Osa 45: Beach House Fiji

Torstai 1.5. - Sunnuntai 4.5.

Noh, nyt on paljo kirjotettavaa. Ei se auta ku alottaa jostain. Jos vaikka alottais Fidziin saapumisesta? Hyvä.

Lentoni oli melkein pari tuntia myöhässä, joka luonnollisesti sai mut murehtimaan sitä miten mun ilmaisen kyytini hostellille kävisi. Ei huolta, sillä koneessa oli muitakin reppureissaajia jotka olivat menossa samaan suuntaan. Kellohan oli yksi aamuyöllä kun laskeuduimme. Ensimmäinen asia jonka koneesta noustuani huomasin, oli KUUMUUS. Ei välttämättä kuumuus, mutta äärimmäisen painostava ilma. Kostea, kuuma... mombasaosastoo.

Siinä sitten rivissä istuttiin, valkoiset eurooppalaiset, ja odotettiin että kuka meitä tulisi noukkimaan. Muistan mailikeskusteluni hostellini kanssa, ja sieltä sanottiin ettei missään nimessä kannata loikata epäilyttäviin "takseihin". Ensimmäinen auto lukeutui juurikin niihin, ja rivin ensimmäisenä loin arvostelevan katseen kohti kuljettajaa ja kerroin etten ole tulossa kyytiin. Kävi sitten myöhemmin ilmi että se oli se virallinen kyyti. Nolotti.

Pääsimme hostellille, joka ei nyt mitenkään erityisen tyylikkäältä vaikuttanut, ja jonkin verran vipelsi erilaisia ötököitä nurkissa. Vastaanotto oli tosin viimosen päälle vieraanvarainen, kaikki hokivat "Bula, Bula" (joka on jokin omituinen risteytys sanojen "tervetuloa" ja "moro" välillä). Nousin yläpunkkaani, ja alapetissä nukkunut hippi, n. 50 vee, heräsi, ja lähti sadatellen röökille. Laitoin parit tekstarit kun äitiä tuli taas yhtäkkiä ikävä, ja nukahdin.

Aamulla Fidzi näyttäytyi oikeassa valossaan, ja kaikissa kirkkaissa väreissään. Ilma oli upea, ja heti aamupalalla törmäsin Mikkoon ja Anuun. Mahtavuutta. Hostellimme oli siis Horizon backpackers, pieni halpa hostelli isomman Smuggler´s Coven vieressä, jossa huoneet maksoivat enemmän, ja ruoka maksoi enemmän. Hauskinta oli se, että meillä oli sama upea ranta käytössämme, samat altaat, samat tilat, ja jopa Smuggler´s Covesta tilatut (kalliimmat) pizzat kannettiin Horizonista. Mun punkka maksoi 15 dollaria yö (6,5 euroa), ja Mikon ja Anun oma huone oli 50 dollaria (22 euroa).

Lähdimme sitten miehissä ja naisissa ottamaan aurinkoa. Anu makasi hetkisen yksin ja oli heti kaikenlaisten kaupustelijoiden ja miesten piirittämä. Mm. se mun alapunkan hippi yritti käydä tekemässä tuttavuutta. Mikolle ja Anulle oli jo parin päivän aikana tullut selväksi että täälläkin oli omat kusettajansa, rantakaupustelijansa ym. mutta Thaimaassa olivat aika hyvin oppineet välttämään niitä. Vesi oli mahtavan lämmintä, ja pohja oli sametinpehmeää hiekkaa. Mä en oo ollut ikinä oikealla rantalomalla, mutta aloin ymmärtää ihmisiä jotka niillä käyvät. Täällä ei ollut edes mahdottomasti niitä sietämättömiä brittipaskiaisia.

Mun viihtymistä edisti myös lukuisat rannalla viihtyvät naiset, jotka eivät ujostelleet sulojensa suhteen. Arvostan kovasti.

Polskittuamme ja kärtsättyämme aikamme otimme bussin keskustaan, ihan ajantapoksi.
Aikomuksenamme oli etsiä jonkinlainen halpa keino päästä vierailemaan joillain Fizdin kymmenistä saarista - ne ilmiselvästi olivat paras osa Fidzi-kokemusta. Niinkutsuttu Bula-pass (ylläri) maksoi lähes 300 dollaria, ja sillä olisi saanut viikon loikkia saarten välillä. Se oli meille liikaa, joten kyselimme keskustassa halvempia päivämatkoja. Lopulta löytyi yksi vaihtoehto, joka kuulosti hyvältä. Päivän reissu läheselle saarelle isolla purjeveneellä, kaikki ruoka ja rajattomasti alkomaholijuomia 99 dollarilla. Päivään sisältyi ilmaiset sukellukset sun muut, joten sen sitten otimme, ainoalle yhteiselle päivällemme jonka tulisimme täällä viettämään, eli 7. päivälle. Itsehän olin huomenaamusta suuntaamassa Fidzin pääkaupunkiin Suvaan.

Millainen Nadi sitten oli, jossa olimme? Nadi, toiseksi suurin saarivaltakunnan kaupungeista, on pieni. Voisinpa sanoa, että 40 000 asukkaan Nadi on turistikaupunki, ei ihan turistirysä kuitenkaan. Melko moneen paikkaan meitä yritettiin nykiä kuitenkin. Kävelimme pääkatua poiketen ostamaan muutaman piraattielokuvakokoelman (JES, Kulti Kutistin Kakarat -trilogia!!), ja minä ja Mikko poikkesimme leikkauttamaan hiuksemme 7 dollarilla miestä kohti. Ei oo Jokipiin Mikon tukka ollu näin lyhyt sitten... vauvaiän? Anu kehu kuitenkin että komeita poikia ollaan, ja siihenhän oli pakko luottaa.

Söimme hyvät ateriat paikallisessa ravintolassa, ja ei olla Tienahon likan kanssa niin hyvää mangomehua juotu ikänä, mitä tuolla. Tai siis niin hyvää mehua. Puristettu ihan tuoreista hedelmistä. Mä viimeistelin annokseni nopeimmin, ja kävin juoksaisemassa tsekkaamassa missä paikan bussipysäkki on. Se oli korttelin takana, jossa kaupungin turistiystävällinen illuusio katosi mukavasti. Fidzihän on köyhä maa, joka on vieläpä melkoisten poliittisten mullistusten alla - käytännössä suitsia pitää armeijajuntta. Paikallisten lehtien lukeminen on hauskaa viihdettä, toki totuuden torviakin löytyy. Maasta karkotettu toimittaja kirvotti Fiji Timesin kirjoittamaan sunnuntaina 10 aukeamallista siitä miten häpeällistä tälläinen sensuuri on.

Kävimme käyttämässä keskustassa hyväksemme "kaupungin nopeinta internet-yhteyttä" joka vastasi 56kb modeeminopeutta. Kävin kieltäytymässä 50 turhasta kutsusta Facebookissa ja sitten kaupan kautta takaisin hostellille, ja rannalle hyödyntämään loput auringonsäteet.

Hostellilla oli illasta luvassa elävää musiikkia, ja kunnon ruokaorgiat. Olimme kuitenkin niin täynnä että hätinä saimme alas pizzan. Joka oli kyllä hyvää. Sitten tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen, pariin alle parikymppiseen brittipoikaan ja siihen alapunkan hippiin. Nimi oli Jimmy. Ja voi jesus että sillä oli asiaa. Ja se toisti kaiken viiteentoista kertaan. Herra oli Australiasta kotoisin, ja oli käynyt Fidzillä ensimmäistä kertaa vuonna 92. Sen jälkeen lähes vuosittain. Sitten sen jutut alkoi käydä lennokkaimmaksi, joten lopulta sillä oli pahimmanlaatuinen epilepsia mitä kellään, ja melanooma. Melkeinpä minkä tahansa sairauden toin esille, oli se joko sairastanut sen tai juuri taisteli hengestään sen kanssa. Miellyttävä veikkonen.

Brittipojat olivat nuorella iällä liikenteessä, ja toinen heistä oli polttanut itsensä melkoisen pahasti. Tulipunaisena hehkuva rastapää kertoi ettei "tosissaan ikinä ollut palanut briteissä." Gee. Nyt se haki pullollisen aloe veraa, ja mä sain kunnian lätkiä sitä sen selkään. Ei varsinaisesti sellainen kohde jonka selkään ajattelin rasvaa levittäväni täällä, mutta kelvatkoon. Anua vähän nauratti pojassa myös se, millainen kävelevä kliseekimppu se oli. Rastat, "peaceman -asenne", mahottomat lävistykset ja kasvissyöjä. Oli siinä liuta muitakin piirteitä, mutta mukava poika. Porukalla vietimme illan halpoja oluita juodessa, ja seuratessa kun vieraileva bändi kittasi alas Kawaa (paikallinen juoma jonka seurauksena oot vähän niinku pilvessä, ilmeisesti). Bilistäkin pelasimme, ja mä olin huono.

Aamulla mä heräsin varhain ja loikkasin bussiin, mikolta lainattu reppu selässäni. Aikomuksena oli viettää kolme päivää saaren muissa osissa, ensin pääkaupunki Suvassa. Loikkasin bussiin joka oli, öh, melko primitiivistä kamaa. Neljä tuntia bussissa jossa ei käytännössä ollut ikkunoita, ja ihan pakattu täyteen. Aika ei tullut pitkäksi tosin ollenkaan, sillä maisemat olivat mahtavat.

Fidzihän on tälläinen saariparatiisi, varmastikin ihan samanlainen kuin vaikkapa Hawaji. Perse mahdottoman puutuneena päädyimme lopulta Suvaan, ja mä hyppäsin heti taksiin. Kyyti hotellille (South Seas hotel) maksoi ruhtinaalliset 2,8 dollaria. Otin oman huoneen joka kustansi vain 35 dollaria, ja rojahdin sänkyyn hetkiseksi. Sitten päätin lähteä tutustumaan keskustaan vähän paremmin.

Suva näytti kaupunkina muistuttavan huomattavasti enemmän... kaupunkia. Se oli enemmän kuin yksi ostoskatu, ja ihmisiä oli huomattavasti enemmän liikkeellä. Kaikki tosin eri värisiä kuin minä. Meni valehtelematta 2-3 tuntia ennenkuin spottasin toisen valkoihoisen joukosta. Kukaan ei yrittänyt kaupustella mitään, ja pidin ympäristöstä yllättävän paljon. Jos Fidzille tulee tosin rantalomailemaan, ei Suva oikeastaan tarjoa mitään. Charlie suositteli mulle Suvassa käymistä lähinnä jos käy paikan päällä viikonloppuna. Nythän oli lauantai.

Ruoka oli ensimmäinen ajatuksistani, ja tyylikkäästi kävin Kentucy Fried Chickenissä. Sitten kävin nettiasioita hoitamassa, ja totesin että nyt pitää tappaa aikaa iltaan asti. Oho, täällä oli oikein elokuvateatteri, eikä ihan paskempikaan. Iron Man oli tullut täälläkin ensi-iltaan toukokuun 1. ja sen päätin käydä vilkasemassa. Fidziläinen elokuvateatterikokemus oli erikoinen.

Ihan täysi teatteri, aivan vauvasta vaariin. Ja elokuva nyt sattui olemaan miljoonas sarjakuvaan pohjautuva Hollywood -adaptio. Ei tosin hassumpi sellainen! Robert Downey Jr. on erinomainen valinta Tony Starkiksi, ja muutenkin näyttelijäpestaukset olivat onnistuneita. Leffa onnistui väistelemään pahimmat kliseekarikot ja oli aidosti nautittava viihdepläjäys. Suosittelen, ihan.

Kävelin takaisin hotellille, koska osasin sinne jo suunnata. Katselin paikallisten nuorukaisten tennisottelua tovin, ihan hotellini ulkopuolella. Märällä nurmikolla loikki valtavia rupikonnia, joista yhden päälle yritin syljeskellä. Nolona huomasin aikani räittyä, että paikalliset katsoivat pieneltä etäisyydeltä mun ponnistuksia sylkeä rupikonnan päälle.

Norkoilin hotellilla kunnes kello näytti kymmentä, ja suuntasin takaisin kylille. Pitihän sitä paikallisessa yökerhossa käydä! Eihän siinä mennyt montaakaan minuuttia kun ensimmäinen kovin näyttävästi pukeutunut nuori neitonen saapui multa kysymään, haluaisinko seuraa tänään. Mulla meni millisekunttia kauemman tajuta, ettei tuollainen nainen tulisi mulle spontaanisti juttelemaan ilman että sillä olis hintalappu hameen alla. Tajusin tilanteen kohtuullisen nopeasti, ja toivotin hänelle hyvää illanjatkoa.

Menin ensimmäiseen yökerhoon jossa näytti vähän enemmän jengiä olevan, ja nautin ensimmäisen oluen. Olin ainut valkoihoinen tässä n. 400 hengen yökerhossa, mutta en tuntenut oloani epämukavaksi. Toki mua tuijotettiin, mutta ei pahalla. Kai sitä nyt pistää silmään, päätä pitempi ja muutamaa (kymmentä) sävyä vaaleampi ukko. Viereeni lyöttäytyi arabisyntyperäiseltä näyttävä nuorimies, joka rupesi juttelemaan mukavia. Aika moni tuli juttelemaan mukavia, heitteli spontaaneja ylävitosia ja iski silmää, ynnä muuta kalkkilaivan kapteenille. Pojan nimi oli Habib, ja oli juuri muuttanut Australiasta äitinsä kanssa Fidzille. Kippistimme muutamat oluet, ja juttelimme sekavia. Seuraamme heittäytyi baarin kaksi varmastikin kauneinta tyttöä, ja älysin Habibin suunnitelman. Sen ajatus oli lyöttäytyä kaveeraamaan sen silmiinpistävän valkoisen kaverin kanssa, joka kiinnittäisi neitosten huomion. Ja simsalabim, se toinen niistä tyttösistä hinkutti itseään jo sen jalkaa vasten tanssilattialla. Toinen tyttösistä yritti saada aikaan keskustelua mun kanssa, mutta mun smalltalk -taidot tuntien se keskustelu oli ääääääärimmäisen teennäinen, ja yhtäkkiä halusin poispois. Peukkuja Habibille näyttäen suuntasin ovelle ja hotellia kohti. Sitten olikin illan viimeisen urheilulajin aika, supersuurpujottelu, erinäisten prostituoitujen välistä.

Aamu sarasti, ja mun oli aika jättää Suva taakse. Kävin nauttimassa MacDonald´s -aamiaisen, ja kiersin parit keskustan ostarit. Sitten hyppäsin bussiin, joka heitti mut Beach Houselle. Beach House oli paikka jonka Charlie mulle ensimmäisenä mainitsi pääsaaren nähtävyyksistä Fidzillä. Se on käytännössä hostelli/backpackers, mutta ei oikeastaan. Ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.

Paikka oli ihan luksusta verrattuna mihinkään mitä olin Fidzillä aiemmin nähnyt. Kaikki tilat olivat tiptop, ja heti heräsikin epäilys että tämän on pakko olla kallis paikka. Mutta ei edes ollut!
Kirjauduin sisään, ja kävelin rannalle. Okei, ensimmäinen negatiivinen tekijä - pallljon Brittejä. Kävelin niin etäiseen rannankolkkaan kuin pääsin, ja kävin pitkäkseni aurinkoa ottamaan.

Torkahdin ja kävin polskuttelemassa kirkkaassa merivedessä. Toki huomaamatta että taskussani olleet huoneen avaimet lähtivät aaltojen mukaan. On se melkoisen nöyryyttävää, mennä kertomaan respaan hukanneensa avaimet kahden tunnin hostellilla olon jälkeen. Siitä ei onneksi tehty isoa numeroa, ja menin nautiskelemaan ilmaiset iltapäiväteet, jotka tarjottiin teeleipien kera.

Olin korostetun epäsosiaalinen, jotenkin Britit aiheuttavat mussa sellaisen reaktion. Kaikki oli kauhean nättejä ja ruskettuneita. Ihan ku jossain St. Tropez -sarjassa olis. Eihän tälläisessä paikassa kehtaa suomalainen mies ottaa paitaa pois.

Sitten menin huoneeseeni, jossa oli kaksi brittityttöä. Yllätys. Nimet olivat Roxanne ja Rose, ja nyt oli vissiin pakko olla sosiaalinen. Kaksi hiushoitoalan työntekijää Newcastlesta, mukavia tyttösiä. Nuorempi tytöistä, Rose (21) piti käsissään selkeästi matkanjohtajan sauvaa. Yhä kotona asuva Roxanne (26), oli kultaisen oloinen tyttö. Molemmilla hurmaavat aksentit.

Huoneeseen saapui lisäksi Sydneyläinen, kiinalaista syntyperää oleva Madison, joka kertoi saapuneensa Fidzille 10 päivän lomalle. Päivällistä nauttimaan lähdin sitten Madison mukanani, ja edelleen piti olla seurallinen. Ainakin tyyppi oli hauskaa seuraa, ja ruuan päälle pelattiin parit biljardit. Sitten tutustuimme brittiläiseen pariskuntaan, Andrewiin (25) ja Sarahiin (24), jotka monen muun tavoin olivat maailmaa kiertämässä samalla tavalla kanssani. Andrew oli oikein hauska sälli, ja siinä sitten neljästään pelasimme muutamat matsit.

Parit oluetkin tuli nautittua, ja sopivassa nosteessa ajattelin käydä tsekkaamassa mailit. Hostellilla oli ilmennyt jonkinlainen tietokoneongelma, ja kysyin että voisinko katsoa jos osaisin auttaa. Mulle luvattiin ilmaiset yöpymiset jos saisin ongelman ratkaistua, joten kävin sen kimppuun kaiken atk-asiantuntijuuteni kanssa (meidän jussi nauraa just nyt). Paikallistin ongelman, asensin uudet ajurit kaikille koneille, ja kaikki rupes toimimaan. Pelastin päivän, tai siis illan, mutta ongelman kanssa painiessa se sitten toki menikin. Mua ei kuitenkaan juhlittu sankarina. Kiittämättömät paskiaiset.