Joulua, joulua vaan.

Osa 15: Portage 12.-20.12.2008

Ei voi uskoa että on joulu. Yläkerran vuokraisäntä oli tuonu mun ovelle paketin jossa oli muovikuusi, tuossa se vieläkin tönöttää paketissa vaikka joulupäivässä jo mennään. Ei tää suomalaiselle oikein voi olla joulu, 20+ astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Saa toki nähdä montako talvea mennään suomessa niin lunta ei oo enää ollenkaan.

Soitin just kotoväelle ja oli mahtava kuulla ääniä sieltä päästä. Löysin tuollasen kortin jolla saa sikahalvalla (terkkuja Kivelälle) soittaa Suomeen. Aika erikoista olla täällä, vaikka en innokkaimpia jouluihmisiä ookkaan. Tai oonpas, verrattuna moneen muuhun. Kuitenkin, ekaa kertaa iski kunnon koti-ikävä.

Kello on aamuyheksän ja yksikätinen rosvo Dave vetää muroja napaan tuossa muutaman metrin päässä. Se tuli pitkän sairasloman saatuaan sellaiseen päätökseen että lähtee uuden vuoden myötä lätkimään. Ei se olis pystyny näitä hommia sen jälkeenkään tekemään, hermoratojen paranemisessa kämmenessä menee kuulemma pitkän aikaa. Tuo mies ei joulusta paljoa piittaa, ja ei vieläkään oo oikein tarkasti kertonut miksi se on täällä ja välttelee perheelleen soittamista, edes tästä viimeisimmästä käsivammastaan. Ei sillä että olisin kauheasti kysellyt. Sen mä tiedän että työ on lähtenyt alta ja maksamattomia laskuja on jonkin verran, mutta jotenkin tuo 34 –vuotias on pysynyt mysteerinä. Kaikki tänne toki karkuun on jotain tullu.

Oon maininnut sivulauseessa moneen otteeseen, kuinka mulle on tulossa tänne vieraita helmikuussa. Serkkupoikani Riku ja Antti, jotka mun kanssa New Yorkissakin olivat vuonna 2006 ovat tulossa, sekä kaverini Jonna. Saapuvat helmikuun alussa, johon on aikaa enää reilu kuukausi! Lentoreitti heillä on tismalleen sama kuin mulla, ja Hong Kongiin on hostellit varattuna. Töitäkin heille näyttäis olevan mukavasti, kun suuri osa henkilökunnasta lähtee kouluun helmikuun alussa. Ainoa kysymysmerkki on asumisasiat, tää kämppä jossa nyt asun on turhan pieni neljälle. Eiköhän tässä jotain keksitä. Sharpie on luvannu majottaa jos ei muuta löydy.

Sharpien tarkemmasta voinnista ei vieläkään oikein oo tietoa, katos yhtäkkiä kolmen viikon lomalle kauden käytyä tosi kiireiseksi. Mun työpäivät on järjestään 07.30-18.00, nyt kun rivissä on vain Rowan ja Raumati mun kanssa.

Näin ihan käsittämättömän ilmiön tässä taannoin yömyöhällä. Pelailin pleikkarillani kaikessa rauhassa kun sivusilmällä näin koko sysimustan taivaan kirkastuvan, ja sinivihreällä liekillä palava kappale syöksyi kohti maata. Mä en oo ikinä nähny mitään tuollaista, kyseessä oli ilmiselvästi meteori joka oli lentämässä mereen. Katoin turpa auki ja odotin rysäystä. Sitä ei kuulunut, mutta seuraavana päivänä luin ympäri maailmaa olleen meteorisateita.

Vieraat kyselee multa aina kauheesti että miltä tuntuu tehdä tällästä ”hanttihommaa” työkseen, ja mä yritän aina selittää ettei se tunnu millään lailla hanttihommalta. Laukkujen kantaminen ja ihmisten ympäriinsä ajaminen ei kuulosta loistokkaammalta hommalta maan päällä mutta sitä tehdessä päivät kyllä menee ohi uskomattoman nopeasti. Plus, mä en oo ikinä ollu paremmassa kunnossa. Mätisäkki mä edelleen toki oon, mutta ei meinaa hengästyä millään.

Kunpa vois pukea sanoiksi miten mahtavia keskusteluja asiakkaiden kanssa tulee aina kun istuskellaan ja odotetaan venettä. Ihmisten perin alkeelliset stereotypiat suomesta tulee myös todella tutuiksi, ja aina tulee hyviä matkavinkkejä seuraavalle reissulle. Jos jotakuta kiinnostaa, mulla on taskussa vaikka kenen käyntikortteja Japanista, Australiasta ja Etelä-Afrikasta kysellen Suomalaisia töihin. Näillä on monella sellainen kuva että oomma kovia tekemään töitä ja hyviä puhumaan englantia. Just eilen sain joltain amerikkalaisukolta kontaktin sen omistamaan hotelliin Japanissa jonne se haluais laskettelukouluttajia ihan hyvällä liksalla ensi talveksi. Ei sillä että mä osaisin lasketella niinku sfiddu yhtään. Mutta jos haluatte töitä niin kyselkää multa.

Turistibisneksellä ei tietenkään pyyhi mahdottoman hyvin, mutta Portage on edelleen ihan hyvällä mallilla. Aina välillä toki kuulen asioita joita mun ei ehkä pitäisi kuulla siitä miten paljon noi upottaa rahaa tähän hotelliin, taas remontoidaan tätä kiireellä alun perin rakennettua auttamattoman vanhaa kiinteistöä.

Kirjottelen muutaman päivän päästä lisää siitä miten outoa on viettää joulu 28 asteen lämmössä.

Niin, ja mun uus kämppis on melkoisen kuuma kiwipimu. Ei mulla huonosti mee, silleen.

Kiitos joululahjoista, niitä tippu laatikkoon ilahduttavasti. Kirjoittelen huomenna - jouluaattona – jotain. Oon rannalla makoilemassa juuri. Kuulostaa aika perkeleen huvittavalta, mutta näin on. Kotijoukoille tiedoksi että soitan huomenna jossain vaiheessa myös.

Mikko

Kampasimpukoita

Osa 14: Portage 5.-11.12.2008

Vihreästä talosta on tullu siisti tyttötalo. Yäk. Kun viime vuonna siellä asuttiin minä, Neil, Joe ja pari jenkkipoikaa, oli se kirjaimellinen sikolätti. Tosin siat ei varmaan olis pystynyy elämään siinä jalkahien hajussa. Myös meidän aikana talossa kokoon kerätty pussillinen erinäisiä tissilehtiä joutui muuttamaan pysyvästi. Ette arvaa kenen luokse.

Ilta-aktiviteetteihin kuuluu yöuinteja Toreassa, pingistä vihreässä talossa ja parin oluen vauhdittamaa biljardinpeluuta snapperissa. Tässä eräänä iltana istuin vihreässä talossa hiljaisena, odottaessani kimppakyytiä kotiin. Oon vähemmän sosiaalinen pitkän työpäivän jälkeen, ja Kelly rupes lypsämään että onko joku hätänä. Eihän mulla mitään ollut, mutta se vain jatkoi ja jatkoi kunnes kerroin ensimmäistä kertaa jollekulle täällä juurta jaksain mitä teen suomessa ja millainen mun viimeisen parin vuoden työhistoria on ollut. En ollut vaivautunut kertaakaan aiemmin.

Riveihimme on vihdoin liittynyt kesätyöntekijä Rowan, poika josta kuulin mainittavan useaan otteeseen. Raumati oli pelotellut mua että sälli on mahoton lusmu ja työn välttelijä, mutta niinhän me kaikki muutkin ollaan. 18 –vuotiaalla pojalla on nopee älli, ja sen kans on ihan jouheva tehä töitä. Ton ikäset on siitä mahtavia ku ne ajattelee että ”täältä tullaan, maailma”. Kunpa vaan tietäsivät.

Sharpie ei oo ookoo. Jokin sitä vaivaa. Oon iteki ottanu vastaan pari puhelua sairaalasta, liittyen joihinkin verikokeisiin. Mies ei vaan reagoi, on jotenkin hajamielinen ja alamaissa. Kyllä sitä vielä näkee Snapperissa kavereittensa kanssa kaljalla, mutta jokin kyllä mättää. Yksi sen kavereista on parikin vankilaistuntoa istunut Lance, mohawk –mallisella tukalla varustettu erikoinen ukko. Miehen vankilahistoria on osittain hämärän peitossa, mutta jotkut väittävät sen sekaantuneen alaikäisiin. Aina kun meillä on hippaloita ja tämä yli 40 –vuotias läpeensä tatuoitu herra saapuu paikalle, ollaan Raumatin kanssa varuillamme - henkilökunnassa on kuitenkin pari nuorta tyttöä. Tosin koko homma voi olla ihan vain typerä huhu.

Täällä on muuten lämmin. Todella lämmin. Ei ihan vielä keskikesä mutta ihan tarpeeksi hikistä.

Joulukuun alussa sekä Suomen että Uuden Seelannin byrokratia osoitti ruman naamansa. Suomen päässä mun yrityksen starttirahan jatko evättiin kun palautin lomakkeen kaksi päivää myöhässä, ja täällä päässä selvisi että jatkoajan saaminen työviisumille saattaa olla todella työlästä. Niin, ja pelkkä hakeminen maksaa 200 dollaria. Ajattelin jonkin aikaa olla laittamatta koko papereita eteenpäin, mutta pari päivää sitten muutin mieleni juteltuani Alisonille. Se kertoi tarttevansa mua paikalla huhtikuulle asti, joten sinne mänt. Luonnollisesti molemmat vitutuksen aiheet osu taas samalle päivälle.

Mulle oli soiteltu pariinkin otteeseen Wellingtonin suunnasta, josta tänne eteläsaarelle oli saapumassa mulle puolituttu pariskunta Jalasjärveltä, Antero ja Helinä Rautanen. Olin vähän jo yrittänyt opastaa heitä ennen tänne tuloani, mutta nyt he tarvitsivat tulkkia Blenheimin vierailulleen, heidän tyttärensä Anna oli halunnut jäädä kavereittensa kanssa Wellingtoniin.

Suuntasin vesitaksilla Pictoniin, josta mut otti kyytiin Helinä ja kaksi kiwinaista, nimeltään Andy ja Heather. Andy oli ilmeisesti jonkin suomessa vaihdossa pari vuotta sitten käyneen Rosen äiti. Rose oli asunut juurikin Rautasilla, joitten mä tiedän isännöineen pariakin vaihto-oppilasta. Nyt maanviljelijäpariskunta oli tullut vastavierailulle tänne syvään, syvään etelään. Heatheristä mulle tässä vaiheessa selvisi vain että hän oli Andyn sedän vaimo. Monimutkaista.

Ajelimme ympäriinsä Pictonissa, ja kävimme katsomassa purjeveneitä satamassa. Helinä oli ilmiselvästi helpottunut Suomen puhumisesta, ja samoin Andy ja Heather saivat puhua keskenään vailla syyllisyyttä. Mun ensisijainen rooli olikin tulkkina toimiminen päivän ajan, täydellä ylläpidolla. Ilta eteni ja ajoimme Heatherin talolle Pictoniin. Eikä muuten ihan mikä tahansa pikku tönö ollutkaan.

Kiertelin tässä kartanoksi luokiteltavassa rakennuksessa ja totesin siellä olevan seitsemän makuuhuonetta. Nää ei ollu ihan mitä tahansa tallaajia. Ottaen huomioon miten naurettavia kiinteistö- ja tonttihinnat täällä ovat suhteutettuna valuuttaan, oli mun todettava itselleni että näillä taitaa mennä taloudellisesti ihan o.k.

Anterokin saapui paikalle talon isännän Nickin kanssa, joka vaikutti huumorimieheltä. Sekä Nick että Heather olivat eläkeläisiä, Heather sairaanhoitaja ja Nick jokin yrityspamppu. Illan vietimme syöden ja juoden hyvin, ja Antero osoitti hallitsevansa kommunikoinnin osaamatta sanaakaan Englantia. Miehen viittomakieli ja perussanasto oli vakuuttavaa katseltavaa. ”NYT-VODKA!”.

Ilta päättyi kuunnellen kun Nick soitti kitaraa, Andy pianoa, ja Anterokin repäisi esille mukanaan kantamansa trumpetin. Melkoinen kakofonia. Joimme vielä vodkapaukut parvekkeella ja Nick kertoi mulle hiukan tarkemmin työhistoriastaan, hänen perheensä kuulemma omistaa Uuden Seelannin suurimman yksityisen yrityksen, yli 5000 työntekijää täällä ja 2000 Australiassa. En udellut sen enempää vaan painuin nukkumaan.

Seuraavana aamuna sain Kellyltä tekstiviestin, jossa hän kertoi Daven joutuneen pikapikaa sairaalaan Blenheimiin yöllä. Mies oli kaatunut ja leikannut jollain käteensä pahasti. Kerroin Heatherille asiasta, ja tämä kävi mun kanssa sairaalassa katsastamassa miehen tilan. Saavuimme sairaalaan juuri kun mies heräsi, jumalaton paketti kädessään. Hän oli kaatunut keittiön liukkaalla lattialla ja läpäissyt kätensä rikkoutuneella lasilla. Ikävämpi puoli oli 6 viikkoa sairaslomaa. Alison oli just tuonu miehen mukaan kesäkautta varte, ja nyt siitä ei ollu mitään apua. Toivotin pikaista toipumista, ja otimme pyörät alle ajaaksemme Havelockiin.

Heatherin ja Nickin vene oli käsittämätön. 15 –metrinen upouusi paatti, jossa oli kaikki mahdolliset herkut. Mä en ollu pohjalaismiehenä ikinä veneillyt oikein missään, mutta tässä olikin sitten melkoinen ensikosketus tähän hommaan. Vietimme aurinkoisen päivän saaristossa, uiden, syöden hyvin, ja leväten. Lisäksi Nick näytti mulle miten kampasimpukoita pyydetään. Nakkasimme sellaisen metallihäkkyrän veteen ja vedimme sitä pohjassa 20 metrin syvyydessä. Pinnalle tuli kaikenlaista rapua ja simpukkaa, ja saimme lähes 200 kampasimpukkaa.

Tulin toimeen tämän perhekunnan kanssa todella hyvin, ja Nick ja Heather pyysivät mut kanssaan joululounaalle aattoiltana. He ajoivat mut suoraan Portagen laiturille ja loikkasin veneestä, mukanani parikymmentä kampasimpukkaa. Ite söin pari ja loput jaoin henkilökunnalle, keräten irtopisteitä.

Teidän olisi pitänyt nähdä Alisonin ilme kun mä kerroin kenen veneellä mä olin päivän viettänyt ja luona yöpynyt. Nick Fulton oli Fulton-Hoganin, Uuden Seelannin suurimman yksityisomisteisen yrityksen entinen toimitusjohtaja. Sen naamasta katosi väri.

Keiko ja Nevis

Osa 13: Portage 29.11.-5.12.2008

Kerroin teille parhaasta päivästäni ikiaikoihin tässä taannoin. Ei vaadi suurta tietäjää että osaa veikata maailmankaikkeuden tasaavan tilit ennemmin tai myöhemmin. Niin tapahtui pari päivää myöhemmin, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Aamu alkoi laiturilla sillä tavalla, että yksi oppaistamme, Jeremy, oli turhankin auttavainen pyyhesäkkien kanssa. Mies heitti säkin suoraan mereen, josta sen nostaminen oli perkeleen työlästä. Näitä toki sattuu, mutta kyseisessä päivässä kusi kaikki mahdollinen. Alison sai totaaliset kilarit mulle kun se ei saanu muhun kontaktia puhelimella tai radiolla ja asiakkaat oli odottamassa Toreassa, ja kaiken kukkuraksi pudotin yhdellä rinteen ylitysreissulla repun jossa oli kaksi pulloa viiniä. Mahtava päivä.

Repussa ei ollut onneksi vaatteita, pelkästään pussillinen sekalaisia vihanneksia jotka huuhtelin, käytin repun pesukoneessa ja ostin henkilökuntahinnalla pulloille korvikkeet. Mutta vitutti. Silti en jaksanut illalla päivää enempää kelata. Se tässä on hauskaa, suorittavassa ja fyysisessä työssä. Paskinkin mahdollinen päivä on vain yksi päivä työpaikalla, ja kotona voi laittaa käden housuihin ja kattoa teeveetä kalja kädessä. Kotimaan työssä onnistuminen on kauhean suhteellista, ja epäonnistuminen teki monesta muusta salaisesti onnellisia.

Raumati ja Lani lähtivät kahden viikon lomamatkalle Ausseihin, Brisbaneen. Lanin serkku menee naimisiin, ja Raumati tulee varmastikin kiertämään kaikki alueen baarit ja vetää pöhnät joka ilta. Raumatin poissaolo tarkoitti myös sitä, että mun työtaakka kasvoi toistaiseksi melkoisen isoksi. No, ainakin tunteja tulee niin saa matkakassaan dinaareja.

Henkilökunta paisuu vaan paisumistaan, kesäkauden virallisesti alettua. Snapperin kassan taakse hyppäsi parikin Kiwikisua, Emma ja Charlotte. Niistä mulla ei oo oikeastaan mitään sanottavaa. Lisäksi paikalle purjehti pariskunta joista mä en osaa kertoa edes nimiä vielä. Tytön nimi on Mel… sen toisen osapuolen nimeä mä en muista, mutta mä en tykkää siitä. Ensisilmäys, enkä pitänyt tyypistä. No, katotaan.

Joen ensikuulumiset pohjoisesta eivät ole ruusuisia. Mies on palannut keittiöhommiin, joista hän nimenomaan halusi irrota. Lisäksi se oli kadottanut lompakkonsa jossa oli ollu sen kaikki lomarahat Portagesta. Tuntuu siltä että se katuu jo nyt lähtöään täältä, varsinkin kun sillä rupes menemään hyvin yksiin Lydian kanssa.

Join viime viikolla dieseliä. Hotellin polttoainevarastot olivat nollilla ja jouduin kehittämään keinon jolla pikkubussi pysyi tiellä pari päivää. Ajoin hotellin harvemmin käytössä olevan bussin rinteeseen, otin letkun ja imaisin. Onneksi tämä ei ollut bensiiniä, mutta ei silti ihan paras mahdollinen janon taltuttaja. Nafta maistui seuraavan pari päivää. Kaikkea sitä mies on valmis tekemään pienen tuntiliksan puolesta.

Kämppiksekseni muuttanut Dave on mukava, hiukan erikoinen kaveri jolla on menneisyydessään jotain josta se ei halua kertoa. Ei se nyt oo ihan jokapäiväistä että 33 –vuotias mies pakkaa laukkunsa kotipaikkakunnaltaan jossa on asunut koko ikänsä, ja päättää tulla tekemään porterihommia naurettavalla liksalla. Tai ei siinä ehkä muuten olisi mitään erikoista mutta se valittaa koko ajan tuntiliksasta. Sen verran se mulle raotti, että se oli kulkenut ovelta ovelle 7 vuotta elämästään, ja mä veikkasin heti ekalla oikein: Jehovan Todistaja. Eikä edes ensimmäinen laatuaan johon olin täällä törmännyt, muistanette Even? Syy Daven lähtöön kirkon piiristä oli pettyminen oman uskonsa lujuuteen, sekä vanhojen pahojen tapojen palaamiseen kuvioihin (pilvi ja viinakset). Jotain se vaan ei kerro mulle, vielä.

Rautasen perhe Jalasjärveltä on mailaillut mulle tasaiseen tahtiin viimeisen parin viikon mittaan, ja kertoivat viettäneensä jo jonkin aikaa Wellingtonissa. He aikovat pyytää mut heidän kanssaan vierailemaan tuttavaperheensä luona Blenheimissä alkavalla viikolla, ja pyysivät purjehtimaankin. Siisteyttä.

Koko viime viikon hotellilla oli sekalaisia kouluryhmiä, jotka pitivät oppaat kiireisinä. Kajakkisekoilua ja pyöräilyä, sekä patikointia. Ryhmän mukana oli kolme n. 18 –vuotiasta opasta, kaksi tyttöä ja yksi poika jotka Lydia tunsi. Heidän viimeisen iltansa kunniaksi Portagessa minä, Kelly ja Lydia veimme heidät Toreaan ihmettelemään fosforinhohtoa vedessä. Itse näytin mallia ja lätsähdin veteen vähemmän sulokkaasti, ja muut seurasivat perässä. Oli hauska kuulla taas tuoreitten Torea –neitsyitten kiljuntaa kun hekin olivat nyt todistaneet yhden ällistyttävimmistä asioista planeetalla: miltä tuntuu nähdä itsensä sysimustan veden alla kirkkaan vihreän hehkun ympäröimänä. Etäämmällä olin näkevinäni jotain todella suurta, mutta en ottanut asiaa esille, koska ajattelin kommentin mahdollisesti pelättäneen kaikki laiturille, ja joku kuitenkin olisi satuttanut itsensä. Ei täällä kuitenkaan ihmisille vaarallisia haita ole, valaista puhumattakaan.

Seuraavana päivänä Alison kertoi mulle kuulleensa havainnoista joissa miekkavalaita olisi havaittu edellisenä iltana ja yönä Pictonin läheisyydessä. Mielenkiintoista. Ei sillä että ne olisivat suuri uhka ihmiselle, mutta mä en ihan mielelläni polski pimeässä vedessä 7-9 –metrisen lihansyöjän kanssa jonka englanninkielinen nimi on killer whale.

ps. Sain Toni Nevanpäältä todella erikoisen jouluntoivotuksen sähköpostilla. Kunpa voisin julkaista sen. Uskon monen teistä saaneen sen, ja halusin vain ilmaista yhdistetyn ihailuni ja järkytykseni kyseistä miestä ja tekoa kohtaan.