Osa 46: Junassa San Franciscoon 10.5.2008

Maanantai 5.5.2008 - Keskiviikko 7.5.2008

Siellä taidetaan mennä sunnuntain puolella, joten oikein hyvää äitienpäivää vaan kaikille äideille ja äidinmielisille.

Loppuaika Fidzillä ei ollut sään puolesta herkkua. Sääennuste lupasi sadetta kaikille loppupäiville kun siellä olisimme, ja tottakai mä oon silloin paikassa nimeltä Beach House. Toki mulla on aina liikkuva kotiteatteri mukanani, joten pari leffaa tuli katsottua, joita Jussi mulle ystävällisesti Portageen jo ajat sitten lähetteli.

Roxanne ja Rose palasivat purjeveneristeilyltään (sama firma jota me tulisimme käyttämään keskiviikkona), ja kertoivat koko homman olleen melkoinen pettymys. Ensinnäkään koko vene ei ollut purjevene, vaan jonkinlainen isokokoinen muskelivene. Toisekseen sää nyt oli ollut mikä oli. Tytöt olivat lähdössä huomenna, kuten minäkin, Nadiin. He olivat oikein prameillen menneet tilaamaan shuttlen, ja pyysivät hyppäämään samaan kyytiin huomenissa.

Sarah ja Andrew palasivat kierrokseltaan hostellin läheisyydessä olevasta kylästä. Heillä oli ollut mukava päivä, olivat päässeet tutustumaan melkoisen tyypilliseen Fijdziläiseen kyläyhteisöön, syöneet perheen mukana sun muuta. Sitten heille oli kerrottu nippu tarinoita saaren historiasta. Fidziläiset olivat ihmissyöjiä aikanaan, joille maistui kovin hyvin esim. rantaan ajautuneen tutkimusmatkailijan kylkipaisti. Ihmekö se että meitä on niin ruokittu hyvin täällä.

Maanantai taittui illaksi, koko porukalla muutamia juomia nauttien, ja huomista lähtemistä varten valmistelussa.

Aamulla heräsin siihen kun Roxanne ja Rose kolistelivat laukuillaan, olivat menossa leikkaamaan brittipariskunnan hiukset heidän huoneeseen. He kertoivat kyydin lähtevän neljän aikaan vasta, josta en varsinaisesti innostunut. Sää pihalla oli edelleen surkean oloinen, eikä sitä halunnut odotella alkuiltaan että pääsisi edes Nadia kohti. Menin selvittelemään bussikyytejä, ja ihan puolen tunnin päästä seuraava olikin lähdössä.

Kävin sanomassa hyvästit kaikille uusille tuttavuuksilleni Andrewin ja Sarahin huoneessa, ja heitin repun selkään. Bussikyyti oli yhtä eksoottinen takaisin, ja sade ei tauonnut kertaakaan. Bussi heitti mut Nadin keskustaan, josta otin jatkoyhteyden taas hostellille. Alkuilta jo hämärsi kun törmäsin taas tuttuihin ja turvallisiin Ähtäriläisiin, joitten muutama päivä Nadissa olivat olleet säästöbudjetilla menoa, kun pihallakin oli lähinnä satanut. Kerroin heillekin brittityttöjen kokemuksesta "purjeveneilyn" suhteen, ja koko porukalla päätimme perua varauksemme.

Horizonin vastaanotto soitti yhtiölle, ja kertoi ettei meitä kannata aamulla tulla noutamaan. Säästyipä 80 dollaria. Illasta nautimme hyvät päivälliset, ja katsoimme Mikon ja Anun Fijin keskustasta hankkiman, puolilaillisen kopion uusimmasta Rambosta. Kyllä, katsoin sen uudelleen. Tekemiset olivat melkoisen vähissä, varsinkin sellaiset jotka eivät maksaneet mitään.

Aamulle sovimme pakkailutreffit yhdeksäksi, ja painuimme kaikki nukkumaan. Mä en meinannut saada aamusta nukuttua hirveen hyvin, ja olin aamupalalla jo puoli kahdeksalta. Ne perkeleen veneyhtiön tampiot tuli meitä hakemaan, vaikka selkeästi eilen puhelimessa oli reissu peruttu. Pienellä suostuttelulla kuski kääntyi takaisin, ja mä jatkoin päätä pudistellen kahvin ja paahtoleivän kimpussa. Tästä päivästä tulisi piiiiitkä. Kirjaimellisesti. Tämä keskiviikko tulisi meidän näkökulmastamme kestämään yli 40 tuntia, koska ylittäisimme lentokoneella aikavyöhykerajan puolenyön nurkilla, ja Los Angelesissa tulisimme olemaan... taas keskiviikkona?

Aikaa piti kuitenkin taas tappaa, olihan lentoon melkoisen pitkästi aikaa. Osa Nadin keskustasta ostamistamme piraattileffoista ei toiminut, joten lähdimme keskustaan vaihtamaan niitä. Muiden muassa mun Kulti Kutistin Kakarat -trilogia ei toiminut, joka oli kieltämättä kova isku. Liikkeellä vaihtoivat leffat kuitenkin kiltisti uusiin, ja lähdimme nettikahvilaan näppäilemään. Sitten kana-ateriat aika epäilyttävän näköisessä Fried Chicken -mestassa, jonka jälkeen Anu kysyi heti että tunteeko kukaan muu ruuan kiertävän oudosti mahassa.

Nadin keskusta oli tullut koluttua jo pariinkiin kertaan, mutta kummasti siellä vaan taas meni muutama tunti. Hostelille takaisin, ja edelleen paljon kelloon katselua ja odottelua. Lento lähtisi kymmenen aikaan. Lopulta tuli aika lähteä, ja tilasimme taksin lentokentälle. Kuljettaja oli miellyttävä vanhempi herrasmies joka kertoi meille paljon mielenkiintoisia asioita kotikaupungistaan ja -maastaan. Minimipalkka tuntia kohden on 1,9 dollaria, ennen veroja. Keskipalkka tippuu johonkin 2,5 dollarin nurkille, ja Fidzin dollarihan on arvoltaan suunnilleen sama kuin Uuden Seelannin Dollari, eli noin puolet Eurosta. Varsinkin tämä huomioonottaen on pakko ihmetellä missä nämä ihmiset tekevät ostoksensa. Ulkona syöminen maksaa kuitenkin halvimmillaan 15 dollaria, joten täällä on pakko olla joku hintoihin liittyvä turistiansa. Muistan Salomen ja Charlien siitä jotain kertoneenkin Portagessa, että jos he olisivat mukana, selviäisimme murto-osalla kustannuksista.

Saavuimme piskuiselle Nadin lentokentälle, ja kaikki olimme samaa mieltä siitä että oli mukava edetä viimeiselle reissun etapille, varsinkin kun Los Angeles kiinnosti kaikkia. Jotenkin vain tuntuu siltä että kaikki joille reissun aikana aiheesta puhuimme olivat kertoneet että kaupunki ei ole alkuunkaan miellyttävä, ollen likainen, meluinen ja alueena ihan liian laaja. Päätimme antaa sille kuitenkin mahdollisuuden. Jonottaessamme checkiniin, laitoin merkille että edessämme jonossa oli ihan erään tuntemani Nicole -orkesterin basistin näköinen nuorimies. En kuitenkaan ottanut asiaa esille, vaan aloimme puhumaan siitä miten hauskaa on kommunikoida suomeksi keskenään, tietäen aina lähes varmasti ettei kukaan tiedä yhtään mistä puhumme - ruotsalaisilla homma on paljon vaikeampaa kun niitä on liikkeellä niin paljon enemmän, ja muut skandinaavit tunnistavat väistämättä jotain. Tässä välissä Nicolebasistin näköinen herra kääntyi, ja sanoi hymyillen "Moro". Piti vähän nauraa itselleen taas.

Herran nimi oli Juha, ja kotoisin oli Tampereelta. Kokiksi opiskellut hauskan oloinen sälli oli lähtenyt reissuun jo lähes 18 kuukautta sitten, käyden Thaimaassa, Malesiassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja nyt tosiaan Fidzillä. Ausseissa oli työskennellyt keikkakokkina vuoden verran, ja tutustunut suomalaiseen tyttöystäväänsäkin. Nyt tyttö odotti jo miestään kovasti kotosuomessa. Täältä hän oli nyt lähdössä mukanamme Los Angelesiin. Tutustuimme myös erääseen Katiin, joka tosin oli lähdössä Brisbaneen. Tyypit olivat olleet osana isompaa suomalaisseuruetta joka oli sattumalta yhdessä osunut Fidzin saaria matkustelemaan.

Juhalla ei ollut hostellia vielä buukattuna, joten heitin hänelle omani osoitteen, ja sovimme että kulkisimme samalla taksilla koko porukalla Los Angelesin lentokentältä määränpäähäämme. Mikolla ja Anulla olikin hostelli ihan keskustassa.

Air Pacificin lento nousi ilmaan ajallaan, ja kesti yksitoista ihanaa tuntia. Ei siinä, olihan meillä taas kaiken maailman multimedianäyttöjä koneessa, mutta eivät ne oikein toimineet, eikä sekään tietenkään muuta sitä tosiasiaa että olemme pakattuna pieneen sardiinipurkkiin sysimustan tyynen valtameren yllä. Okei, isoon sardiinipurkkiin. Uni ei tullut, ja turbulenssi oli ajoittain väkivaltaista. Mä jossain vaiheessa jo mietin että mitähän ihmiset ajattelee mun viimeisten ajatusteni olleen. Olikohan Mikko onnellinen kun sen kone putosi hallitsemattomasti kohti kylmää merta?

Laskeuduimme LAX:lle keskipäivän nurkilla, ja tulliköntsäilyssäkään ei mennyt kauaa. Pääsin juuri kertomasta Mikolle ja Anulle mun ekstratarkasta budjetista, kun heti pääoven ulkopuolella todella näppärästi naamioitunut hyväntekeväisyyskerääjä onnistui pihistämään multa kympin. Nolotti. Otimme taksin ja ajoimme melko pitkän matkan Melrose Avenuelle, mun ja Juhan hostelliosoitteelle. Kuski sattui täälläkin päässä olemaan ekstramukava mies, joka oli suunnilleen jo tarjoamassa meille kyytiä Vegasiin viikonloppuna. Itse kun oli menossa myös.

Mikko ja Anu jatkoivat kyydissä eteenpäin, ja me kirjauduimme sisään. 20 dollaria yö! Ei paha. Toki huoneessa oli omat ikävät puolensa, joista osa selvisi myöhemmin. Huoneemme, onnekkaasti numerolla 13 varustettu, sattui sijaitsemaan toisella puolella seinää yhteistiloista, joissa joka ilta oli porukkaa pöhnäilemässä. Yöunet ovat jääneet viime aikoina vähille siis.

Toki vielä ei ollut nukkumaanmenoaika, vaan ajattelimme kävellä kartalla lyhyeltä vaikuttavan matkan hostelliltamme Mikon ja Anun vastaavalle Hollywood Boulevardilla. Ei se mikään ihan lyhyt ollut, varmaankin 4 kilometriä, mutta näkymät olivat toki vaikuttavia. Sää oli miellyttävä, ja kaupunki näyttäytyi meille jotenkin ihan erilaisena kuin mitä odotimme, kaikkien nupinoitten jälkeen. Ei tämä mikään älyttömän siisti ole, mutta ei mitenkään silmiinpistävän sottuinenkaan. Korkeat palmut koristivat katujen ympäristöä kaikkialla.

Saavuimme Hollywood walk of Famelle, josta löysimme heti kärkeen pari tärkeintä tähteä: David Hasselhoff, ja Chuck Norris. Yli 2000 tähden joukosta löytyi HETI kaksi parasta. Bongasimme Stevie Wonderin, Aku Ankan, Lumikin ja monen hollywood -tähtösen tähdet, ja saavuimme Mikon ja Anun ovelle. Vasta siinä huomasin puhelimeeni tulleen Anulta viestin etteivät oikein meinanneet löytää virtaa tulla ulos. Päätimme odotella hetken, olihan kadun toisella puolella paljon nähtävää. Kodak Theatre, Oscar -gaalan päänäyttämö, sekä iso Virgin Megastore, plus legendaarinen Chinese Theatre, jonka edessä on ne kuuluisat tähtien kädenjäljet. Se oli vain jostain syystä suljettu tänään, ilmeisesti jonkin ensi-illan takia. Tsekkasimme Virginin ja Kodak Theatren, ja Mikko ja Anukin tulivat alas. Tukkeuma Chinese Theatren edessä paljastui tosiaan ensi-illaksi, joku Michael Madsenin ja Darryl Hannahin uus elokuva, josta mä en ollut kuullukkaan. Ja se jos joku kertoo että se elokuva on menossa suoraan Dvd:lle. Kerroin mielipiteeni kyseisen elokuvan mielenkiintoarvosta, ja pari päätä kääntyi ihmetellen katsomaan julkeapuheisen finskin jupinoita. Kävimme porukalla tutkailemassa Hollywood -kylttiä etäältä, ostamassa parit tuliaiset, herkullisilla pannukakuilla International House of Pancakesissa, ja lopulta nauttimassa oluet Sunset Boulevardilla.

Huomisen ohjelmaksi sovittiin meikäläisen kannalta Los Angelesin paras osa, Universal Studios. Mikko ja Anu saapuisivat paikalle metrolla, kun mulle ja Juhalle oli kyyti Hostellilta. Mikko oli jo hyväsen aikaa sitten löytänyt, taisi olla Thaimaasta käsin, tiedon suomalaisittain mielenkiintoisesta keikasta. Turisas ja Ensiferum olivat tulossa soittamaan keikan huomenissa legendaariseen House of Bluesiin, ja siitä sovittiin huomisen iltaohjelma.

Kävelimme edelleen pitkältä tuntuvan paluumatkan hostellillemme, ja tajusimme juuri missanneemme ilmaisen päivällisen, sekä viettäneemme ehkä elämämme ensimmäisen ja viimeisen 40 -tuntisen keskiviikon. Noh, huomenna olisi uusi päivä. Eikä mikään ihan huono päivä ollutkaan!