Jahti. 

Osaa 19: Portage 21-.29.1.2009 

Joskuss ei luista kirjottaminen ollenkaan. Tuntuu että meinaa ruveta kirjottamaan taas sellasta puulta maistuvaa potaskaa omalla kovin rajoittuneella sanavarastolla että alta pois. Sen takia en kirjota suomessa ollessani mitään, ja tämän koko blogin funktiohan on olla puhtaasti tällänen sanaoksennusdiaari. 

Välillä hävettää lukea joitain tekstejään jälkeenpäin, ja joskus jopa vaivaudun muokkaamaan sana-asettelujani. Tänään kuitenkin huvittaa kirjoittaa, koska mulle on taas sattunu kaikenlaista hauskaa. Mun cliffhangerit ei enää ilmiselvästi kirvota teissä minkäänlaisia reaktioita. Mä oon blogikirjoittamisen Jack Bauer, mä en voi sille mitään. Raumati oli tosiaan saapunut työpaikalle tuona kohtalokkaana perjantaina, ja mä suuntasin toimistoa kohti harja kädessä. Lani oli tullut miehensä mukana töihin ja itki tietokoneellaan, oli vissiin yrittänyt viimeiseen asti kääntää Raumatin pään. Bo oli istumassa Raumatin kanssa kokoushuoneessa, jonne itsekin päätin tunkeutua. 

Molemmat pillittivät, mutta musta ei ollu liittymään tähän kuoroon. Ymmärsin toki että mies tunsi olonsa nöyryytetyksi, mutta nyt se oli jättämässä mut ja Rowanin tyhjän päälle. Sharpie oli lähtenyt vajaa viikko sitten. Marisa oli ollut pahvipää kun se oli antanut sille porttikiellon, mutta nyt oli vähän turhan dramaattista. En voinut asialle kuitenkaan mitään, ja Raumati otti jalat alleen. Kysyin häneltä lähtiessään että voinko käydä katsomassa mitä sille kuuluu illemmasta, mutta ei se suostunut. Pyysi kuitenkin soittamaan illalla. Eihän siinä mennyt ku lauantai-iltaan ku se taas istu mun sohvalla pelaamassa Guitar Heroa. 

Yksi asia kuitenkin tuntui selvältä: takaisin se ei ollut tulossa. Alisonilla toki on vielä sanansa sanottavana, tässä nyt odotellaan että se palais aussilomaltaan takomaan Raumatiin järkeä. 

Munn päivärutiineihin kuuluu usein puhua paljon eri venetakseille puhelimessa, ja muutama ääni on muodostunut tutuiksi, osaa kutsuisin jopa kavereikseni. Oikein mieleenpainuva ääni on eräällä Cougar Linen työntekijöistä, saksalaislähtöinen tyttö – Nina nimeltään. Muistan jo viime kaudella höpisseeni sen kanssa päättymättömiä puheluita, ja Portagen henkilökunta on mua useasti härnännyt kyseisen tytön suhteen. Ja kyseessä ei ole pelkkä ääni, Nina on kovasti sievä kaikin mahdollisin tavoin. 

Tällä kaudella ollaan tutustuttu lisää, ja valehtelisin jos väittäisin ettei tyttö ole melkoisen viehättävä. Lauantaina suuntasimme Raumatin sekä parin uuden työntekijän, porteripuolella jelppivän Glenin ja Snapperissa työskentelevän hujopin Ryanin kanssa Pictoniin, siellä kun oli jonkinlainen festivaali. Pääsimme mun autolla oikein perille asti ja heittäydyimme perhefestaritunnelmaan. Meren äärelle oli rakennettu sievä pieni lava ja kaiken ikäiset ihmiset istuivat nurmella kuuntelemassa. Ja kuten asiaan kuuluu, oli paikalla teltta jossa oli pahaa ja ylihinnoiteltua kaljaa. 

Törmäsin Cougar Linen porukkaan, tuttuihin venekuskeihin, omistajiin sekä – yllätys yllätys – Ninaan. Ensikättelystä asti mulla oli tosi hassu olo. Siinä me oltiin, minä, Nina ja Cougarilla ”laukkupoikana” toimiva Rachel. En mä nyt mikään smalltalkin mestari ole mutta herranjumala että meni nihkeesti. Hylkäsin kaikenlaiset humalaiset valloitusaikeet ja keskityin pitämään hauskaa muitten sekopäiden kanssa. 

Seurueestamme Glen jäi Pictoniin, kun eräs aiemmin Portagessakin työskennellyt keski-ikäinen nainen tuli ja ilmoitti meille että ”your friends staying with me, i’m gonna shag him tonite.” Nää on muuten aika suorasukaisia, Kiwinaiset. 

Kutenn viimeksi sanoin, porukkaa on lähtenyt viime aikoina. Kelly kaikkos, nyt Lydian viimeinen työpäivä koitti. Kellyllä rupes loppua kohden iskemään aika hyvin yksiin brittilähtöisen Craigin kanssa, ja oli aika surkeeta katella laiturilla ku ne hyvästeli. Ehkä ne UK:ssa sitten koittaa uudestaan, ehkä. Lydia oli ilmiselvästi kypsä lähtemään, ja meidän alkukaudesta paikalle saapuneiden määrä oheni taas yhdellä. Paikalla ollaan enää minä, Alena, Michal ja Petra. Toki mitä enemmän porukkaa lähtee, sitä enemmän tunteja se meinaa Jonnalle, Rikulle ja Antille, joitten tuloon on enää puolitoista viikkoa (!). Tunnelma on odottava, ei pelkästään J:n, R:n ja A:n takia, mutta myös odotamme että kiire alkaisi taas. Viimeinen pari viikkoa on ollut kovin hiljaista aikaa, ja mikään ei rasita niin lujaa kuin yleinen hotellialueen siivoilu ja kunnossa pitäminen. 

Laukkujen raahaminen sentään on miesten hommaa. Sarkasmi on kauheen hieno juttu, mutta ei toimi muuten kaikille. Tänään aiheutin Korealaistytölle (mä en edelleen muista sen nimeä) sydänkohtauksen sanomalla suoralla naamalla sille että hotellin surkee yleiskunto on sen syytä. Konteksti oli ihan selkee, ja kuka tahansa olis pystyny lukemaan että mä laskin leikkiä, mutta mulla meni valehtelematta kymmenen minuuttia sen rauhoittelemiseen. ”SERIOUSLY, do not take ANYTHING I say seriously.” 

Cougar Linen henkilökunta yllätti positiivisesti ja vei mut vapaapäivänäni keskiviikkona ilmaiselle risteilylle ulompiin fjordeihin, vai miksi niitä nyt sitten suomeksi kutsuisi. Soundseihin. Oli mahottoman hieno reissu, ja tajusin ensimmäistä kertaa miten monta tupaa, mökkiä ja hotellia matkan varrella on. Pääsin kotiin ja huomasin että Nina oli liittäny mut kaverikseen Facebokissa. Mä valehtelematta melkein kusin housuihini kun nauroin niin lujaa itelleni seuraavan puoli tuntia. 

Mulla oli menny kuukausikaupalla sellaisen pienen asian tajuamiseen että Nina ei pelaa ihan samassa divisioonassa mun kanssa. Sen seurustelukumppaniksi oli merkattu juurikin se ”laukkupoika”, Rachel. 

-Mikko Jii, naistenmies. P.S. Niin, Facebookista kun oli puhe, Nevis on liittynyt synkkään joukkoomme. Tervetuloa Toni.