Buh’bye, Nz.

Osa 29: Christchurch-Picton-Wellington-Pohjoissaari

9.-16.4.2009

*sisäänhengitys*

Minä, Jonna ja Antti oltiin vielä Christchurchissa, ja nyt piti päättää mihin suunta. Aikaa ei kauheasti huomiseen lauttaan ollut muutenkaan, joten ajattelimme järkevimmäksi suunnaksi pohjoisen, suoraan kohti Pictonia ja Portagea (jossa meidän loput kamat oli). Juuri lähtiessämme liikkeelle Charli päätti hypätä autoon, ja niin se totisesti teki. Se oli sekoomispisteessä kämppiksensä takia, joka kieltämättä oli outo.

Kohti Pictonia, varmaan vikaa kertaa ikänä. Mä ajoin ja tuntui menevän pitkähkö reissu siivillä. Ainahan se menee ku saa kuunella omaa musaa. Antti yleensä istuukin kuulokkeet korvilla, se ei jaa ihan samanlaista musamakua kanssamme. Satoi taas. Vietimme Kaikourassa kahvihetken ja jatkoimme illan hämärtymiseen asti, jolloin saavutimme Blenheimin. Autosta käsin yritin läpi matkan alustaa meille majoitusta johonkin lähistölle, mutta säkä ei ollut käynyt. Me kun oltiin luvattu Rikulle että se saa päivän itekseen Portagessa. Charli riensi taas pelastukseksi ja tarjosi majoitustaan kotonaan Blenheimissä, johon ei vastusteltu.

Charlin äiti sijasi meille pedit ulkorakennukseen, ja mut laitettiin kylmään ulkovajaan jonka lattialla oli heinää ja ihan varmasti rottia. Ajantapoksi katoimme klassikkoelokuvat Ali G in Da house ja Mamma Mia! mun koneelta. Mamma Mia! oli niin kauheeta paskaa ja kuraa, että mulla meni yö oksentaessa. Tiiättekö sen ihon kananlihalle nostattavan, kiusaantuneen tunteen ku joku rupee laulamaan musikaalissa? Tää leffa oli yhtä sellasta reaktiota.

Heräsimme hyvissä ajoin seuraavaan päivään ja ajoimme Portageen. Oli todella hassua nähdä kaikki taas, ehkä jopa asteen kiusaantunutta. Tää paikka nyt oli jo tullut hyvästeltyä. Tosi mukava oli nähdä Sylvia, vuokraemäntäni joka oli kiireellä mun viimesinä päivinäni täällä poistunut sairasta tyttärentytärtään hoitamaan. Sylvia ja Ross toivottivat tervetulleeksi ensi vuonnakin, vaikkakin se olisi kovin epätodennäköistä. Ajoin meidän kamoista suurimman osan jo Pictoniin ja palautin vuokra-auton samalla. Cougar Linen ihmiset kävin hyvästelemässä ja sain ilmaisen venekyydin takaisin Portageen. Ninan kanssa höpistiin ikuisuuksia, selvis kaikenlaista tytön historiasta. Oli tullut Uuteen Seelantiin alun perin vaihtoon, ja ihastunut maahan niin paljon että halus tulla takaisin pysyvästi… ei ihan harvinaisin tarina. Ninastahan mä oon toimittanu aiemminkin, jos joku muistaa. En mene yksityiskohtiin.

Meidän lautta olisi lähtenyt jo tänä iltana, mutta me muutettiin suunnitelmiamme kun seuraava päivä oli pitkäperjantai. Ei autovuokraamo ollut aukaisemassa oviaan ollenkaan. Muutettiin sekä sen varaus että lautan, ja yövyimme Sylvian ja Rossin alakerrassa. Sitä ennen toki vedettiin perseet olalle, porukalla. Satish juotti meille snapseja snapsien perään, ja varsinkin Rajamäki joutui uhriksi. Ehkä viittä erilaista vodkaa ja viinaa, ja mä sitte kannoin sen autoon loppuillasta.

Lautalle kuitenkin piti lähteä aamukuudelta, mutta sitä ennen Jonnalla oli paljon tehtävää. Kontillaan, pöntön vieressä. Ja sitten ku Raumati ajoi meitä mutkaista tietä pitkin kohti Pictonia, se konttas ojan vieressä. Ja seuraavan kerran lautalla. Jonnan päivä meni vähän poskelleen, sanotaanko näin.

Meillä oli kamaa ihan perkeleesti. Kaikilla kaks laukkua, mukana telttaa ja makuupussia sun muuta keittiökalustetta. Wellingtonissa tarvittiin kaksi taksia että päästiin hostellin pihaan, ja sielläkin oli odottamassa yksi iso Mutta. Nimittäin - kuten sanoin – oli pääsiäinen. Ja koko kaupunki oli ihan täynnä. Mä olin onnistunu epätoivoisen etsinnän jälkeen löytämään yhden hostellin (YHA:n), ja sielläkin oli vain yksi huone, kahdelle hengelle. Oli keinottelun paikka. Minä ja Riku lastasimme selkään kauhen läjän kamaa, ja kävelimme muina miehinä kirjautumaan sisään. Harhautuksen aikana Jonna ja Antti ottivat hissin ylös. Tämän jälkeen kulkeminen ei ollut ongelma, kunhan aina mentäisiin pareissa respan läpi, jompikumpi olis aina Riku ja toinen Mikko. Mistä nää tietää mikä on millekki sukupuolelle kuuluva nimi.

Naurettavan täydessä hostellihuoneessa edelleen kuolemakrapulasta kärsinyt Jonna rojahti nukkumaan, ja me pojat suunnattiin kylille suihkun päälle. Jampat kävi nettikahvilassa ja mie syömässä ja toteamassa että the Boat that Rocked –elokuva oli tullut teattereihin. Mun iltaohjelma oli selvä. Tekstailin vanhan työkaverin Kellyn kanssa että huomenna voitais treffata aamupalalle.

Niin me aamulla tehtiinkin, ja Kelly lupas lähteä mulle kaveriksi autovuokraamollekin. Kävellessä se kertoi mitä oli tapahtunut viime kuukausina, työskentelystään ravintolahommissa ja lennonjohdossa (?), asumisestaan Wellingtonissa ja siitä kuinka se oli aika onnellinen just nyt. Craig, Portagen työkaverimmehan oli tytön hurmannut ja oli jo pariinkin otteeseen käynyt tässä välissä vierailemassa Wellingtonissa.

Kun päästiin mun autovuokraamolle, meinas tulla hätä. Niillä oli meille Nissan Sunny, vaikka olis pitäny olla farmari. Ei meidän laukut mahtuisi mitenkään tänne. Mun oli pakko feidata ja lähtee kattelemaan muualta. Pääsiäinen oli osoittautumassa mun passiodraamaksi. Kaikki vuokraamohallit olivat kirjaimellisesti tyhjänä, paikalliset vissiin lähtee pääsiäislomilla yleisesti ajelemaan. Viimeisestä mahdollisesta vuokraamosta löytyi viimeinen oljenkorsi: pikkubussi, Hiace.

Nuorukaisten ilmeet olivat nauhoittamisen arvoiset kun Kellyn kanssa hurautettiin diiselinkatkuinen maantielaivamme hostellin eteen. Laukkujen autoon mahduttaminen ei kerrankin ollut ongelma, ja auton kulutuskaan ei päätä huimannut. Ensimmäinen tiepätkä vei meidät Ohakuneen, lähelle Ruapehua – Uuden Seelannin kuuluisinta tulivuorta jossa viime vuonnakin Mikon ja Anun kanssa poikkesin.

Ohakunessa meitä odotti yllätys. Andy, virallinen Wellingtonin tuttuni perheineen omisti siellä lomamökin jonne he meidät olivat tekstivietsitse kutsuneet. Riku ja Jonna navigoivat meidät oikeaan pihaan, jossa oli hiljaista. He olivat ruokailemassa perhetuttujensa luona, jonne he luonnollisesti meidät kutsuivat (luonnollisesti, koska Andy on maailman vieraanvaraisin nainen). Pihalla oli jo pimeää kun talosta ryntäsi lauma lapsia tervehtimään meitä. Mä menin esittelemään itseni samalla kun lapset jäivät kilpaa kertomaan oppimiaan suomenkielisiä kirosanoja Rikulle, Jonnalle ja Antille.

Siinä sitten syötiin pernamuusia, kakskytpäisen kaveriporukan keskellä, eikä voinut välttyä ajatukselta että me oltiin illan ohjelmanumero. Mikäs siinä, ruoka oli hyvää. Andy ajatti meidät miehensä ja rasavillipoikansa kanssa takaisin talolleen, juotti teetä ja jutustelimme aika myöhälle yöhön. Aamulla ne teki meille herkullisen aamupalan ja laittoivat etsimään piilottamansa suklaamunat. Mun ja Antin pari päivää kestänyt karkkilakko muotoutui uuteen sääntömuottiin: karkkia ei saanut OSTAA.

Pilvet väistyivät upeasti Ruapehun ympäriltä ja porukalla päätimme lähteä katsastamaan tulivuorta lähempää. Kiitimme isäntiämme ja ajoimme Ruapehun juurelle, hiihtohissien luo.

Meillä oli aikatauluongelma. Hiihtohissit lakkasivat kulkemasta kello neljä, ja kello oli jo puoli kaksi. Minä ja Antti haluttiin kauheasti kiivetä huipulle asti. Ainoa vaihtoehto oli kävellä koko matka takaisin, joka olisi ihan kiitettävä lisälenkki.

Riku ja Jonna tulivat hiihtohissillä ylös, ja jäivät hetkeksi katselemaan maisemia. Minä ja Antti aloitimme kiipeämisen ylöspäin. Ai niin, hiihtohissin yläpäässä ollut ravintolarakennus / infokeskus oli palanut maan pinnalle. Tuhopoltto. Mä olin nähnyt sen viimeisinä päivinään viime vuonna.

Kiipeeminen osoittautui yllättävän raskaaksi, ja huipulle pääseminen ei ollut ihan niin nopeesti tehty kuin mitä oltiin suunniteltu. Varsinkin kun siellä ei ollut minkään valtakunnan reittejä tai polkuja. Mukaan ottamamme pari vesipulloa tyhjenivät nopeasti, ja niitä täytettiin lumella matkan varrella. Yhdessä vaiheessa eksyimme niin jyrkälle rinteelle että alas katsominen hirvitti, alas oli valehtelematta 100-150 metrin pudotus.





Saavutimme kraaterijärven melkein kahden tunnin kapuamisen jälkeen ja nautiskelimme banaanit ja metvurstileivät. Ylhäällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Järvi oli turkoosi, ja siinä näkyi pieniä keltaisia rikkiviivoja. Enpä olisi uskonut tälläistäkään näkeväni.



Alaskapuaminen oli helppoa. Tai niin me ajateltiin puolimatkaan asti, kunnes tajuttiin ettei meillä ollut mitään hajua ilmansuunnasta. Pilviäkin oli jo sen verran, että alas ei nähnyt, oltiinhan me kuitenkin yli kolmessa kilometrissä. Ei naurattanu, taaskaan. Me jouduttiin kiipeämään melkoisten seinämien yli, ja lopulta ymmärrettiin miten sivuun oltiin menty. Varmastikin ainakin kilometrin verran, joka tälläisessä maastossa on pitkä matka. Saavuimme alas ihan puhkiväsyneenä, just kun pimeys laski.

Riku keitti meille kohteliaasti makaronit ja kertoi dieselin olevan ihan lopussa. Jonnan kanssa olivat käyneet naapurikaupungissa, ja neula oli palatessa pudonnut yllättävän äkisti alas. Mä muistin matkan varrella olleen n. 25 kilometrin päässä huoltoaseman, ja olihan se siellä. Ei vain ollut auki. Meidän tankin neula oli E –viivan alapuolella, ja matkaa lähimmälle huoltoasemalle oli ilmeisesti 30+ kilometriä. Päätimme ottaa riskin, ja koittaa päästä sinne asti, olihan ajoiltaa vielä pari tuntia jäljellä. Pojilla ja mulla oli nimittäin viisaus jota ammennettiin: poikain isä Tapsa aina kertoo että kun bensavalo alkaa palaa, sillä pitäis vielä päästä sata kilsaa. Ja sillä on Hiace. Tosin, meidän näkymätön bensavalo oli jo todennäköisesti palanut ainakin 50km.

Ihmeen kaupalla päästiin edelliseen kaupunkiin (matkustimme nyt siis takaisin jälkiämme pitkin), jossa totesimme että huoltoaseman korttilaite ei toiminut. Sadateltiin aikamme, ja punnittiin tilanne vielä kerran uudelleen. Ohi kävelevä teinityttö kertoi lähimmän huoltsikan olevan Ohakunessa, 11 kilsan päässä. Heh, sieltähän me aamulla lähdettiin. Alkupisteessä.

Me päästiin joillain naftahöyryillä sinne, ja arvatkaas mitä. Siellä ei ollut huoltsikalla kortinlukulaitetta. Luovutimme, kävimme iltakahvilla ja pystytimme teltan ihan huoltoaseman viereen. Yö taittui multa ja Antilta helposti, pakussa nukkuville Rikulle ja Jonnalle nukkuminen ei ollut herkkua. Uus Seelanti alkoi tosissaan siirtyä talven puolelle.

Nyt päästiin tankkauksen päälle oikein liikkeellekin. Seuraava tiepätkä vei meidät Taupoon, jossa Jonna ja Riku olivat päättäneet rykäistä laskuvarjohypyt. Niihin varattiin aika ja aikaa mentiin tappamaan keskustaan. Keskenään kaupungilla rymynneet J, A & R törmäsivät Michaliin ja Petraan, joiden kanssa olimme toki tänään jo sovinneet tapaavamme. Heidän tiensä suuntasivat hiukan pohjoiseen päin, jossa iltasemmalla tapaisimme. Ne tiesivät jonkin salaisen paikan tien varressa, kuumien lähteiden äärellä.

Antti jäi Taupon keskustaan ja mä ajoin meidät Tandem Skydiven mestoille. Mä oon jo kerran kuvaillut tämän tunteen, joten annan vaikka Jonnan blogissaan kertoa tarkemmin itse kokemuksesta. Siistiähän se edelleen oli, hypätä neljästä kilometristä, mutta kyllä seuraavan kerran lähen kouluttautumaan sinkkuhyppyihin.





Nappasimme Antin mukaan kyliltä ja ajoimme 50 kilometriä pohjoiseen. Michal ja Petra olivat kehottaneet meitä ostamaan kynttilöitä ja teimme työtä käskettyä. Riku ohjasti meidät kapoista hiekkatietä sovittuun paikkaan, ja pimeästä metsiköstä loikkasi pari tsekkimiestä. He johdattivat meidät rikinkatkuisen puron viereen, jonne pulahtaminen oli pala taivasta. Niin lämmin, niin lämmin. Me oltiin siinä, meidän seurue, Michal ja Petra sekä niiden kaveri Robert – polskimassa purossa joka virtasi taivaallista, höyryävän lämmintä vettä. Viihdyimme polskimassa pimeydessä aikamme, ja sitten menimme nukkumaan.

Aamulla vetäisimme vielä aamupolskinnat purossa, loikimme pienestä putouksesta ja näpsimme kuvia toisistamme pelleilemässä vedessä.



Oli taas aika suunnata pohjoista kohti, tarkemmin sanottuna Rotoruaan. Emme siellä aikaa haaskanneet kuin puoli päivää, kierrellessä, mailin tsekkaillessa ja Antti halus käydä kattomassa josko yks frisbeegolf –rata olis ollu auki. Eipä ollu. Michalilta tuli viesti jossa se kerto suunnittelevansa surffaamassa käymistä pukahune beachillä. Katsoimme kartasta että se oli soppeli paikka meidän viimeiselle Uuden Seelannin leiriyölle.

Osuimme rannalle tismalleen samaan aikaan ja asetuimme leiriksi. Kävimme meressä vaihtamassa rikinhajun iholtamme suolaisempaan aromiin, ja söimme vakionlaiset makaronit ja tunat. Teltalle ei löytynyt paikkaa, joten Rikun ja Antin kanssa käytiin pimeän laskettua vain kiipeilemässä kamat viereisen leirintäalueen aidan yli nurmelle. Herättiin kuitenkin niin ajoissa ettei kukaan mitään huomannut.

Aamulla hurautimme Aucklandiin. Olimme todenneet metodimme ”neljä kahden hengen huoneessa” niin hyväksi että sovelsimme samaa keskustan YHAssa. Ei ongelmia. Keitettiin ruuat ja lepäiltiin, ja siitä hajauduimme kaupungille. Mä kävin morjestamassa tuttua pelikahvilan pitäjää läheisellä kadulla ja kävin hortoilemassa keskustassa. Wrestleri (leffa) piti nähdä, ja se oli naurettavan kova.

Loppuilta meni kaupungilla hortoillessa ja pään selvittelyssä. Nytkö sitten kotiin? Pois täältä? Ei tuntunu oikein mukavalta. Uusi Seelanti oli muodostunut toiseksi kodiksi, ja jopa Auckland tuntui osalta sitä. Seuraavana aamuna nimittäin oli lähtö kohti Fidziä ja Yhdysvaltoja. Huhhuh.

*ilmat pihalle*