Osa 48: Junassa Los Angelesiin 13.5.2008

Lauantai 10.5. - Tiistai 12.5.2008

Olipa melkoinen yö, yrittää nukkua huoneessa 13. Perjantai-illan sekoilut olivat käynnissä seinän takana, ja vielä kun heräsimme kuuden aikaan aamusta, oli jengiä hereillä ja täydessä vauhdissa. Yön aikana heräsimme kerran siihen kun nuori brittipoika, joka nukkui yläpunkassani, saapui huoneeseen jonkun tytön kanssa, ja kovaäänisesti yritti suostutella jäämään yöksi. Onneksi ei saanut suostuteltua, ja annoimme pari vihaista katsetta sängyistämme. Ei siinä, se sama tyttö oli sitten aamukuudelta nuoleskelemassa jonkin toisen pojan kanssa hostellin ulko-ovella.

Oli hassua nähdä ydinkeskusta niin hiljaisena. Chinese theaterin edustasta sai pari ihan aution oloista kuvaa. Metro heitti meidät amtrakin pisteelle, josta aika simppelisti löysimme ensimmäiseen bussiimme.

Mä olin suostutellut Juhalle, että Bakersfield oli käytävä tsekkaamassa. Bakersfield on kaupunki josta teinivuosien ykkösbändi KoRn on kotoisin, ja jos siitä nyt oli läpi ajamassa niin piti siellä pari tuntia käydä kiertelemässä. Lauantai on vaan aina hiljainen päivä jenkeissä, kauppoja kiinni perkuleesti. Ei siis ihan kauhean paljon tullut nähtyä tästä pikkukaupungista. Seinäjoki tuli keskustan koosta mieleen, heh.

Tänään oli Kaliforniassa Amtrakilla virallinen junapäivä, joten Bakersfieldin asemalla oli ilmaista kakkua, kahvia ja snäkkejä. Luonnollisesti hyödynsimme kaikkea ilmaista syötävää manselaisen ystäväni kanssa, ja kun olimme takaisin junassa, oli kainaloissa vielä yhdet snäkkiboksit.

Siitä sitten matka San Franciscoon kesti kuutisen tuntia, ja hiukan myöhästyikin vielä kun piti jotain ukkoa heittää junasta pihalle. Juna jätti meidät Emeryvilleen, josta bussi hoiti kyyditykset eteenpäin. Ajoimme Bay Bridgeä pitkin kohti ydinkeskustaa, ja iltahämärässä kimalsi ihan käsittämättömän nätin oloinen kaupunki. Korkeuserot tulivat heti ilmi ensisilmäyksellä. Alcatrazin vankilasaari näkyi etäällä, ja pohjoisemmassa siinsi punainen Golden Gate. Uskomaton näky.

Kun ajoimme satama-alueen läpi, kertoi kuski kaupungissa olevan tänä viikonloppuna mahdottomasti porukkaa, koska satamassa olisi ilotulitus yöllä. Ajoitus oli mainio, mutta ei meillä sitten myöhemmin illalla enää ollut virtaa. Kellohan oli jo yhdeksän aikaa illalla. Nousimme bussista Union Squarella, ja yritimme metsästää karttaa. Onneksi mun Ipod löysi langattoman verkon jota hyödyntämällä hostellin osote löyty.

Seuraava asia, jonka kaupungista laittoi väistämättä merkille, oli kodittomien määrä. Kadut tulvivat kodittomia ja narkkareita. Ei New York, Los Angeles tai Philadelphia oo mitään verrattuna tähän.

Hostelli oli juuri korttelissa jossa näitä kavereita oli poikkeuksellisen paljon, mutta ei sitä toki sisällä nähnyt. City Center HI Hostel oli mukavan näköinen, ja kodikas. Juha, jolle ei huonetta ollut varattuna, oli lirissä. Hostelli oli täynnä, joten respan setä rupes sitten soittelemaan muita hostelleja läpi. Se jatkoi listaa alaspäin, vältellen yhtä hostellia listalla - tais olla joku European Guest House nimeltään. Sitten kun ei enää ollut vaihtoehtoja, soitti hän sinne. Sänky löytyi, mutta respan mies kehotti Juhaa katsomaan tarkasti kamojensa perään. Huomisesta eteenpäin täälläkin olisi sitten tilaa.

Kävelimme syömään paskaruokaa, ja siellä sovimme huomenna tapaavamme kymmenen jälkeen mun hostellilla. Mä selvittelisin sillä aikaa Alcatraz -risteilyn hintoja ja aikatauluja. Kävellessäni takaisin hostellille, maksulliset naiset yrittivät taas tehdä tuttavuutta. Itse asiassa, en oo ihan 100% varma siitä oliko ne naisia, sen verran möreesti sanoivat "Hei Papi, I´ll wait for you ok?". Hostellilla, kun avasin Alcatrazin kotisivun, ilmeni että koko sunnuntai oli myyty loppuun ja maanantaille oli vain yhdellä risteilyllä aikaa. Ostin sitten samoin tein meille liput maanantaille, 23 dollaria naama.

Uni tuli nopeasti.

Aamulla Juha odottelikin alhaalla, ja kertoi mulle parit mielenkiintoiset tarinat guest housestaan. Oli kuitenkin hengissä selvinnyt. Mä kerroin että huomiselle vasta Alcatraz -liput, joten tänään voitais kierrellä keskustaa ja tsekkiä Golden Gate. Ensin kuitenkin aamupala. Juhan hostellilla ei moista ollut hintaan sisältynyt, joten hän nappasi hyvän kokoisen sämpylän naapurissa olevasta vietnamilaispaikasta.

Spurgujen määrä ei ollut suuremmin vähentynyt yön aikana, ne oli vain vaihtanu päivähukilaisiin. Ilmeisesti San Franciscon erottaa muista jenkkikaupungeista kohtuullisen liberaali politiikka katujen siivoamisten suhteen. Ei oo lakaistu maton alle, niinku muualla.

Juha oli leikkiny mun iPodilla sen verran, että sitä rupes vallan kiinnostamaan ostaa sellanen. Poikkesimme keskustan isoon Apple storeen, jossa hän sitten hipelöikin aikansa laitetta. Edelleen reilusti halvemmalla sen täältä sais. Itse näppäilen koneella ja tsekkaan paljonko maksaa lippu standup -klubille ihan hostellini vieressä. Muistan kävelleeni siitä ohi ja lukeneeni että Jon Lovitzin houstaama ilta olisi keskiviikkona Losissa. Niinhän se oli, ja lippu on vain 20 dollaria! Nappaan itelleni yhden.

Kollaamme Virgin Megastoren läpi, ja käymme hortoilemassa museum districtillä. Kaikkialle vaan maksaa jotain sisälle, eikä me olla oikein rahoissamme. Sen sijaan Macy´s käydään tarkastamassa, ja varsinainen Union Squaren kortteli, joka on keskustan sydän. Katumyyjiä, kahviloita, maalareita.

Juha ehdottaa että käveltäis pohjoisosaan Friscoa, mutta eihän siihen ylämäkeen tunnu oikein jalka hyvin taittuvan. Katsomme kartasta bussin, ja kävelemme Chinatowniin, joka on täynnä - ylläripylläri - kiinalaisia. Suuntaamme Fisherman´s Wharfiin. Tämä alue on San Franciscon kauppa-alueista tunnetuin, ja on melkoisen ruuhkainen näin viikonlopusta. Viimeiset postikortit tulee läheteltyä, ja sitten suuntaamme syömään. Tyylikkäästi Hootersiin. Juha ei ollut vielä nälkäinen Vietnamilaisesta sämbylästä, joten tyytyy sipulirenkaisiin, itse nautin, köh, rintafilettä.

Ajamme bussilla Golden Gatelle, ja pysähdymme heti pällistelemään sen kokoa. Tottapuhuen luulin sen olevan vähän isompi, sillä Bay Bridge, jota pitkin saavuimme kaupunkiin oli isomman oloinen. Nättihän perkule Golden Gate on. Käppäilemme päällekkin näpsimään kuvia San Franciscosta ja Alcatrazista. Maailman kuuluisin silta, ja maailman kuuluisin vankila, vierivieressä.

Bussilla alas Japantowniin (kuulitte oikein), ja siitä sitten takaisin hostellille jalkoja lepuuttamaan. Juha laittoi kameraltaan kuvia facebookiin ilmaista laajakaistaa hyödyntäen, ja meikäpoika löhöili soffalla. Tamperelaisen maha oli aika sekaisin, ilmeisesti se aamuinen vietnamilaissopin leipä ei ollut ihan tuoreimmasta päästä.

Iltaohjelmana ehdotan että jos mentäis leffa vahtaamaan, Wachowskin veljesten uusin Speed Racer kun oli saapunut teattereihin pari päivää sitten. Juha komppaa, ja kävelemme keskustan läpi lähimmälle AMC:lle. Nyt niitä spurguja oli kaksin verroin, ja varovasti naureskelemme että miltähän tilanne mahtaa näyttää yhden aikaan yöllä kun kävelisimme takaisin.

Katsoimme Speed Racerin Imax -teatterin vallllltavalllta näytöltä. Leffa oli aika erikoinen sekoitus lapsille suunnattua silmänkarkkia, pitkiä tietokoneella tehtyjä ajokohtauksia ja omituista huumoria. Mutta jollain omituisella tavalla tykkäsin silti. Kävellessämme takaisin hostellille piti pariin kertaan nielaista jännityksissään, niin monen kodittoman seurueen läpi kävelimme. Kirjaimellisesti läpi, koska niitä oli kaduilla niin paljon. Ei sitä oloaan varsinaisesti uhatuksi tuntenut, mutta ei nyt kauhean turvalliseksikaan.

Huomenna edessä olisi Alcatraz, ja unta piti saada palloon. Eipä onnistunut, sillä huoneessani oli äänekkäin perkeleen kuorsaaja ikinä. Mies kapusi sänkyynsä ja puuskutti todella pahasti siinä vaiheessa. Katupora lienee lähin ääni joka voisi muistuttaa tuosta.

Aamulla tajusimme lähteneemme pikkasen viime tingassa liikkeelle, ja sitten vielä menimme ajelemaan väärällä bussilla. Aikaa oli enää puoli tuntia, ja oikea laituri oli melkoisen kaukana. Hermostuneena katselimme kelloa, kun bussi mateli eteenpäin. Rupesin sanomaan, ettemme ikinä ehtisi paikalle ajallaan tällä menolla, ja että meidän on pakko ottaa taksi.

Onnekkaita paskiaisia olimme. Pysäkillä jolle hyppäsimme pois kymmentä vaille, sattui vain istuskelemaan taksikuski tupakalla. Pyysimme pikaista kyytiä pier 33:lle, ja mies singautti meidät perille ihan viime hetkellä. Kun nousimme laivaan, nytkähti se heti liikkelle.

Alcatraz ei todellakaan ole kaukana itse kaupungista, vain reilun mailin päässä. Se oli kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei kukaan ikinä todistetusti hengissä selvinnyt uintimatkasta vankilasta käsin. Pisimmälle uinut kaveri oli kalastettu Bay Bridgen kivikoista uupuneena. Vesistö täällä on nimittäin jääkylmää, ja meri käy useasti melko rankasti.

Saavuimme vankilasaaren rantaan, ja aloimme kiertelemään aluetta. Sellirakennuksessa saimme korvillemme hintaan sisältyvät kuulokkeet, joista käsin pääsi mahtavasti sisälle talon vanhaan henkeen. Neljä vartijaa ja neljä vankia kertoivat muistoistaan vankilassa, ja sen kuuluisimmista murtoyrityksistä. Kiersimme vielä saaren ja ihmettelimme raakaa tuulta joka siellä puhalsi. Jäätävää kamaa. Kyllä koko paikassa oli vielä sellainen jännä, aavemainen fiilis, vaikka porukkaa oli melkoisesti.

Lopuksi tsekkasimme videon saaren historiasta, josta selvisi mihin kaikkeen sitä oli historiansa aikana käytetty. Ennen vankilakäyttöä se oli armeijan linnake, ja vankilakauden jälkeen 60 -luvulla joukko nuoria intiaaneja valtasi saaren protestina reservaattipolitiikalle.

Aikaa tapettiin Alcatrazissa ihan kiitettävästi, ja sieltä hakeuduimme vielä syömään ja kiertelemään Fisherman´s Wharfiin.

Hostellilla tsekkasimme suomen surkean peliesityksen videot ja lähettelimme parit mailit. Illasta kävelimme keskustaan muutamalle jäähyväisoluselle, ja sitten olikin aika sanoa "mories" tamperelaisystävälleni. Huomenna takaisin Los Angelesiin, ja sieltä pian kotia kohti. Uskomatonta.