Keiko ja Nevis

Osa 13: Portage 29.11.-5.12.2008

Kerroin teille parhaasta päivästäni ikiaikoihin tässä taannoin. Ei vaadi suurta tietäjää että osaa veikata maailmankaikkeuden tasaavan tilit ennemmin tai myöhemmin. Niin tapahtui pari päivää myöhemmin, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Aamu alkoi laiturilla sillä tavalla, että yksi oppaistamme, Jeremy, oli turhankin auttavainen pyyhesäkkien kanssa. Mies heitti säkin suoraan mereen, josta sen nostaminen oli perkeleen työlästä. Näitä toki sattuu, mutta kyseisessä päivässä kusi kaikki mahdollinen. Alison sai totaaliset kilarit mulle kun se ei saanu muhun kontaktia puhelimella tai radiolla ja asiakkaat oli odottamassa Toreassa, ja kaiken kukkuraksi pudotin yhdellä rinteen ylitysreissulla repun jossa oli kaksi pulloa viiniä. Mahtava päivä.

Repussa ei ollut onneksi vaatteita, pelkästään pussillinen sekalaisia vihanneksia jotka huuhtelin, käytin repun pesukoneessa ja ostin henkilökuntahinnalla pulloille korvikkeet. Mutta vitutti. Silti en jaksanut illalla päivää enempää kelata. Se tässä on hauskaa, suorittavassa ja fyysisessä työssä. Paskinkin mahdollinen päivä on vain yksi päivä työpaikalla, ja kotona voi laittaa käden housuihin ja kattoa teeveetä kalja kädessä. Kotimaan työssä onnistuminen on kauhean suhteellista, ja epäonnistuminen teki monesta muusta salaisesti onnellisia.

Raumati ja Lani lähtivät kahden viikon lomamatkalle Ausseihin, Brisbaneen. Lanin serkku menee naimisiin, ja Raumati tulee varmastikin kiertämään kaikki alueen baarit ja vetää pöhnät joka ilta. Raumatin poissaolo tarkoitti myös sitä, että mun työtaakka kasvoi toistaiseksi melkoisen isoksi. No, ainakin tunteja tulee niin saa matkakassaan dinaareja.

Henkilökunta paisuu vaan paisumistaan, kesäkauden virallisesti alettua. Snapperin kassan taakse hyppäsi parikin Kiwikisua, Emma ja Charlotte. Niistä mulla ei oo oikeastaan mitään sanottavaa. Lisäksi paikalle purjehti pariskunta joista mä en osaa kertoa edes nimiä vielä. Tytön nimi on Mel… sen toisen osapuolen nimeä mä en muista, mutta mä en tykkää siitä. Ensisilmäys, enkä pitänyt tyypistä. No, katotaan.

Joen ensikuulumiset pohjoisesta eivät ole ruusuisia. Mies on palannut keittiöhommiin, joista hän nimenomaan halusi irrota. Lisäksi se oli kadottanut lompakkonsa jossa oli ollu sen kaikki lomarahat Portagesta. Tuntuu siltä että se katuu jo nyt lähtöään täältä, varsinkin kun sillä rupes menemään hyvin yksiin Lydian kanssa.

Join viime viikolla dieseliä. Hotellin polttoainevarastot olivat nollilla ja jouduin kehittämään keinon jolla pikkubussi pysyi tiellä pari päivää. Ajoin hotellin harvemmin käytössä olevan bussin rinteeseen, otin letkun ja imaisin. Onneksi tämä ei ollut bensiiniä, mutta ei silti ihan paras mahdollinen janon taltuttaja. Nafta maistui seuraavan pari päivää. Kaikkea sitä mies on valmis tekemään pienen tuntiliksan puolesta.

Kämppiksekseni muuttanut Dave on mukava, hiukan erikoinen kaveri jolla on menneisyydessään jotain josta se ei halua kertoa. Ei se nyt oo ihan jokapäiväistä että 33 –vuotias mies pakkaa laukkunsa kotipaikkakunnaltaan jossa on asunut koko ikänsä, ja päättää tulla tekemään porterihommia naurettavalla liksalla. Tai ei siinä ehkä muuten olisi mitään erikoista mutta se valittaa koko ajan tuntiliksasta. Sen verran se mulle raotti, että se oli kulkenut ovelta ovelle 7 vuotta elämästään, ja mä veikkasin heti ekalla oikein: Jehovan Todistaja. Eikä edes ensimmäinen laatuaan johon olin täällä törmännyt, muistanette Even? Syy Daven lähtöön kirkon piiristä oli pettyminen oman uskonsa lujuuteen, sekä vanhojen pahojen tapojen palaamiseen kuvioihin (pilvi ja viinakset). Jotain se vaan ei kerro mulle, vielä.

Rautasen perhe Jalasjärveltä on mailaillut mulle tasaiseen tahtiin viimeisen parin viikon mittaan, ja kertoivat viettäneensä jo jonkin aikaa Wellingtonissa. He aikovat pyytää mut heidän kanssaan vierailemaan tuttavaperheensä luona Blenheimissä alkavalla viikolla, ja pyysivät purjehtimaankin. Siisteyttä.

Koko viime viikon hotellilla oli sekalaisia kouluryhmiä, jotka pitivät oppaat kiireisinä. Kajakkisekoilua ja pyöräilyä, sekä patikointia. Ryhmän mukana oli kolme n. 18 –vuotiasta opasta, kaksi tyttöä ja yksi poika jotka Lydia tunsi. Heidän viimeisen iltansa kunniaksi Portagessa minä, Kelly ja Lydia veimme heidät Toreaan ihmettelemään fosforinhohtoa vedessä. Itse näytin mallia ja lätsähdin veteen vähemmän sulokkaasti, ja muut seurasivat perässä. Oli hauska kuulla taas tuoreitten Torea –neitsyitten kiljuntaa kun hekin olivat nyt todistaneet yhden ällistyttävimmistä asioista planeetalla: miltä tuntuu nähdä itsensä sysimustan veden alla kirkkaan vihreän hehkun ympäröimänä. Etäämmällä olin näkevinäni jotain todella suurta, mutta en ottanut asiaa esille, koska ajattelin kommentin mahdollisesti pelättäneen kaikki laiturille, ja joku kuitenkin olisi satuttanut itsensä. Ei täällä kuitenkaan ihmisille vaarallisia haita ole, valaista puhumattakaan.

Seuraavana päivänä Alison kertoi mulle kuulleensa havainnoista joissa miekkavalaita olisi havaittu edellisenä iltana ja yönä Pictonin läheisyydessä. Mielenkiintoista. Ei sillä että ne olisivat suuri uhka ihmiselle, mutta mä en ihan mielelläni polski pimeässä vedessä 7-9 –metrisen lihansyöjän kanssa jonka englanninkielinen nimi on killer whale.

ps. Sain Toni Nevanpäältä todella erikoisen jouluntoivotuksen sähköpostilla. Kunpa voisin julkaista sen. Uskon monen teistä saaneen sen, ja halusin vain ilmaista yhdistetyn ihailuni ja järkytykseni kyseistä miestä ja tekoa kohtaan.