Kampasimpukoita

Osa 14: Portage 5.-11.12.2008

Vihreästä talosta on tullu siisti tyttötalo. Yäk. Kun viime vuonna siellä asuttiin minä, Neil, Joe ja pari jenkkipoikaa, oli se kirjaimellinen sikolätti. Tosin siat ei varmaan olis pystynyy elämään siinä jalkahien hajussa. Myös meidän aikana talossa kokoon kerätty pussillinen erinäisiä tissilehtiä joutui muuttamaan pysyvästi. Ette arvaa kenen luokse.

Ilta-aktiviteetteihin kuuluu yöuinteja Toreassa, pingistä vihreässä talossa ja parin oluen vauhdittamaa biljardinpeluuta snapperissa. Tässä eräänä iltana istuin vihreässä talossa hiljaisena, odottaessani kimppakyytiä kotiin. Oon vähemmän sosiaalinen pitkän työpäivän jälkeen, ja Kelly rupes lypsämään että onko joku hätänä. Eihän mulla mitään ollut, mutta se vain jatkoi ja jatkoi kunnes kerroin ensimmäistä kertaa jollekulle täällä juurta jaksain mitä teen suomessa ja millainen mun viimeisen parin vuoden työhistoria on ollut. En ollut vaivautunut kertaakaan aiemmin.

Riveihimme on vihdoin liittynyt kesätyöntekijä Rowan, poika josta kuulin mainittavan useaan otteeseen. Raumati oli pelotellut mua että sälli on mahoton lusmu ja työn välttelijä, mutta niinhän me kaikki muutkin ollaan. 18 –vuotiaalla pojalla on nopee älli, ja sen kans on ihan jouheva tehä töitä. Ton ikäset on siitä mahtavia ku ne ajattelee että ”täältä tullaan, maailma”. Kunpa vaan tietäsivät.

Sharpie ei oo ookoo. Jokin sitä vaivaa. Oon iteki ottanu vastaan pari puhelua sairaalasta, liittyen joihinkin verikokeisiin. Mies ei vaan reagoi, on jotenkin hajamielinen ja alamaissa. Kyllä sitä vielä näkee Snapperissa kavereittensa kanssa kaljalla, mutta jokin kyllä mättää. Yksi sen kavereista on parikin vankilaistuntoa istunut Lance, mohawk –mallisella tukalla varustettu erikoinen ukko. Miehen vankilahistoria on osittain hämärän peitossa, mutta jotkut väittävät sen sekaantuneen alaikäisiin. Aina kun meillä on hippaloita ja tämä yli 40 –vuotias läpeensä tatuoitu herra saapuu paikalle, ollaan Raumatin kanssa varuillamme - henkilökunnassa on kuitenkin pari nuorta tyttöä. Tosin koko homma voi olla ihan vain typerä huhu.

Täällä on muuten lämmin. Todella lämmin. Ei ihan vielä keskikesä mutta ihan tarpeeksi hikistä.

Joulukuun alussa sekä Suomen että Uuden Seelannin byrokratia osoitti ruman naamansa. Suomen päässä mun yrityksen starttirahan jatko evättiin kun palautin lomakkeen kaksi päivää myöhässä, ja täällä päässä selvisi että jatkoajan saaminen työviisumille saattaa olla todella työlästä. Niin, ja pelkkä hakeminen maksaa 200 dollaria. Ajattelin jonkin aikaa olla laittamatta koko papereita eteenpäin, mutta pari päivää sitten muutin mieleni juteltuani Alisonille. Se kertoi tarttevansa mua paikalla huhtikuulle asti, joten sinne mänt. Luonnollisesti molemmat vitutuksen aiheet osu taas samalle päivälle.

Mulle oli soiteltu pariinkin otteeseen Wellingtonin suunnasta, josta tänne eteläsaarelle oli saapumassa mulle puolituttu pariskunta Jalasjärveltä, Antero ja Helinä Rautanen. Olin vähän jo yrittänyt opastaa heitä ennen tänne tuloani, mutta nyt he tarvitsivat tulkkia Blenheimin vierailulleen, heidän tyttärensä Anna oli halunnut jäädä kavereittensa kanssa Wellingtoniin.

Suuntasin vesitaksilla Pictoniin, josta mut otti kyytiin Helinä ja kaksi kiwinaista, nimeltään Andy ja Heather. Andy oli ilmeisesti jonkin suomessa vaihdossa pari vuotta sitten käyneen Rosen äiti. Rose oli asunut juurikin Rautasilla, joitten mä tiedän isännöineen pariakin vaihto-oppilasta. Nyt maanviljelijäpariskunta oli tullut vastavierailulle tänne syvään, syvään etelään. Heatheristä mulle tässä vaiheessa selvisi vain että hän oli Andyn sedän vaimo. Monimutkaista.

Ajelimme ympäriinsä Pictonissa, ja kävimme katsomassa purjeveneitä satamassa. Helinä oli ilmiselvästi helpottunut Suomen puhumisesta, ja samoin Andy ja Heather saivat puhua keskenään vailla syyllisyyttä. Mun ensisijainen rooli olikin tulkkina toimiminen päivän ajan, täydellä ylläpidolla. Ilta eteni ja ajoimme Heatherin talolle Pictoniin. Eikä muuten ihan mikä tahansa pikku tönö ollutkaan.

Kiertelin tässä kartanoksi luokiteltavassa rakennuksessa ja totesin siellä olevan seitsemän makuuhuonetta. Nää ei ollu ihan mitä tahansa tallaajia. Ottaen huomioon miten naurettavia kiinteistö- ja tonttihinnat täällä ovat suhteutettuna valuuttaan, oli mun todettava itselleni että näillä taitaa mennä taloudellisesti ihan o.k.

Anterokin saapui paikalle talon isännän Nickin kanssa, joka vaikutti huumorimieheltä. Sekä Nick että Heather olivat eläkeläisiä, Heather sairaanhoitaja ja Nick jokin yrityspamppu. Illan vietimme syöden ja juoden hyvin, ja Antero osoitti hallitsevansa kommunikoinnin osaamatta sanaakaan Englantia. Miehen viittomakieli ja perussanasto oli vakuuttavaa katseltavaa. ”NYT-VODKA!”.

Ilta päättyi kuunnellen kun Nick soitti kitaraa, Andy pianoa, ja Anterokin repäisi esille mukanaan kantamansa trumpetin. Melkoinen kakofonia. Joimme vielä vodkapaukut parvekkeella ja Nick kertoi mulle hiukan tarkemmin työhistoriastaan, hänen perheensä kuulemma omistaa Uuden Seelannin suurimman yksityisen yrityksen, yli 5000 työntekijää täällä ja 2000 Australiassa. En udellut sen enempää vaan painuin nukkumaan.

Seuraavana aamuna sain Kellyltä tekstiviestin, jossa hän kertoi Daven joutuneen pikapikaa sairaalaan Blenheimiin yöllä. Mies oli kaatunut ja leikannut jollain käteensä pahasti. Kerroin Heatherille asiasta, ja tämä kävi mun kanssa sairaalassa katsastamassa miehen tilan. Saavuimme sairaalaan juuri kun mies heräsi, jumalaton paketti kädessään. Hän oli kaatunut keittiön liukkaalla lattialla ja läpäissyt kätensä rikkoutuneella lasilla. Ikävämpi puoli oli 6 viikkoa sairaslomaa. Alison oli just tuonu miehen mukaan kesäkautta varte, ja nyt siitä ei ollu mitään apua. Toivotin pikaista toipumista, ja otimme pyörät alle ajaaksemme Havelockiin.

Heatherin ja Nickin vene oli käsittämätön. 15 –metrinen upouusi paatti, jossa oli kaikki mahdolliset herkut. Mä en ollu pohjalaismiehenä ikinä veneillyt oikein missään, mutta tässä olikin sitten melkoinen ensikosketus tähän hommaan. Vietimme aurinkoisen päivän saaristossa, uiden, syöden hyvin, ja leväten. Lisäksi Nick näytti mulle miten kampasimpukoita pyydetään. Nakkasimme sellaisen metallihäkkyrän veteen ja vedimme sitä pohjassa 20 metrin syvyydessä. Pinnalle tuli kaikenlaista rapua ja simpukkaa, ja saimme lähes 200 kampasimpukkaa.

Tulin toimeen tämän perhekunnan kanssa todella hyvin, ja Nick ja Heather pyysivät mut kanssaan joululounaalle aattoiltana. He ajoivat mut suoraan Portagen laiturille ja loikkasin veneestä, mukanani parikymmentä kampasimpukkaa. Ite söin pari ja loput jaoin henkilökunnalle, keräten irtopisteitä.

Teidän olisi pitänyt nähdä Alisonin ilme kun mä kerroin kenen veneellä mä olin päivän viettänyt ja luona yöpynyt. Nick Fulton oli Fulton-Hoganin, Uuden Seelannin suurimman yksityisomisteisen yrityksen entinen toimitusjohtaja. Sen naamasta katosi väri.