt mikä siitä sitten nyt teki niin kovin uniikin. Ilmeisesti vain yksi talon ”kaarista” oli rakennettu alkuperäisen tanskalaisarkkitehdin vision mukaisesti, ja oli ainut akustisesti korrekti osa talossa. Loput kaupunki oli runnonu läpi vain betonilla. Brittipoika oli innokas Alvar Aalto –fanaatikko, muuten.

Talon pihasta Riku ja Antti lähtivät tutkimaan valtavaa harbor bridgeä, ja minä ja Jonna käppäiltiin kattelemaan Monsters vs. Aliens, joka oli ihan hassu. Pojat treffattiin parin tunnin päästä aika isossa nettikahvilassa, joka oli taas näitä paikkoja jossa sai pelata ja surffata. Illan päätteeksi juotiin muutamat hostellin viereisessä baarissa, Mikon kohdalta ehkä liianki monet.

Seuraavana päivänä piti jättää jo Sydney taakse, mutta yleinen tuntui keskuudessamme olevan kaipuu ”kotiin”, Uuteen Seelantiin. Aamupalan päälle nappasimme taksin lentokentälle, jonka kuski oli mukava Iranilaismies. Keskustelimme hänen kanssaan kliseisistä taksikeskusteluista, joka saattaa toki olla itsessäänkin kliseinen keskustelunaihe. Olen kliseemikko.

Vältyttiinkös tällä kertaa lentokentällä kopeloinnilta? Ei ihan, Antti meni nielaisemaan äänekkäästi väärässä kohtaa. Poika pääsi ilmaiseen pikahierontaan. Uuteen Seelantiin saapuessa jännitti kaks juttua: Jonnalla ei ollu poisvievät lentoliput mukana (vaativat moiset tullissa), ja mulla ei ollu viisumia, joka oli mun kohdalta rauennu huhtikuun 1. Noh, selvisi ettei Eurooppalaiset lyhyellä visiitillä moista tartte, ja Jonnaki selvis tullis ku muut näytettiin meidän liput. Meidän telttaa ne tyhjäili tosi pitkään Australialaisesta aluskasvustosta, minkä tahansa orgaanisen materiaalin tuominen maahan kun on valtaisa rikos.

Christchurchissa mulle oli luvannu eräs tutuksi Portagessa tullu eräopas majapaikan, ja hänen luokseen sitten suuntasimme. Opiskelijakämppä oli tällä Francinella yllättävän suuri, mutta se halus viedä meidät vanhempiensa tykö yöpymään. Ei vastusteltu. Tehtiin tuttavuutta sen kissan kanssa, ja syötiin Burger Kingiä. Sillä oli perusäiti, joka häsys yöpaita päällä että kaikille löyty patjat ja peitot. Näitä Mikon ”reisimajoituksia” oli edessä vielä muutamia matkan varrella.

Aamulla Francine heitti meidät keskustaan, ja me napattiin pienen kaupunkikierroksen jälkeen uus vuokra-auto alle. Rikulla oli kaupungissa meitä muita enemmän tekemistä, ku se sen lempikorealainen oli kans kylillä. Auto joka saatiin oli joku iso Nissani, jossa oli liukuvat takaovet. Söi bensaa perkeleesti.

Etsittiin ruokatarpeet ja ostettiin kaasukeittimet, ja siitä sitte lähettiin koti länsirannikkoa, kun päivä oli jo ehtoopuolellaan. Valoa riitti onneksi Arthur’s Passin maisemien kuvaamiseen, jotka ovat kieltämättä eräät vakuuttavimmista koko maassa. Viime vuonna olin ajanu tän tien toisin päin, ja näin se oli taas ihan uus seikkailu. Aurinkoisella säällä saatiin jonkun verran fiilisteltyä ja kuvailtua, mutta sitten alko kylmä tihkusade ripotella. Juuri ennen länsirannikon saavuttamista pysähdyimme kahville erääseen omituiseen ruokala-kahvilaan, keskellä ei yhtään mitään. Ehkä yks parhaista paikoista ikinä, ikävä kyllä myös hiljaisimmista. Uuden Seelannin hiljenevä turistitalous saattaa tappaa juuri tälläiset erikoisuudet.

Yö vietettiin jossain leirintäalueella, jonne suunnistettiin totaalisen sokkona. Siellä oli vapaaehtoinen leirimaksu, joten luonnollisesti meidän vapaaehtoinen maksumäärämme oli 0nzd. Edessä oli ihan naurettavan kylmä yö. Antti testari teoriaa, että pysyiskö sitä viltin alla lämpimämpänä alusvaatteillaan, ruumiinlämmön pitäessä itsen lämpimänä. Paskat. Oli kuulemma pukenu puoli kaks ku meinas kuolla viluun. Viideltä luovutettiin molemmat, ja mentiin hampaat kolisten herättämään autossa nukkuvat Riku ja Jonna. Tää auto oli muuten erinomainen nukkumistarkoitukseen, penkit sai alas sängyksi.

Fox Glacierilla kun olin viime vuonna, sato ihan himpurasti, ja samaa teki tänään. Mulla ja Jonnalla oli ollu suunnitelmissa mennä helikopterilla käymään jäätiköillä, mutta ei ollut mitään toivia, vuorilla ei ollut minkäänlaista näkyvyyttä. Närkästyneenä jatkoimme ajoa etelään, kohti Queenstownia. Antti ohjasi meidät perille poikkeuksellisen tyylikkäällä ajosuorituksella, mutta nyt oli jo niin ilta ettei ollu muita yöpymisvaihtoehtoja ku hostelli. Minä ja Antti ei nimittäin enää suostuttu teltassa ilman makuupussia olemaan.

Kirjoittaisin lisää, mutta nyt pitää mennä hyppäämään lentokoneesta. Hei.