Osa 47: San Francisco City Central Hostel 12.5.2008

Torstai 8.5.2008 - Perjantai 9.5.2008

Los Angeles oli jo osoittautunut mainioksi paikaksi, pelkästään ensimmäisen puolikkaan päivän aikana. Tänään oli kuitenkin päivä jota meikämandoliino oli odottanut kovasti. Universal studios.

Aamu vierähti käyntiin, öh, nihkeästi. Mun kurkku oli kipeä, ja ääntä ei meinannut lähteä. Jostain syystä Juhalla oli ihan sama meininki, tukkonen olo. Raahauduimme alas ja lukaisin puhelimesta viestit. Anu oli viestittänyt että Mikko ei ollut nukkunut silmällistäkään koko yönä, eivätkä he olisi tulossa heti ovien avauksen yhteydessä sisään. Me saimme kyydityksen hostellin puolesta, ja kuljettajan joka oli ohjelmanumero itsessään. 45-vuotias kaveri ei ilmiselvästi ollut vieläkään luovuttanut hollywood -unelmansa suhteen, ja kertoi meille ketä kaikkia tunsi, ja monessako leffassa oli työskennellyt. Mukava kaveri, mutta vähän surullista.

Mistähän sitä aloittaisi Universalin suhteen. Kai se jostain on aloitettava. Päivä oli aivan mieletön, ja kyllä siinä molemmat ittemme pikkupojiksi tunnettiin. Kaikissa mahdollisissa ohjelmanumeroissa käytiin, olivat ne sitten 3d-teattereita, kummitustaloja tai valtavia pyrotekniikka -esityksiä. Ja mikä parasta, paikka ei ollut lähellekään täynnä, joten kahdeksan tunnin puiston aukioloaika riitti juuri soppelisti kaiken näkemiseen.

Huippuhetkiä oli Jurassic Park -ajelu, johon oli kyllä upotettu ihan käsittämätön määrä rahaa, sekä studiokierros - tänään kuvattiin Adam Sandlerin ja Courtney Coxin uutta westerniä ja päästiin tutustumaan kaikenmaailman alkuperäisiin lavasteisiin Psykosta Täydellisiin naisiin ja Maailmojen Sodasta Heroesiin. Myös uutta Indiana Jonesia oltiin kuvattu täällä viime vuonna.

Kaikista vehkeistä ja härveleistä olisi kovasti kerrottavaa, mutta siinä nyt ei olisi hirveästi järkeä. Sanon nyt vaan että jos tuonne joskus meet, niin käy kaikissa joihin pääset. Ostimme paikan päältä naurettavimmat artikkelit ikinä, Juha tuliaisiksi ja itse t-paidaksi. Näette sitten joskus, jos näette.

Kello oli yhtäkkiä kuusi illalla, ja meitä tultiin hakemaan takaisin. Tässä vaiheessa huomasimme jalkojemme olevan myös melkolailla kuolleet, ja ajatus keikkaillasta ei enää tuntunut mahdolliselta. Laitoimme Anulle viestin: "menee lepäilyksi tänään, pitäiskö huomenna tsekkiä Venice Beach?" Vastaukseksi saimme aluksi murinaa, ja myöntävän vastauksen. Keikka oli muuten ollut ilmeisesti lähes loppuunmyyty ja mieletön, joten ehkä jopa vähän harmittaa saamattomuutemme.

Me saimme kuitenkin tänään sen ilmaisen päivällisen, ja napsimme kolme hampurilaista mieheen. Ei ihan huono diili hostelliksi, ihan keskustassa, sänky maksaa 20 dollaria, johon sisältyy aamupala ja lähes joka ilta ilmainen päivällinen. Navat paukkuen menimme nukkumaan, tai kieriskelemään taas sängyissämme. Sillä meidän hostellissa ei bileet ikänä lopu.

No oli ne loppunu aamulla kahdeksan aikaan kun pääsin ylös ja hoidin muutaman työmailin pois alta. Mikko ja Anu saapuivat tällä kertaa meille, ja katselimme koneelta vähän karttoja, mitä tänään pitäisi katsastaa. Sää ei ollut ihan ihanteellinen biitsipäivälle, joten päätimme vain ostaa päivän bussiliput (5 dollaria), ja tutkailla tätä pikkukylää.

Mikko ja Anu ohjasivat meidät ensimmäisenä eilisen keikan näyttämölle House of Bluesiin (KUVA), josta piti oikein pari kuvaa näpsästä. Aika siistin olonen mesta. Jatkoimme maailman (ehkä) tunnetuimmalle rokkiklubi Whiskey & Go Go:lle, jonka ovien sisällä uransa on aloittanut moni orkesteeri The Doorsista Guns & Rosesiin. Ei paskanhäävejä pumppuja siis.

Vieressä oli pieni diner, johon poikkesimme nauttimaan lounasta. Mahtava pieni mesta, jonka nimi ei nyt ikävä kyllä osu mieleen. Seinällä oli monen ison nimen julisteita nimmareilla, ja ruoka oli hyvää. Todella hyvää.

Tästä seuraavaksi osoitteeksi päätimme kuuluisan ökyalueen Rodeo Driven, Beverly Hillsin sydämessä. Melkoista bussisäätöä oli tosin edessä, kun karttaekspertti Jokipii yritti pähkäillä oikeaa katua. Lisäksi matkanjohtajan ääni oli vain pihinää, tänään ei lähtenyt sitä vähääkään ääntä mitä eilen.

Voi taivas ihmiset, Rodeo Drive. Mitä asuntoja. Osasta melkoisen mauttomiakin, mutta melkoisia taloja. Nämä eivät kuitenkaan olleet tähtien koteja, koska pihoja ei rajanneet aidat. Sitäkin enemmän asianajajia sun muita, ainakin mikäli rekisterikilvistä pystyi jotain tulkitsemaan. Yhden rekkari oli SUE ME. Rodeo Driven jälkeen edessä oli jälleen harhailua bussin perässä, hyppääminen väärään bussiin ynnä muuta kivaa. Mutta kaikki oli kotiinpäin, ja sopi strategiaamme: nähdä kaupunkia.

Ajelimme rantaväylää ja jutustelimme suomeksi kun parivaljakko joka koostui meksikolaisesta tytöstä ja mustasta tytöstä kysyivät "Are you guys, like, Spanish or something?". Vieressä oleva mummo kertoi olevansa lähes varma että olisimme ruotsalaisia. Suomen mainitseminen johtaa aina sellaiseen hauskaan vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. Eihän nää tiedä Suomesta yhtään mitään. Tytöt kertoivat huomion heränneen meidän kaikkien erikoisesta silmien väristä.

Venice Beach aukeni meille kaikessa kauneudessaan, ja olihan alue hienon näköinen. Mikko oli katsonut jostain, että koko ranta on pituudeltaan lähes 40 kilometriä Santa Monica Beachilta Venicelle. Tänään ei sää edelleenkään ollut paras mahdollinen, joten rantapimuja / -setiä ei tänään näkynyt. Surffaajia oli kovassa aallokossa, kuitenkin. Poseerasimme muutamat Baywatch -asennot ja lähdimme tutkailemaan Venicen kauppakatua lähempää. Kaikenlaista kaupustelijaa, t-paidoista mitä omituisimpiin rihkamakippoihin.

Pakko sanoa että olen vallan ihmetellyt missä ne kaikki bimbot ovat katukuvasta, jota porukka väittää näkyvän joka puolella. En oo nähnyt yhtäkään. Onko ne mua piilossa?

Kaikkien jalat olivat jo sen verran kiitettävässä lyönnissä että kävelimme lähimmälle bussipysäkille, ja lähdimme ajamaan kohti keskustaa. Mä nuokuin väsyisenä oikean pysäkin ohi, ja sitten ajelimme asteen takaisinpäin. Bussisäätöä tuli melkoisesti yhdelle päivälle, mutta kai se on odotettavissa tälläsessä valtavassa, oudossa kaupungissa. Kävimme ruokailemassa tortillapaikassa, ja ihmettelemässä läheltä tähtien käden- ja jalanjälkiä Chinese Theatren edessä. Meitsi diggas isoimmasta kivestä, johon kätensä, jalkansa ja nimmarinsa olivat ikuistaneet alkuperäisen Star Trekin miehistö. Heistä jo liian moni on lähtenyt viimeisille korpimaille.

Lopuksi piti vielä käydä selailemassa levyjä Virgin Megastoressa. Ähtäriläiset antoivat liikkeelle tosin uuden nimen jonka jonkun kannattaisi lanseerata suomessa: Virpin Megastore. Mikko löysi hyllystä omituisimman paidan ikinä. Sininen t-paita jonka etumus oli Suomen junaverkosto, ja varustettu VR:n logolla. Kai tää sitten on hauska ja eksoottinen t-paita näitten mielestä.

Oli aika sanoa pai pai Mikolle ja Anulle. Olimme nimittäin suuntaamassa San Franciscoon huomenissa Juhan kanssa, ja he olisivat Vegasissa kun itse tulisin takaisin 13. päivä. Suomessa sitten nähtäisiin, joskus toukokuun lopussa. Taas yksi osa reissusta takanapäin. Olipa hassua sanoa hyvästit, vaikka tiesi että ihan pian näkisi taas.

Bussia piti odottaa ikuisuuksia, mutta tulihan se sitten. Hostellilla nautimme ilmaiset hampparit, ja pakkasimme valmiiksi että aamuvarhain kun hyppäisimme bussiin (06.00) ei tarvitsisi kuin peseytyä ja pisuutua.